Hyvästi jää

Kolumni / Satakunnan Kansa, 31.12.2008

Joskus sitä miettii, miksi taistella sellaisen planeetan puolesta, jolla tuhansia lapsia kuolee päivittäin aliravitsemuksen, pommi-iskujen, vanhempien pahoinpitelyn tms. uhrina. Kärsimys ei lopu maailmasta ennen maailmanloppua! Toisinaan sitä taas miettii, mitä järkeä on yrittää parantaa lasten asemaa maailmassa, jonka päivät ovat luetut kun ilmaston lämpenemistä ei haluta tai onnistuta pysäyttämään.

Jos ilmaston lämpenemistä halutaan edes hidastaa, tarvitaan järeitä toimia, nopeasti. Siksi onkin valitettavaa että ilmastotaistelun johtotähdeksi pyrkivä EU vesitti taannoisessa huippukokouksessa kunnianhimoisen ilmastopakettinsa. Eurokansanedustaja Satu Hassi (vihr.) totesi kokouksen jälleen osoittaneen, että EU-johtajat pelkäävät päästövähennyksiä (ja teollisuuslobbareita) enemmän kuin ilmastomuutosta. Obamalla onkin nyt kaikki edellytykset kuroa Euroopan etumatka umpeen.

27 maata tyydyttävien kompromissien etsiminen tuntuu EU:ssa varsin usein johtavan laihoihin loppulauselmiin sekä äänekkäimpien jäsenmaiden ja teollisuuden intressien priorisointiin ohi pitkän aikavälin sosiaalisten ja ympäristönsuojelullisten päämäärien. Ilmastohuippukokouksessa ”pieni Suomi saavutti suuren voiton”, kun se yhtenä kovaäänisistä vaati teollisuudelleen ilmaisia päästöoikeuksia..

Elinkeinoelämä joka puhuu markkinatalouden vaatimuksista sopeutua toimintaympäristön muutokseen, marisee kilpailukyvyn kärsivän päästökaupan seurauksena. Lainatakseni jälleen Hassia, ilmastonsuojelu voisi kuitenkin muodostaa 2000-luvun New Dealin: investoinnit puhtaisiin energia- ja kulkumuotoihin saattaisivat talouden jaloilleen, miljoonia uusia työpaikkoja luotaisiin ja rakennettaisiin taloutta, joka ei tuhoa olemassaolomme perustaa. Esimerkiksi Saksassa uusiutuva energia työllistää jo satojatuhansia. Vuosituhannen vaihteessa myös Suomen osuus tuulivoimatekniikan maailmanmarkkinoista oli yhtä suuri kuin osuutemme paperin maailmanmarkkinoista. Se oli silloin se.

Valitettavasti ongelmat kaatuvat päälle sitä pahempina, mitä kauemmin niiden annetaan muhia. Vitkastelun aiheuttamia vaihtoehtoiskustannuksia analysoineen ekonomisti Nicholas Sternin mukaan ilmastonmuutos voi maksaa maailmalle 11-14 % bruttokansantuotteesta. Merkillistä kyllä, pankkikriisin osalta tämä lainalaisuus ymmärrettiin ja EU-maat myönsivät enempiä empimättä pankeille tukea ja takauksia noin 1300 miljardia euroa – enemmän kuin ”kalliiksi ja hankaliksi” parjattujen EU:n ilmastotoimien hinta vuoteen 2020 mennessä.

Siinä missä päättäjät haaskaavat ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta kallisarvoisia vuosia puolustamalla kansallista ja elinkeinoelämän etua, kadunmiehen tasollakin törmää asenteisiin jotka eivät tätä Maata pelasta. Kun mm. WWF:n tuoreimmassa raportissa ilmastonmuutoksen tahdin kerrotaan entisestään kiihtyneen, tuntuu turhalta kinastella, onko vai eikö ole turhaa suosia energialamppuja, tuulisähköä tai joukkoliikennettä. Niin pientä tekoa ei olekaan, ettei sillä olisi merkitystä kun riittävän moni ryhdistäytyy. Näin uuden vuoden kynnyksellä itse kukin voisikin laihduttamisen sijaan luvata esim. lajitella jätteensä (erityisesti biojätteensä), alentaa huonelämpötilaa asteella tai korvata pihvi viikossa kasvisruualla. Ilmastotalkoissa omat tavoitteet kannattaa asettaa haastavasti mutta realistisesti; laihduttaminenkin on tuhoon tuomittu, jos yrittää kertarykäyksellä vaihtaa roskaruoan sosekeittoihin.

Otsikolla viittaan ilmastonmuutoksen ikävien seurauksien ohella siihen ikävään tosiseikkaan, että joudun kaupunginvaltuustopaikan myötä jättämään hyvästit kolumnipalstalle. Maailmanparannus jatkukoon valtuuston lehtereillä. Kiitos lukijoilleni.

Katse lahjahevosen suuhun

Kolumni / Satakunnan Kansa, 17.12.2008

Viime joulun aikaan maailmalaajuinen talouskriisi oli vielä kaukainen kangastus. Siitä huolimatta SK (7.1.2008) uutisoi, että joka viides kuluttaja joutui joulun takia talousvaikeuksiin. Vaikeuksia oli erityisesti lapsiperheillä, pienituloisilla ja itäsuomalaisilla. Vaikka länsirannikolla ollaankin, eikä lahjahevosta ole suuhun katsominen, en malta olla jakelematta muutamia joululahjavinkkejä. Lokakuulta asti tykitetyt joulumainokset lienevät tosin tehtävänsä tehneet ja pukin reki on jo lastattu pörrösukilla, hittipeleillä ja motorisoiduilla pippurimyllyillä.

Aikuisten jouluiset tavaranvaihtotalkoot tuntuvat järjettömiltä eritoten kun nykyhuusholleissa on kaikki tarpeellinen ja läjäpäin tarpeetonta roinaa. Moni ajattelee lahjaa valitessaan ostavansa jotain, jota lahjan saaja ei itse malttaisi ostaa. Harva silti suuresti ilahtuu saadessaan kynsienhoitosarjan, alusvaatteiden korjaussetin tai kolmet aamutohvelit. Jos kuitenkin tuntee pakottavaa tarvetta ostaa lahjoja, voisi vaihteeksi satsata palveluihin. Paikallista palvelutuotantoa ja työllisyyttä voi tukea muistamalla ikääntynyttä äitiä vaikkapa siivouslahjakortilla, kummipoikaa yhteisellä teatteri-illalla ja ystävää hierontalahjakortilla tai lastenvahtikeikalla. Jos joulubudjetti on niukka, maksaa vain aikaa hoitaa em. askareet omakätisesti. Jos lahjan on pakko olla kouriintuntuva tavara, miksei valitsisi (luonnonmukaisesti tuotettuja) oman maakunnan elintarvikkeita, joille varmasti löytyy käyttöä. Joulun jälkeenkin on syötävä.

Jos solidaarisuus ylittää kotimaakunnan ja –maan rajat, kannattaa lahjarahat ohjata kehitysyhteistyöjärjestöjen kautta vuohiin, koulupukuihin tai rokotteisiin. Antamisen ilo moninkertaistuu kun lahjan antaa sitä todella tarvitsevalle. Jos haluaa lahjan saajalle jäävän käteen muutakin kuin asiasta muistuttava kiitoskortti, voi joulumieltä kartuttaa järjestöjen tavaralahjoilla: mieluummin Unicef-nalle kuin FurReal-nalle! Sunnuntai-liitteestä (14.12.) ja lehden verkkosivuilta löytyvät joulun viksuimmat lahjavinkit otsikolla ”Ajatusta jouluun”.

Maailmaa voi parantaa myös ostamalla joululahjat hyväntekeväisyyskirpputorilta. Vaikkei lahja saajansa kannalta olisi täysosuma, menee myyntituotto joka tapauksessa hyvään tarkoitukseen. Lelujen ja käyttötavaroiden hyödyntäminen elinkaaren päähän asti säästää myös luonnonvaroja. Samaisten kirpputorien valikoimia voi kartuttaa joulun jälkeenkin, jos pukki sattuisi tuomaan jotain väärän väristä, kokoista tai muuten vain itselle tarpeetonta. Kaapissa hautomalla ne harvoin muuttuvat tarpeellisiksi…

Mitä tulee lasten lahjomiseen, ei iloa kannata pilata järjettömällä lahjavuorella, vaan pikemminkin satsata aikaa lasten kanssa touhuamiseen ja uusien aarteiden ihmettelyyn yhdessä. Muistelimme eräissä pikkujouluissa mieleenpainuvinta lapsuuden joululahjaa. Vain keski-iän ohittaneiden muisti pelasi: joku mainitsi junaradan, toinen ensimmäiset omat sukset, kolmannella aika oli kullannut villasukkapaketin muiston. Ikävä tuottaa lahjojen antajille pettymys näin vuosien jälkeen, mutta me seitsemänkymmentäluvulla ja myöhemmin syntyneet emme juurikaan osanneet nimetä erityistä lahjaa. Voi olla että olemme kiittämättömiä, mutta uskallan epäillä lahjoja olleen liikaa, jotta yhdestäkään olisi ehtinyt nauttia. Nyt omia lapsia tarkkailtuani uskaltaisin väittää, että lasten kyky iloita yksittäisistä lahjoista loppuu siinä viidennen paketin kohdalla.

Sovi siis aikuisten tuttaviesi kanssa roinanvaihdon lopettamisesta ja käytä säästynyt raha hädänalaisten auttamiseen. Hoida ”pakolliset” lahjat palvelun muodossa tai osta ainakin tuote, jolle on varmasti käyttöä (esim. ruokalahja, pullo lempipartavettä tai luomuviiniä) ja/tai johon käytetyt rahat menevät oikeaan osoitteeseen. Osta lapsillekin lahjoja harkiten. Lupaan että saat paremman joulumielen.

Turkis, turhista, turhin

Kolumni / Satakunnan Kansa, 3.12.2008

Suuret silmät tuijottavat häkistä, eläin on kauhuissaan. Sen vaistot sanovat, että sen kuuluisi vaeltaa vapaana, etsiä ruokaa ja rakentaa pesää. Häkkejä on rivissä sadoittain. Niissä asuvat eläimet ovat pelokkaita ja häiriintyneitä, niiden korvat on syöty, niiden jalat ovat vääntyneet tai paleltuneet verkkopohjaisessa häkissä. Talvella on kylmä, mutta eläinten ei ole mahdollista nukkua talviunta. Kesällä on usein tuskallisen kuuma. Ympärillä leijuu kuvottava lannan ja virtsan haju.Mutta eläinten turkki on komea ja kiiltää. Joidenkin mielestä se kertoo että kaikki on hyvin ja todistaa, että ihmisellä on oikeus harrastaa tätä julmaa huvia.

Millään todellisella tarpeella turkkia on näillä leveyksillä vaikea perustella, statuksen kanssakin alkaa olla niin ja näin: Viestintätoimisto Milttonin Status ´08 –tutkimuksen mukaan aito turkis on vasta sijalla 95. kysyttäessä millä Suomessa saa muiden arvostusta. Sinänsä paradoksaalista on, että aidon turkiksen suosion käännyttyä laskuun turkis värjätään tekoturkiksen näköiseksi.

Tuoreet uutiset norjalaisilta turkistarhoilta ovat taas yksi osoitus turkiseläinten hoidon heikkoudesta: kuvamateriaaleissa näkyy vakavasti vammautuneita eläimiä. Vaan eipä huolta, Suomen Turkistuottajien mukaan Norjan viranomaiset valvovat turkistuotantoa, eikä Turkistuottajilla ole kuulemma syytä olettaa viranomaisten laiminlyöneen tehtäväänsä – vaikka heille esitetty kuvanauhatallenne muuta todistaakin.

Turkistuotanto ei ole epäeettistä vain eläinsuojelun näkökulmasta: siinä missä tekoturkiksen valmistus kuluttaa 10 öljylitran verran energiaa, kettuturkiksen valmistus kuluttaa 184 ja minkkiturkiksen jopa 470 litraa. Yksistään Suomen turkiseläinhäkkien alle kertyvä lanta- ja virtsamäärä vastaa 1,2 miljoonan ihmisen puhdistamattomien jätevesien sisältämää uloste- ja virtsamäärää. Jokiin ja järviin päätyessään typpi ja fosfori aiheuttavat vesistöjen rehevöitymistä. Turkis onkin kaikkea muuta kuin ekologinen luonnontuote.
Eläinsuojelu- ja eläinoikeusliike kyseenalaistavat eläinten hyväksikäytön. Toiminnan arkipäivään kuuluvat luentotilaisuudet, kouluilla puhuminen, infopöydän pitäminen, tempaukset kadulla ja muu ruohonjuuritason toiminta. Eläinoikeusliikkeen satunnaisesti harjoittamaa kansalaistottelemattomuutta lukuun ottamatta toiminta on täysin laillista. Oma lukunsa ovat Eläinten vapautusrintaman (EVR) kaltaiset, turkistarha- yms. iskuja tekevät ns. aktivistijärjestöt, jotka valitettavasti tahraavat kaikkien eläinsuojelijoiden maineen.
Mediaa tuntuu kiinnostavan edellä mainituista vain EVR, jonka toimista voi revitellä kohuotsikoita siitä miten aktivistit tunkeutuivat tilalle X tai tarhalle Y. ”Järkyttävää, tuottajan omaisuuden suojaa on loukattu ja vapauteen tottumattomat ketut menehtyvät luonnossa lyhyen ajan sisällä!” Viis siitä, että eläimet olisi tapettu joka tapauksessa peräsuoleen annettavalla sähköiskulla ilman, että kukaan olisi asiaan reagoinut… Lain rikkominen on tietysti tuomittavaa, mutta jokusen palstamillimetrin soisi myös sille, että lainsäädäntö mahdollistaa eläinten kärsimykseen. Turkis-, laboratorio- ja tehotuotantoeläinten elinolot huomioiden on eläinten kannalta siunaus päästä hengestään!

Suuren yleisön tyypillinen reaktio eläinsuojelijoihin on ”kettutytöttely” ja vaatimus ponnistelujen kohdistamisesta ihmisiin. Olen aina ihmetellyt miksi juuri eläinten oikeuksien puolustajien täytyy kerta toisensa jälkeen perustella toimintaansa ja tavoitteitaan. Miksei kapean joukon intressejä ajavien Pro sitä sun tätä –liikkeiden edustajia vaadita suuntaamaan tarmoaan asunnottomien tai vanhusten pelastamiseen? Nähdäkseni hattua pitää nostaa jokaiselle, joka kantaa kortensa kekoon tehdäkseen maailmasta paremman paikan muillekin kuin itselleen. Darwinin sanoin, rakkaus kaikkia eläviä olentoja kohtaan on ihmisen jaloin ominaisuus.

Avajaissanat Lapsen oikeuksien päivän Taikalampputapahtumassa

(Avajaissanat Porin Lastenkulttuurikeskuksen – Satakunnan lastenkulttuuriverkoston Lapsen oikeuksien päivän Taikalampputapahtumassa 20.11.2008)

Olen äärimmäisen otettu että saan lausua avajaissanat näin hienossa tilaisuudessa. Täytyy myös heti alkuun todeta, että olen ylpeä kotikaupungistani jossa kehitetty vauvojen värikylpykonsepti on ainoana suomalaisena kelpuutettu Italian kansainvälisille lastenfestivaaleille.

Tänään vietetään YK:n Lapsen oikeuksien päivää. Lapsen oikeuksien yleissopimus on maailman laajimmin ratifioitu kansainvälinen sopimus, jossa maat lupaavat aina toimia lapsen parhaaksi. Valtioiden ja niiden hallitusten lisäksi on kuntien, äitien, isien ja kaikkien aikuisten tehtävä huolehtia lasten oikeuksista.

Suomessa lapsiasiainvaltuutettu seuraa lasten oikeuksien toteutumista, myös Unicefilla on oikeus ja velvollisuus valvoa sopimuksen toteutumista. Sopimuksen hyväksymisestä tulee muuten ensi vuonna täyteen 20 vuotta. Silloin pidetään kunnon kemut, mutta 19 vuottakin on kunnioitettava ikä joten juhlitaan sitä tänään täällä.

Lapsen oikeuksien yleissopimus on muotoiltu 54 artiklaksi. Huomionarvoista on että 42. artiklan mukaan valtion on huolehdittava että kaikki kansalaiset tietävät lapsen oikeuksista. Ennen kaikkea lapsilla on oikeus tuntea oikeutensa. Koska uskallan epäillä että valtiolla on vielä hieman työsarkaa jäljellä, käytän tilaisuuden hyväkseni kertoakseni paikalla oleville lapsille heidän oikeuksistaan.

Lapset (joiksi lasketaan jokainen alle 18-vuotias), teillä on oikeus

• TERVEYTEEN eli oikeus elää; oikeus saada ruokaa, vaatteita ja huolenpitoa; oikeus saada apua sairastaessanne ja oikeus leikkiin ja lepoon
• KOULUTUKSEEN eli oikeus oppia lukemaan ja laskemaan; oikeus käydä koulua ilmaiseksi ja oikeus oppia kunnioittamaan erilaisuutta
• TURVAAN eli oikeus aikuisten huolenpitoon ja apuun kiusaamis- tms. ikävissä tilanteissa
• OSALLISTUMISEEN eli oikeus saada toiveenne kuuluviin päätöksenteossa; oikeus omiin juttuihin; oikeus saada nimi ja kansalaisuus

Vanhemmille ja muille aikuisille haluan tässä yhteydessä muistuttaa että lapsen oikeus on aikuisen velvollisuus – kannattaa siis perehtyä sopimukseen!

Tämän vuoden Lapsen oikeuksien päivän teemana on lapsen oikeus leikkiin. 31. artiklaan on kirjattu vaatimus lapsen oikeudesta ”lepoon, leikkiin ja vapaa-aikaan sekä taide- ja kulttuurielämyksiin”. Tämän tajutessani pelästyin, että olen tainnut rikkoa sopimusta; nyt kaksivuotias esikoiseni kävi kyllä vauvamuskarissa puoli vuotta ja kerran värikylvyssä, mutta äidin kiireiden vuoksi kulttuuririennot ovat sittemmin jääneet. Puolivuotiaan kuopuksen taide-elämykset ovat jääneet isoveljen vesiväritaiteen ihailuun (repimiseen ja syömiseen).

Toisaalta, tänä päivänä ongelmana taitaa pikemminkin olla että lapset jo hyvin nuorina turrutetaan liian runsaalla tarjonnalla. Lapselle saattaa tulla stressi, kun vanhemmat kiidättävät heitä harrastuksesta toiseen. Todellinen vapaa-aika voi olla hyvinkin kortilla. Ikäluokkani vanhemmat kuuluvat ns. portfoliosukupolveen, joka on kerryttänyt cv-merkintöjä jo lukiosta asti.

Itse muistan miten helpottunut olin kun luin jostain artikkelista, että lapsella saa ja pitääkin joskus olla tylsää, aikaa jolloin hän voi lepuuttaa aivojaan tai vaipua mielikuvitusmaailmaansa. Työelämän hektisyyttä kritisoidaan nykyään usein juuri siksi että jatkuva kilpailu ja suorittaminen tappavat luovuuden.

Sama pätee luonnollisesti myös lapsiin; jos haluamme päästää pienen taiteilijan valloilleen, on lapsille annettava sopivasti virikkeitä, kannustusta, aikaa ja vielä kerran aikaa. On hyvä muistaa, että vaikka koti on vanhemmalle lähinnä työmaa, on se lapselle loputon aarreaitta. Lapsi näkee nojatuolissa mörkövuoren, divaanissa liukumäen ja kaakelilattiassa autoradan.

Katselin tiistaina Ajankohtaisen kakkosen kasvatusiltaa, jossa pohdittiin syitä nuorten mielenterveyshäiriöihin. Myös lähetykseen kutsutut kasvatuksen asiantuntijatkin kritisoivat ajan henkeä tehokkuusvaatimuksineen ja äärimmilleen viritettyine opetusohjelmineen. Matemaattisluonnontieteelliset ns. kovat aineet ovat haukanneet entistä suuremman siivun opetuksesta. Jos Kauhajoen ja Jokelan tragedioista mitään hyvää seuraa, kilpailuajattelua tasapainottavien ja ilmaisua kehittävien taito- ja taideaineiden merkitys ymmärretään nykyistä paremmin. Näin varmasti myös suomalaisoppilaiden kouluviihtyvyys paranisi!

Sanomani olkoonkin tiivistetysti: Annetaan lasten luovuudelle tilaa joka päivä myös arkisissa tilanteissa ja paikoissa, ennen kaikkea kotona, koulussa ja päiväkodissa. Hyödynnetään lisäksi sopivassa määrin kaupunkimme mahtavaa lastenkulttuuritarjontaa värikylvyistä kuvataidekerhoihin, sanataideryhmiin, työpajoihin ja näyttelyihin.

Palkataan: kakkavaippojen karaisema kotiäiti

Kolumni / Satakunnan Kansa, 19.11.2008

Ellei naisella ole lapsia, jotka pitää hakea päiväkodista kello neljä ja joiden sairastaessa pitää jäädä pois töistä, hän on joka tapauksessa potentiaalinen synnyttäjä ja siten riski työnantajalle. Vanhemmuus (erityisesti äitiys) on työnantajan silmissä rasite, vaikka tosi asiassa vastuu lapsesta opettaa kärsivällisyyttä, priorisointia ja nopeaa toimintaa – ominaisuuksia joita ei opi yhdessäkään korkeakoulussa. Vanhemmuuden pitäisi olla ansioluettelon arvokkain meriitti, todistus siitä ettei ”jäädy”, kun nuorimmainen huutaa kurkku suorana maitoa ja pottailua harjoitteleva esikoinen aikoo juuri astua linttaan olohuoneen matolle ahkeroimansa läjän (rekrytoijat: casea saa käyttää työhaastattelussa).

Nuorten naisten syrjintää työmarkkinoilla voitaisiin ehkäistä jakamalla vanhemmuudesta työnantajalle aiheutuvat kustannukset kaikkien työnantajien kesken. Näin myös vanhemmuutta tulisi jaettua nykyistä tasaisemmin. Suomalaisisät käyttävät vain 5 % palkallisista perhevapaista (mm. Ruotsissa 18 %), mistä syytetään mm. palkkatyön keskeisyyttä miesidentiteetille, miesten korkeampia tuloja ja työnantajien kielteistä suhtautumista. Luulisi hyvänen aika ainakin äiti- ja isijohtajien arvostavan vanhempainvapaata pitäneitä miehiä! Itse palkkaisin oitis muista meriiteistä (tai niiden puuttumisesta) piittaamatta miehen, joka on riskeerannut asemansa äijäporukassa ja työyhteisössä lastensa edun nimissä!

Kasvatusvastuun aliarvostus näkyy myös eri ammattien palkkauksessa ja statuksessa. Tilastokeskuksen vuoden 2007 tilastojen perusteella esim. lastentarhanopettajan keskipalkka oli 2153 euroa, perhepäivähoitajan 1760 euroa. Palkat tuntuvat käsittämättömän pieniltä ajatellen ammattien merkitystä lasten hyvinvoinnille ja siten kansakunnan tulevaisuudelle. Hoiva-ammattilaisten harteilla painaa Tehy-taistelusta tuttu kutsumuksen taakka: konsulteille ja pörssimeklareille maksetaan tähtitieteellisiä summia kompensaationa ”vastuullisesta ja raskaasta” työstä, kun taas lasten- ja sairaanhoitajille riittää pienempikin korvaus ”leppoisasta kutsumustyöstä”.

Paljon ei näitä alipalkattuja kasvatuksen ammattilaisia taida lämmittää, että tuoreimmassa (2007) ammattien yhteiskunnallista arvostusta kartoittavassa tutkimuksessa sairaanhoitaja rankattiin sijalle kuusi, kätilö sijalle kymmenen, lastenhoitaja sijalle 17., lastentarhanopettaja sijalle 22. ja perushoitaja sijalle 33. Vuoden 1991 tuloksiin verrattuna eniten on noussut perhepäivähoitajien arvostus (263. > 55.). Kuriositeettina mainittakoon että ahtaajat arvostettiin sijalle 244. ja paperikoneenhoitajat sijalle 270. Jokainen vanhempi tietää, miten raskasta lapsenhoito voi känkkäränkkäpäivinä olla – puhumattakaan jos lapsia on vastuulla kymmenen, ne eivät ole omia ja vähintään yksi on aina nuhainen. Useimmat vanhemmat olisivatkin valmiita maksamaan hoitajille nykyistä enemmän – kunhan veroja ja palvelumaksuja ei koroteta.

Sen verran voin lastenhoidon alipalkattuja ammattilaisia lohduttaa, ettei palkka ja elämänlaatu useinkaan korreloi keskenään: Työurani on ollut sikäli laskeva, että kovapalkkaisin duunini taisi olla ensimmäinen ”oikea” työni. Työskentelin vuosituhannen vaihteessa puolisentoista vuotta yritysjohdon konsulttina, mutta irtisanouduin koska ”asiakkaan ongelmien strukturointi” eli Powerpoint-kalvojen väsääminen ei ollut kovin mielekästä. Siirryin luokanopettajan sijaiseksi, vaikka korvaus lasten opettamisesta ja kasvattamisesta olikin alle 40 % kalvonikkarin palkasta. Elämänlaatu parani ja huomasin onnen tulevan mm. siitä, että voi päivittäin edistää jotain arvokkaana pitämäänsä päämäärää, kuten lasten hyvinvointia. Siitä puheen ollen, hyvää Lapsen oikeuksien päivää 20.11.

Tulevaisuuden Pori – Suomen vihrein ja lapsiystävällisin kaupunki

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, 18.10.2008)

Kunnallisvaaliehdokas Timo Aro (vihr.) viritteli kirjoituksessaan “Porin kolme kehitystietä” (SK 31.8.2008) visiota Porista ekokaupunkina sekä ehdotti Poria oppilashuoltotakuun pilotiksi (SK 10.10.2008). Sampsa Kataja (SK 12.10.) puolestaan muistutti Pori lastenkaupungiksi -hankkeesta, jonka merkeissä tavoite Suomen lapsiystävällisimmästä kaupungista vuonna 2009 kirjattiin kaupungin tulevaisuusstrategiaan. Visiot Porista Suomen vihreimpänä ja lapsiystävällisimpänä kaupunkina kulkevat mielestämme käsi kädessä.

Vihreille lapsiystävällisyys merkitsee laadukasta päivähoitoa ja peruskoulua sekä toimivaa neuvola- ja oppilashuoltoa. Keskeistä on ennaltaehkäisevä toiminta. Vastuullista välittämistä on lasten ja syntymättömien sukupolvien elinympäristön ja –olojen turvaaminen. Se edellyttää mm. luonnon monimuotoisuuden kunnioittamista ja kestävää energiatuotantoa.

Ekokaupunkiesikuvina voisivat toimia esim. “Euroopan vihrein kaupunki” Växjö (80 000 as.), joka julisti jo vuonna 1996 tavoitteekseen vapautumisen fossiilisista polttoaineista tai Freiburg (200 000 as.) jossa julkiset rakennukset rakennetaan passiivitaloiksi ja markettien kasvu taajaman ulkopuolelle estettiin jo 80-luvulla.

Ekokaupungista olisi toimivat juna- ja bussiyhteydet Tampereen kautta pääkaupunkiin sekä Vaasan ja Turun suuntiin. Seudun sisäistä liikennettä hoidettaisiin paikallisjunilla. Palvelut keskittyisivät asemien yhteyteen, esim. Mikkolan asemalla Porissa työssä käyvä ulvilalainen voisi pysähtyä ruokaostoksilla ja jatkaa sitten seuraavalla junalla Ulvilaan.

Elävässä kaupunkikeskustassa olisi helppo ja turvallinen käyttää joukko- ja kevyttä liikennettä, joiden käyttöä (ja samalla arkiliikuntaa) voisi edistää mm. työsuhdematkalipuin ja -polkupyörin sekä kimppakyytejä helpottamalla. Joukkoliikenteen kehittämisessä suosittaisiin biodieseliä ja/tai biokaasua. Kaupungin autokannassa siirryttäisiin asteittain sähkö- ja hybridiautoihin ja kuntalaisiakin kannustettaisiin vähäpäästöisten ajoneuvojen hankintaan esim. parkkimaksuvapautuksella. Koska lihantuotannon ilmastovaikutukset ovat liikennettäkin suuremmat, kouluissa, päiväkodeissa ja sairaaloissa olisi yksi kasvisruokapäivä viikossa.

Kaavoituspolitiikkaa hyödynnettäisiin matala- ja passiivienergiatalojen rakentamiseksi, määräämällä kaavassa mm. kuinka energiatehokas rakennuksesta on tehtävä. Kaupungin energialaitos tuottaisi valtaosan energiasta uusiutuvilla polttoaineilla. Jätteiden kierrätyksessä tavoiteltaisiin eurooppalaista huipputasoa: esimerkiksi Dresden kierrättää 80 % jätteistään. Kaupungin kiinteistöissä ja laitoksissa käytettäisiin Porin edustan tuulivoimapuistossa tuotettua tuulivoimaa. Energianeuvoja palkattaisiin helpottamaan kuntalaisten ekotekoja.

Ekokaupunki loisi itsessään vahvan mielikuvan Porin edelläkävijyydestä, mikä lisäsi alueen vetovoimaa uusien asukkaiden, yritysten ja investointien houkuttelussa. Ekokaupungin maineella voitaisiin houkutella uusia avainryhmiä, kuten lahjakkaita tutkijoita tai uusien innovaatioiden rahoittajia. Nuorille perheille ekokaupunki olisi entistä houkuttelevampi ympäristö-, ilmasto- ja lapsiystävällinen kaupunki.

Reilu kauppa, signaali (seura-)kuntalaisille

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, 12.10.2008)

Satu Tietari jatkaa Reilun kaupan vastaista yhden naisen sotaansa väittämällä, että valitsemalla Reilun kaupan omenan säkyläläisen sijaan kunta antaa negatiivisen signaalin oman alueen tuottajille (SK 5.10.).

Edellisessä mielipidekirjoituksessaan Tietari puolestaan esitti Reilun kaupan lisäkustannusten olevan pois mm. nuorten mielenterveyspalveluista.

Jälkimmäinen väite on umpipopulistinen ja älyllisesti epärehellinen: Reiluun kahviin siirtyminen esim. Porin kaupunginvaltuuston ja  hallituksen kokouksissa aiheuttaa vuosittain alle sadan euron lisäkustannuksen. Summalla ei montaa nuorta pelasteta, mutta kehitysmaissa järjestelmän suora ja välillinen merkitys on huomattava. Reilun kaupan ansiosta kehitysmaiden perheviljelijät pystyvät tuottamaan laadukkaita tuotteita ja vaikuttamaan omalla työllään kokonaisten yhteisöjen hyvinvointiin. Näin Reilu kauppa poistaa köyhyyttä kaupan avulla. Toisekseen, uusi hankintalaki mahdollistaa ympäristö- ja sosiaalisissa asioissa vastuullisesti tuotettujen tuotteiden suosimisen julkisissa hankinnoissa, toisin kuin omassa maakunnassa tuotettujen tuotteiden suosimisen.

Em. syistä on käsittämätöntä ettei myöskään Euran kunta voi – seurakuntaneuvoston kielteisen kannan vuoksi – tavoitella Reilun kaupan kunnan titteliä, myönteinen päätös kun olisi “tuonut seurakunnan työntekijöille lisätöitä” (SK 5.10.). Evankelisluterilaisen kirkon perusoppien mukaan tosin “usko ihmistä rakastavaan Luojaan ja ihmisten keskinäiseen yhteyteen voi näkyä pieninä tekoina ja valintoina, pyrkimyksenä vastuulliseen ja kestävään elämään” (www.evl.fi). 

Sitoutumalla Reilun kaupan kunnan kriteereihin kunnat, seurakunnat, yritykset ja järjestöt todellakin antavat signaalia   ei tuottajille vaan kuntalaisille ja seurakuntalaisille: kulutusvalinnoilla on merkitystä globaalien elintasokuilujen kaventamisessa ja heikoimmassa asemassa olevien tukemisessa!

Lapsista kasvaa maailma

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Viikko, 24.9.2008)

Satakunnan maakuntahallitus on hyväksynyt Satakuntaliiton ja Suomen Unicef-yhdistyksen välisen kumppanuussopimuksen vuodelle 2011. Uutinen antaa hyvän pohjan haasteelle, jonka päätin heittää satakuntalaisille osallistuessani Unicefin vapaaehtoisten syyspäiville Espoon Hanasaaressa pari viikkoa sitten.

Seminaarissa käytettiin toinen toistaan parempia puheenvuoroja, joissa vuorottelivat toisaalta kehitysmaiden lasten tilanteen lohduttomuus, toisaalta tiedot työvoitoista kuten lasten koulunkäyntiasteen kohoamisesta.

Unicefin Hyvän tahdon lähettiläs, näyttelijä Eppu Nuotio kertoi matkastaan Tansaniaan. Hän liikuttui edelleen kertoessaan 11-vuotiaista, kaduilla asuvista teiniäideistä ja pitkiä työpäiviä puurtavien aliravittujen lasten uupumuksesta.

Harva meistä muistaa tai tietää että toisen maailmansodan jälkeen Unicef auttoi Suomen lapsia. Sodan runtelemassa Suomessa lapsia kuoli mm. ripuliin, joka on edelleen yksi yleisimmistä lasten kuolinsyistä kehitysmaissa. Oli hieno katsella dokumenttia suomalaislasten autuaan onnellisista ilmeistä heidän kaivaessaan Unicef-paketista esiin ensimmäisen ikioman kenkäparinsa. Suomen uskomattoman jälleenrakennuksen ansiosta Suomi pystyi kuitenkin jo vuonna 1951 luovuttamaan ensimmäisen shekin muiden maiden lapsille.

Uskallan väittää että tämän päivän hyvinvointi-Suomessa lähes jokaisella on mahdollisuus kantaa kortensa kekoon maailman lasten auttamiseksi. Unicefin lisäksi mm. Pelastakaa lapset, Punainen Risti, Kirkon Ulkomaanapu, Fida ja Plan tekevät arvokasta työtä, jota voi rahalahjoitusten lisäksi tukea lahjoittamalla aikaansa erilaisissa vapaaehtoistehtävissä.

Haastankin kaikki satakuntalaiset toimimaan. Yksityishenkilöiden ohella myös yritykset ja järjestöt voivat ottaa esim. oman kummilapsen tai osallistua lipaskerääjinä Jano- ja Nälkäpäiväkeräyksiin. Samalla haastan satakuntalaiskansanedustajat taistelemaan Suomen kehitysavun nostamiseksi pikimmiten YK:n suosittelemaan 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta.

Niin kauan kuin suurella osalla maailman lapsista ei ole pienintäkään mahdollisuutta terveyteen, koulutukseen, tasa-arvoon ja turvaan, on meidän vahvemmassa asemassa olevien autettava. Osoitetaan että olemme Unicef-maakunta –arvonimen arvoisia!

Homoseksuaaleille yhdenvertaiset oikeudet

Mielipidekirjoitus (Porin Sanomat, mielipidekirjoitus 2.9.2008)

Kunnallisvaaliehdokas Antti Pekola (kok.) kuvaili otsikolla ”Pori ja homot” (Satakunnan Kansa 21.8.) miten homoseksuaalien kirkollinen siunaus tulisi johtamaan siunauksen vastustajien vainoamiseen. Lähes puolet suomalaisista sallisi parisuhteensa rekisteröineelle homo- ja lesboparille myös kirkollisen siunaamisen Aamulehden taannoisten tutkimustulosten mukaan.  

Toisin kuin Pekola, olin ilahtunut, ettei kukaan Porin Sanomien tavoittamista Porin kirkkoherroistakaan suoralta kädeltä tyrmännyt homojen siunaamista. Sen sijaan Pekolan väite lapsen hankalasta asemasta samaa sukupuolta olevien eroissa pitää sikäli paikkansa, ettei lapsella ole lain edessä kahta vanhempaa. Näin ollen esimerkiksi biologisen vanhemman elämänkumppani ei välttämättä saa pitää lasta biologisen vanhemman kuollessa, vaikka huoltajuussuhde olisi kestänyt jopa kymmenen vuotta. Toivoa sopii, että eduskunta syksyllä hyväksyy oikeusministeri Tuija Braxin (vihr.) valmisteleman, parisuhteen sisäistä adoptiota koskevan lain, joka takaisi adoptoivalle vanhemmalle samat oikeudet ja velvollisuudet kuin biologiselle vanhemmalle.

Arviolta kymmenesosa suomalaisista kuuluu seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön. Jokaisella kunnalla on velvollisuus taata kuntalaisille yhdenvertaiset palvelut riippumatta heidän sukupuolestaan ja siitä, muodostavatko he merkitykselliset ihmissuhteensa samaa vai eri sukupuolta oleviin. Ei liene meidän maan matosten tehtävä tuomita toistemme rakkaus- ja seksuaalisuhteita niin kauan kun ne eivät loukkaa kenenkään oikeuksia. Valtuustoihin kaivataankin ihmisiä, joilla riittää suvaitsevaisuutta muitakin kuin syntyperältään suomalaisia, lihaa syöviä heteroseksuaaleja kohtaan!

Työsuhdeautoilusta

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, vastine 3.8.2008 pääkirjoitukseen)

Tapio Vallin irvailee pääkirjoituksessaan (3.8.) vihreiden aloitteelle työsuhdeautoilun rajoittamisesta. Vallin väittää autoedun aina sisältyvän kokonaispalkkaan. Vaikka autoedusta aina maksetaankin vero, on se silti osalle sitä nauttivista erikseen neuvoteltu palkan lisä.
Työsuhdeautojen kieltäminen tai työsuhdeautoilun rajoittaminen ei suinkaan lopettaisi myynti- ja huoltomiesten työtä. Yrityksetkin voivat omistaa autoja ja kuten Vallin toteaa, omalla autolla ajaminen saattaa kilometrikorvausten vuoksi olla työntekijälle kannattavampaa kuin työsuhdeautolla huristelu. Tämän tietäen osa yrityksistä velvoittaa paljon ajavat myyntimiehensä ajamaan työsuhdeautoilla.

Onneksi ympäristötietoisemmat työnantajat ovat asettaneet ylärajoja työsuhdeautojen hiilidioksidipäästöille. Verottajakin voisi halutessaan vaikuttaa siihen, minkälaisia työsuhdeautoja ihmiset valitsevat. Työsuhdeauton verotusarvo määräytyy auton ostohinnan mukaan. Myös päästöjen pitäisi vaikuttaa verotusarvoon siten että verotusarvo olisi suhteessa pienempi vähemmän päästävillä autoilla.

Kaksi kolmasosaa työsuhdeautoista annetaan vapaan autoedun nojalla, jolloin verotus ei käytännössä riipu päästöistä tai ajokilometreistä. Vapaan autoedun saajalla ei ole taloudellisia kannustimia vähentää autoilua, ja julkisen liikenteen käyttäminen tuo aina lisäkustannuksia. Työsuhdematkalippujen käyttöönotto toi onneksi hieman valoa tähän tunneliin.
Samalla kun vihreiden autoedun rajoittamisen kaltaiset varsin maltilliset ehdotukset leimataan hyödyttömäksi pipertelyksi, radikaalimpia esityksiä esim. tuulivoiman tuntuvasta lisäämisestä pidetään utopistisena idealismina. Ihmiskunnalla on pahimpien arvioiden mukaan kymmenen vuotta aikaa pysäyttää ilmaston lämpeneminen. Mikään oikeansuuntainen toimenpide ei siis ole yli- tai alimitoitettu.

Miehelään vaikka henki lähtisi

Kolumnit / Satakunnan Kansa, 30.7.2008

Perinteiset tavat tyttöjen ympärileikkauksista kunniamurhiin vahingoittavat naisia monissa maissa. Mm. kehitysyhteistyön piirissä joudutaan usein miettimään oikeutta puuttua toisen kulttuurin ikivanhoihin tapoihin. Länsimaalaiset ovat vuosia uskoneet oman kulttuurinsa ylivertaisuuteen, mutta viime vuosina ns. kulttuurirelativismi eli kulttuurin sidonnaisuus paikalliseen elämänmenoon on korostunut. Asennemuutos on vähentänyt halukkuutta puuttua yksilön oikeuksia polkeviin, mutta yhteisölle tärkeisiin traditioihin kuten tyttöjen sukupuolielinten silpomiseen.

Samaan aikaan maahanmuuttajien ja eri uskontojen (erityisesti islamin) rantautuminen Eurooppaan on sekoittanut pakkaa kotikentällä. Tutkija Pauline de los Reyes on todennut että viime vuosina mm. Ruotsissa vellonut keskustelu kunniamurhista on johtanut retoriikkaan, jossa tasa-arvosta on tehty ikään kuin ruotsalaisen yhteiskunnan ominaispiirre ja maahanmuuttajataustaiset miehet on leimattu väkivaltaisiksi vaimonpieksijöiksi.

Kulttuurirelativismia lieneekin vaikeampi toteuttaa kotikentällä, jossa usein perustellustikin ajatellaan että maahanmuuttajien on sopeuduttava uuden kotimaansa lakeihin ja kulttuuriin. Samaan aikaan silmät suljetaan helposti oman kulttuurin naista alistavilta tavoilta: seksistiset mainokset, silikonirinnat, botoxihuulet sekä pikkutytöille kaupiteltavat stringhousut ja prostituoiduilta näyttävät Bratz-nuket ovat länsimaisten naisten arkipäivää. Nuoret tytöt laihduttavat itsensä hengiltä; valmennetaanpa Amerikassa jo kolmevuotiaita pikkutyttöjä missikisoihin hampaita oikomalla, kaloreita vahtimalla ja keimailevaa kävelyä harjoittelemalla.
Siinä missä aviottoman musliminaisen on kunniaväkivallan uhalla varottava antamasta mitään seksuaalisia signaaleja, länsimainen nainen saattaa päästä hengestään ellei ole valmis seksiin: Toukokuussa paljastui mm. että ruotsalaismies oli pakottanut kehitysvammaisen vaimonsa seksiorjaksi yli sadalle asiakkaalle ja vantaalaismies piti tuntematonta naista vankinaan viisi päivää pakottaen tämän useasti päivässä yhdyntään pahoinpitelyllä uhkaamalla.

Joku voisi syystä ihmetellä miksi länsimaiset naiset vapaaehtoisesti (ja pääasiassa miesten iloksi) antavat leikellä terveitä vartaloitaan ja kulkevat kesät talvet napa paljaana, epämukavat stringit liian matalista housuista vilkkuen. Länsimaisten on puolestaan vaikea uskoa että osa musliminaisista käyttää burkhaa vapaaehtoisesti. Osalla näin toimivista musliminaisista on vieläpä feministiset perusteet valinnalleen: he käyttävät huivia etteivät miehet arvioisi heitä vain heidän sulojensa vaan älykkyyden ja persoonallisuuden perusteella. Samasta syystä kai extreme-feministit Suomessakin viittaavat kintaalla meikeille ja hepeneille.
Miesten himokkaiden katseiden hillitsemiseen pyritään vieläkin rajummin keinoin: Mm. Kamerunissa harjoitetaan nuorten tyttöjen rintojen prässäystä, jossa rintoja lytistetään erilaisilla kuumennetuilla esineillä kuten tulikuumilla kivillä. Suojellakseen tyttäriään hiv-tartunnalta ja ei-toivotulta raskaudelta äidit pyrkivät rinnat litistämällä tekemään tyttäristään seksuaalisesti epäviehättäviä. ”Prässätyt” tytöt eivät ehkä koskaan pysty imettämään ja altistuvat mm. rintasyövälle, kystalle ja jatkuvalle kivulle.

Vaikka keinot vaihtelevat eri kulttuureissa seksuaalisuuden ylikorostamisesta sen tukahduttamiseen, perimmäisenä tavoitteena on naisen markkina-arvon nostaminen. Mikä pahinta, kaiken takana on usein hyvää tarkoittava oma äiti, joka haluaa tyttärensä vastaavan yhteisön normeja ja pääsevän pikimmiten naimisiin. Kunpa naiset kaikkialla oppisivat arvostamaan ja rakastamaan itseään, toisiaan ja ruumistaan, ei heidän tarvitsisi naimisiin päästäkseen jatkaa vahingollisia perinteitä – eikä toimeen tullakseen ja arvostusta saadakseen mennä naimisiin.

Hyvikset ja pahikset

Kolumni / Satakunnan Kansa, 16.7.2008

Edelleen löytyy niitä, joiden mielestä ilmastonmuutos on vain kupla, ja voimme surutta jatkaa nykyisen kaltaista energian ja raaka-aineiden kerskakulutusta. On myös niitä, jotka kyllä uskovat ilmastonmuutoksen olevan totisinta totta mutta EU:n ja etenkään Suomen ei pidä osallistua ilmastotalkoisiin ennen kuin Kiina, Intia ja muut kehittyvät taloudet ovat mukana vähintään samalla panoksella. Sitten on niitä, joiden mielestä Suomenkin kenties pitäisi kantaa kortensa kekoon, mutta ilman lisäkustannuksia. Tässä porukassa lasketaan uutterasti paljonko EU:n energiapolitiikka vuosittain maksaa kuluttajalle ja teollisuudelle.

Ja sitten on niitä, jotka ovat niin huolissaan planeettamme tulevaisuudesta, sukupuuttoon kuolevista lajeista (1000/vrk), saastuvista meristä, kasvavista jätevuorista, hiipuvista öljy- ja uraanivarannoista jne. että ovat valmiita tinkimään kulutuksestaan, käyttämään aikaa lajitteluun ja maksamaan luomulisää. Tässä joukossa ajatellaan, että Suomella, EU:lla ja länsimailla on taloudellisten, poliittisten ym. resurssiensa puolesta ainutlaatuinen mahdollisuus ja jopa moraalinen velvollisuus näyttää tietä ilmastopolitiikassa. Aina on toki joukossa niitä, joiden mielestä energialamppuihin siirtyminen ja kasvisruuan suosiminen on hyödytöntä piipertelyä.

Moneen junaan menijöitä löytyy muidenkin teemojen ympäriltä: On niitä, joiden mielestä eläimet ovat raaka-ainetta, jonka kärsimyksistä ei tarvitse piitata – erityisesti jos kärsimys on perusteltua taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta. Ja niitä, joiden mielestä kaikilla lajeilla on – ellei itseisarvo – niin ainakin oikeus lajityypilliseen käyttäytymiseen ja oikeus välttää tarpeetonta kipua ja tuskaa. Jälkimmäinen porukka on useimmiten valmis luopumaan minkkiturkeistaan ja maksamaan enemmän eettisesti tuotetuista elintarvikkeista ja kemikaaleista.

On niitä, joiden mielestä globalisaatio on Länsimaiden kerskakulutuskulttuurille uhka, joka pitää eliminoida tuontitullein, tukiaisin ja kuluttajaboikotein. Tälle porukalle hyvä onni ”elämän arpajaisissa” ei aiheuta omantunnontuskia tai auttamisvelvoitetta. ”Sivistymättömät afrikkalaiset korruptoituine hallitsijoineen ovat itse syypäitä alikehitykseen ja nälänhätään.” Ja on niitä joiden mielestä on häpeällistä, ettei Suomen kaltainen hyvinvointivaltio täytä YK:n asettamaa 0,7 %/BKT kehitysapuvelvoitetta ja että epäreilut kansainvälisen kaupan rakenteet syövät kehittyviltä mailta kaksinkertaisesti sen summan, jonka ne saavat kehitysapuna.

On niitä joiden mielestä Suomi ja suomalainen sosiaaliturva kuuluu vain syntyperäisille suomalaisille, eikä tänne kaivata ulkomaaneläviä kunniallisten kansalaisten siivellä elämään. Ja on niitä, joiden mielestä työvoimapulan uhkaamalla Suomella on sekä itsekkäät että humanitääriset syyt avata ovet turvapaikanhakijoille, pakolaisille ja muillekin maahan pyrkijöille. Jälkimmäisessä porukassa tunnetaan myötätuntoa sodan, luonnonkatastrofien, henkilökohtaisen vainon yms. uhreja kohtaan. Ajatellaan kenties että jotain vastaavaa voisi tapahtua itsellekin ja silloin olisi mukava kun joku ojentaisi auttavan kätensä. Tai ajatellaan, että koska on onni asua maassa, jossa ei tarvitse ponnistella selvitäkseen hengissä seuraavaan päivään, omista resursseista liikenee myös huonommassa asemassa olevien auttamiseen.

On toisin sanoen niitä, joiden elämää säätelee oma napa, peilikuva ja pankkitilin saldo. Ja on haihattelijoiksi, idealisteiksi, utopisteiksi ja piipertäjiksi kutsuttu maailmanparantajien joukko, joka pyrkii tekemään maailmasta edes hitusen paremman paikan elää. Viimeksi mainittuja voi bongata mm. Porin kävelykadulle 18.7. pystytettävällä Mahdollisuuksien Torilla, jolla kansalaisjärjestöjen vapaaehtoiset esittelevät toimintaansa. Vastakkainasettelun hälventämiseksi lisättäköön loppuun vielä, ettei kukaan onneksi ole läpeensä pahis tai täydellisen hyvis.

Viihteen ja urheilun (epä-)pyhä liitto

Kolumni / Satakunnan Kansa, 2.7.2008

Keskustelu Tiibetin tilanteesta ja Pekingin olympialaisten boikotoimisesta on jäänyt jalkapallon EM-kisojen jalkoihin. Politiikka ja urheilu on useimpien suomalaisten mielestä edelleen syytä pitää toisistaan mahdollisimman kaukana. Kärkipoliitikoista vain tuore ulkoministeri Stubb uskalsi olla eri mieltä. Huippu-urheilijoista puolestaan vain valtio-oppia opiskeleva Olli-Pekka Karjalainen mainitsi jonkinasteisista tunnontuskista kisaisännän ihmisoikeusrikkomuksiin liittyen.

Boikotin vastustajat ovat sikäli oikeassa, että on turha valittaa kun p-t ovat jo housussa: kisojen myöntämistä Kiinalle olisi aikanaan pitänyt tarkemmin harkita ja ainakin kytkeä valinta konkreettisiin ihmisoikeusvaateisiin. Olympialaisten kohdalla voi myös aiheellisesti kysyä, kenen – urheilijoiden, valtiomiesten vai suuren yleisön – boikotti tehokkaimmin tukisi Kiinan ihmisoikeustilannetta. On ymmärrettävää ettei arvokisamenestyksellä elantonsa hankkiva ja siihen vuosia tähdännyt urheilija hevin jätä kisoja väliin vain koska muutama tiibetiläinen on tyytymätön Kiinan miehitysvaltaan.

Totta sekin, ettei muutaman suomalaisurheilijan (sen enempää kuin poliitikon) poisjäänti kisoista heilauttaisi Kiinan johtoa suuntaan tai toiseen. Kisojen boikotointi näiden tahojen osalta olisikin lähinnä symbolinen ele, jolla suuren yleisön huomio saataisiin kiinnitettyä Kiinan ihmisoikeusrikkomuksiin. Sitä kautta olisi ehkä mahdollista aikaansaada esim. eurooppalaisten kuluttajien Kiinaan ja kiinalaisiin tuotteisiin kohdistama osto- ja matkustusboikotti.

Kaikin puolin kunnolliset ja lainkuuliaiset urheilijat eivät kuitenkaan moiseen ryhdy. Boheemeille musiikki- ja elokuvatähdille sen sijaan on sallitumpaa ottaa kantaa maailman menoon. Parin viikon takaiselle Jon Bon Jovin Helsingin keikalle virittäytyäkseni katsoin bändiä käsitelleen dokumentin, jossa Jon paljastui Al Goren presidentinvaalikampanjan avoimeksi tukijaksi. Goren kampanjassa kunnostautuivat monet muutkin viihdemaailman supertähdet. Arvokisaboikottia vastaava uhraus muusikolta olisi tosin esiintymisboikotti tai vähintäänkin sovitun keikan peruminen. Fanien suuttumus moisessa tapauksessa saattaisi kohdistua osin maansa johtoon, osin kuitenkin itse esiintyjään. Urheilukisatkaan eivät kaadu yhden tai kahden osallistujan boikottiin, tosin kirkkaimpien tähtien poisjäänti himmentäisi kisojen hohtoa.

Riippumatta boikottien tms. vaikutuksesta päättäjiin, faneihinsa tähdillä on paljon valtaa. Koska suuri osa idoleihinsa intohimoisesti suhtautuvista faneista ei suhtaudu yhtä intohimoisesti politiikkaan, idolien kannanotot voivat hyvinkin vaikuttaa äänestyspäätöksiin. Innokkaimmat republikaanifanit ehkä polttivat JBJ-levykokoelmansa Goren kampanjan aikaan, mutta 120 miljoonaa levyä myyneelle maailmantähdelle sillä ei liene suurtakaan merkitystä. Uraansa aloittelevan artistin kannattaa sen sijaan olla varovaisempi politiikkaan sekaantuessaan.

Tukiryhmään kuulumisesta ei ole pitkä matka politiikan ytimeen. Moni viihdeurallaan jäähdyttelevä (tai sille lisäpotkua hakeva) tähti innostuu testaamaan suosiotaan myös vaalikarjan keskuudessa. Urheilijalle yhteiskunnalliset mielipiteet ja ura politiikassa sallitaan vasta urheilu-uran jälkeen, mutta sitten tie Arkadianmäelle onkin apposen auki. Suorin tie eduskuntaan tuntuu ainakin Suomessa olevan panostus huippu-urheiluun! En tiedä paljonko maailma paranisi urheilijoiden ulostuloilla, mutta vasemmistokansanedustaja Paavo Arhinmäen mukaan ainakin suomalainen jalkapallo kasvattaisi yleisömääriään palaamalla voimakkaampaan vastakkainasetteluun, jossa seurat entisaikojen tapaan profiloituisivat oman kaupunkinsa, kaupunginosansa tai tietyn yhteiskuntaluokan joukkueeksi.

Väsynyt mutta onnellinen

Kolumni / Satakunnan Kansa, 18.6.2008

Omistettakoon tämä kolumni kuusiviikkoiselle kuopuksellemme, jonka ympärillä arki ja ajatukset pitkälti pyörivät. Olimme kaveripiirimme viimeisiä perheenperustajia – oli niin monta projektia toteutettavana ja paikkaa nähtävänä. Uraorientoituneena ihmisenä kuvittelin myös äitiys- ja vanhempainlomalle jäämisen muumioivaksi helvetiksi, josta en tervejärkisenä selviäisi.

Yllättäen elämä ei loppunutkaan lasten syntymään, huoleton elämä kylläkin. Huoleton elämä ei kuitenkaan ole yhtä kuin onnellinen elämä. Huoli lapsesta viestii juuri siitä, että vanhemmalla on suojeluksessaan jotain korvaamattoman arvokasta. Ajankäyttö ja intressit muuttuvat myös melkoisesti. Tänä keväänä pääsiäisen ohjelmistoon kuului esikoisen vieminen Titi-Nallen taloon. Voi sitä riemua, jonka me vanhemmat koimme pojan hihkuessa ilosta. Lapsen tyytyväisyys ilahduttaakin vanhempia usein enemmän kuin puhtaasti omaksi nautinnoksi ajateltu rokkikonsertti, elokuvailta tai ravintolaillallinen!

90 % lapsen kanssa vietettävästä ajasta on ihanaa ja antoisaa, 10 % jotain muuta. Mielenkiintoista on että 90 % ulkopuolisille näyttäytyvästä lapsiperheen arjesta koostuu raivareista kaupan kassalla, huonosti nukutuista öistä, kuihtuneesta sosiaalisesta elämästä, riutuvasta parisuhteesta, sekasortoisesta kodista jne. Kaikki nämä elementit ovat toki osa lapsiperheen arkea, mutta niihin oppii suhtautumaan lungisti. Väsynyt mutta onnellinen kuvastaa aika hyvin olotilaa monessa pikkulapsivaihetta elävässä taloudessa. Vielä kun oppisi muistamaan, että sotkiessaan lapset harjoittavat luovuuttaan ja kiukutellessaan ihmissuhdetaitoja ja halujensa kontrollointia, vanhemmuus olisi täydellistä.

Vain parisuhteen kuihtumiseen pitäisi suhtautua vakavasti, ei vain lasten vuoksi vaan koska jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. En tiedä tunnenko myötätuntoa yksihuoltajia kohtaan enemmän siksi, ettei kukaan ole heidän kanssaan siivoamassa lapsen öisiä oksennuksia, vai pikemminkin siksi ettei kukaan ole jakamassa huikaisevia onnentunteita lapsen oppiessa uusia asioita tai nukahtaessa tuhisten vanhempien väliin. Siksi tuntuukin käsittämättömältä kuulla vanhemmista, jotka eroavat siksi, että yhteishuoltajuuden myötä joka toinen viikko tai vähintään viikonloppu on ”aikaa itselle ja omille projekteille”.

Jossain mättää, jos edes lapsen saaminen ei karista itsekkyyttä! Filosofi Maija-Riitta Ollila muotoili ajan hengen osuvasti eräässä haastattelussa: ”Platon kääntyisi haudassaan jos tietäisi millaisten hallitsemattomien halujen verkossa nykyihminen tempoilee.” Halujen ylitarjonta pakottaa Ollilan mukaan nykyihmisen jatkuvaan monisuorittamiseen. Kun koko ajan on monta rautaa tulessa, ei mitään pysty tekemään keskittyneesti ja täysin rinnoin.

Esikoista odottaessani minäkin kieltämättä protestoin sitä, että joutuisin – toisin kuin mieheni – jättäytymään pois työelämästä ja keskittymään kotiin ja lapseen. Tajusin kuitenkin nopeasti miten valtavasti mieheni menetti startatessaan joka aamu töihin ja palatessaan iltapäivällä, kun pojan valveillaoloaikaa oli enää muutama tunti jäljellä. (Miesten) tasa-arvon nimissä kehotankin kaikkia moderneja miehiä ottamaan mallia vaikkapa kansanedustaja Ville Niinistöstä, joka käytti neljä kuukautta perheen vanhempainvapaista – keskittyäkseen lapsiinsa.

Modernit miehet tajuavat varmasti myös, että jos joku ansaitsee lapsen synnyttyä rentouttavan illanvieton, se on yhdeksän kuukautta huonovointisuudesta, kivistävistä rinnoista, ailahtelevasta mielestä ja päälle päätteeksi synnytyskivuista kärsinyt äiti. Jätettäköön siis hyvästit käsittämättömälle varpajaisperinteelle ja isukeille, jotka eivät krapulaltaan pysty pitämään perheen uutta tulokasta edes sylissään. Meidän perheessä tästä asiasta ei onneksi tarvinnut edes keskustella.

Ratkaisevaa on korvien väli, ei jalkoväli!

Kolumni / Satakunnan Kansa, 4.6.2008

Feministinen aikakauslehti Tulva hyökkäsi tuoreessa numerossaan taantumuksellisina pitämiään miesaktivisteja vastaan otsikolla ”Tulta munille”. Tästäkös miesaktivistit pillastuivat ja aihetta käsitelleessä A-studiossa (7.5.) saimme kuulla, etteivät miespolot uskalla edes puhua miesten ongelmista tässä naisten dominoimassa yhteiskunnassa, jossa tasa-arvovaltuutettukin keskittyy vain naisten aseman kohentamisen.

Syntyneestä porusta päätelleen miesten merkittävin tasa-arvo-ongelma on aktiivinen naisasialiike, vaikka feministien provokaatio itse asiassa mahdollisti miesten todellisten tasa-arvo-ongelmien pääsyn päivänvaloon: A-studion lähetyksessä tutkija Pasi Malmi listasi erityisesti miehiin kohdistuvina epäkohtina kovemmat tuomiot, lyhyemmän ja sairaamman elämän, vähäisemmän vapaa-ajan, pakollisen asepalveluksen sekä ero-isien heikomman aseman huoltajuuskiistoissa.

Naisasialiikkeen keskeisiä huolenaiheita ovat vastaavasti naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta, synnytysikäisten naisten työmarkkinasyrjintä, miehiä matalammat palkat jopa samasta työstä sekä naisten aliedustus julkisen ja yksityisen sektorin johtoportaassa. Jotkut ovat tosin sitä mieltä, että naisten aliedustus julkisen ja yksityisen sektorin johtoasemissa johtuu naisten matalasta riskin- ja stressinsietokyvystä sekä kunnianhimottomuudesta.

Itsekin olen taipuvainen uskomaan, että miespopulaatiossa on enemmän potentiaalisia johtajia kuin naispopulaatiossa. Jos näin todellisuudessa onkin, siitä ei missään tapauksessa ole johdettavissa, että miehet automaattisesti olisivat naisia parempia johtajia. Usko perustuu sitä paitsi olettamukseen että ns. miehiset ”kovat” ominaisuudet ovat valttia johtamisessa. Miehethän toimivat tunnetusti järjellä, naiset sydämellä. Viime aikoina on kuitenkin kyseenalaistettu onko tehokkuus arvokkaampaa kuin inhimillisyys ja korostettu mm. tunneälyn merkitystä johtajuudessa. Yleisesti taidetaan myös ajatella, että naispopulaatiossa on enemmän ”hyviä” huoltajia kuin miespopulaatiossa. Jos näin todellisuudessa onkin, siitä ole johdettavissa, että naiset automaattisesti olisivat miehiä parempia huoltajia. Ratkaisevaa on korvien väli, ei jalkoväli!

Nuori Albert Halonen (SK 31.5.) kirjoittaa kiitetyssä yo-aineessaan: ”Mikään ei ole niin inhottavaa kuin katsella nykyään, kuinka naiset änkeävät itseään fanaattisessa vimmassaan miesten tarkkaan valituille reviireille.” Miesten reviiriksi Halonen mainitsee mm. palkkatyön; naisten olisi syytä keskittyä pullien paistamiseen ja kakaroiden kaitsemiseen. Halonen jatkaa: ”Mies ahdistuu, kun ei saa toteuttaa itseään. Ruumiillista työtä ei ole, metsään et voi paeta ajamatta ensin satoja kilometrejä pohjoiseen.” Hassua, että miehet ahdistuvat kun eivät voi toteuttaa itseään, sillä aika moni nainen ahdistuu juuri ”toteuttaessaan itseään” (siinä roolissa jonka moni mies hänelle soisi) – neljän seinän sisällä kurahousujen ja kakkavaippojen seassa. Siinä mielessä yhdyn Haloseen (sikäli kun häntä oikein tulkitsen), että naisjärjestöjen olisi hyvä kiinnittää huomiota myös naisvaltaisten toimialojen ja kotiäitiyden matalaan statukseen sen ohella että pyrkivät miehiksi miesten johtopaikoille. Toistaiseksi useamman vuoden kotonaolo lasten kanssa ei ole varsinainen meriitti työnhaussa.

Naisten tasa-arvo-ongelmat ovat kieltämättä saaneet viime vuosina paljon palstatilaa. Varmaa on kuitenkin, etteivät miesten tasa-arvo-ongelmat ole tästä syystä syntyneet tai kärjistyneet. Miesasialiike lyö päätään seinään kohdistaessaan hyökkäyksensä naisasialiikkeeseen, semminkin kun naisjärjestöjen tavoitteet esim. vanhemmuuden jakamisesta tukevat miestenkin tavoitteita. Tuskin feministeillä olisi myöskään mitään miesten pidempää ja terveempää elämää tai lyhyempää asepalvelusta vastaan. Mies- ja naisasialiikkeen vastakkainasettelu onkin silkkaa resurssien haaskausta!

EVVK

Kolumni / Satakunnan Kansa, 21.5.2008

Suomalaisnuorten kiinnostus vaikuttamiseen on eräiden tutkimusten mukaan vähäisintä koko Euroopassa – siis Ei Vois Vähempää Kiinnostaa! Samaan aikaan 15–25-vuotiaiden tärkeimmäksi mediaksi on noussut internet, josta suorastaan vyöryy tietoa. Saako tiedon tulva nuoret ahdistumaan ja kääntymään sisäänpäin? Kuten Sunnuntai-liitteen (4.5.) radikalismin kuolemaa pohtineessa jutussa todettiin, nykynuorilla ei ole yhtenäiskulttuuria jota vastaan kapinoida, eivätkä poliittiset puolueetkaan tarjoa vivahde-eroja, saati kunnollista keskustelua. Epäpoliittinen harrastus- ja järjestötoiminta onkin nyt pop, samoin elämäntapavalintojen tekeminen: lihat jätetään tiskiin eläinten oikeuksien nimissä ja lähikaupassa valitaan Reilun kaupan banaaneja säällisten työolojen takaamiseksi kehitysmaiden viljelijöille.

Yhtenäiskulttuurin sijaan korostuu yksilöllisyys ja tulosvastuu. Nuorisotutkijat puhuvat portfoliosukupolvesta – nuorten on kerrytettävä meriittejä ja kehitettävä itseään jo varhain. Positiivista sinänsä pelottavassa ilmiössä on ainoastaan sen välillinen kannustavuus kansalaisaktiivisuuteen: vapaaehtoisuus, järjestötoiminta ym. näyttää ansioluettelossa hyvältä! Hallituksen tuoreen Lapsi- ja nuorisopoliittisen kehittämisohjelman mukaan suomalaisista 15–29-vuotiaista nuorista järjestötoiminnassa on mukana 54 %. Sukupuolella tai asuinalueella ei ole vaikutusta osallistumiseen, sen sijaan vaaleissa äänestävät ja työssä käyvät nuoret ovat aktiivisimpia. Järjestöosallistuminen on yhteydessä korkeampaan koulutustasoon, kuvastaen kansalaisosallistumisen yhteyttä hyväosaisuuteen.

Kunnallisoikeuden professori Aimo Ryynäsen mukaan kasvaminen yhteistoiminnallisuuteen lähtee jo peruskouluista, joissa nuoret pitää kasvattaa näkemään vastuunsa, oikeutensa ja tavat vaikuttaa asioihin. Rauman lukiossa huhtikuussa järjestetty Satakunnan Malli-YK-kokous on hyvä esimerkki keinoista edistää nuorten kiinnostusta maailman menoon. Täysi tuki täytyy antaa myös hallituksen linjauksille huomioida aktiivinen kansalaisuus opetushenkilöstön jatko- ja täydennyskoulutuksessa sekä nuorisotyöntekijöiden koulutuksessa, luoda malli lukion ja ammatillisen toisen asteen valinnaisesta vapaaehtoistoimintaohjelmasta sekä ottaa kansalaisjärjestöjen vierailut osaksi yhteiskunnallista opetusta.

Nuorisotyöntekijä Pirjo Mattilan mukaan myös kunnallinen nuorisotyö voi parhaimmillaan olla aktiivisen kansalaisuuden ponnistuslautana: ”Tapahtumatuotannoissa mukana olleet nuoret kokevat syntyneet tapahtumat vahvasti omikseen ja omista ideoistaan syntyneiksi sekä oppineensa monenlaista lupamenettelyistä aina neuvottelutaitoihin ja kompromissien tekoon”.

Myös tietoa vapaaehtoistyön eri tavoista ja mahdollisuuksista kaivataan lisää. Mm. Vantaalla toimii vapaaehtoistoiminnan tukiyksikkö, joka tukee vapaaehtoistoiminnan kehittämistä, tiedottamista ja avustusmenettelyjä. Porissa puolestaan ollaan koulutoimen ja nuorisoyksikön yhteistyönä rakennettu ”Vaikuttamisen polku” –mallia lasten ja nuorten äänen kuulemiseksi. Järjestötalostakin on puhuttu ja kaupunki tukee kansalaisjärjestöjen ”näyteikkunan”, Mahdollisuuksien Torin, järjestelyjä.

Nuorten äänestysaktiivisuudesta ei ole käytettävissä tarkkoja tilastoituja tietoja, mutta sen on arvioitu olevan 10–15 prosenttiyksikköä alhaisempaa kuin muissa ikäryhmissä. Kunnallisvaalien alla politiikka-allergiaan toivoisi löytyvän rohtoja – hoitaahan kunta noin kaksi kolmasosaa yhteiskunnallisesta palvelutarjonnasta. Lääkkeeksi on väläytelty mm. äänioikeusikärajan laskua 16 vuoteen, jota vuoden 2007 Nuorisobarometrin mukaan kannattaa 42 % 15–17-vuotiaista. Puolueiden soisi myös löytävän listoilleen aidosti nuoria ehdokkaita. Ikäväkseni joudun toteamaan, ettei kolmekymppinen kahden lapsen äiti ole 18-vuotiaiden silmissä enää niin nuori kuin toivoisi olevansa.

Moninaisuudessaan yhteneväinen EU

Kolumni / Satakunnan Kansa, 7.5.2008

Perjantaina vietetään Eurooppa-päivää teemalla ”Moninaisuudessaan yhteneväinen”. Jean Monnet’n laatiman ja Ranskan ulkoministeri Robert Schumanin 9.5.1950 lukeman julistuksen pohjalta on luotu nykyinen Euroopan unioni. Vaikka hanke on vielä nuori ja keskeneräinen, sanottakoon vuosipäivän kunniaksi pari sanaa sen haasteista ja mahdollisuuksista.

Niin EU:n jäsenvaltiot kuin muutkin kansallisvaltiot ovat lopullisesti menettämässä otteensa globaaliin talouteen. Kansallisvaltioista riippumattomaksi tulleet sijoittajat investoivat spekulatiivisiin sijoituskohteisiin. Hallitukset ovat silti edelleen riippuvaisia suuryrityksistä ja rahoittajista tuottaakseen sitä hyvinvointia ja luodakseen niitä työpaikkoja, joita kansalaiset julkissektorilta odottavat. Poliittisten toimijoiden on siksi kuljettava varsin nöyrästi talouselämän talutusnuorassa.

Sen sijaan että EU olisi luonut poliittista vastavoimaa globaaleille markkinavoimille, on tähänastinen integraatiokehitys pikemminkin syventänyt kansallisvaltioiden kriisiä: EU on edistänyt pääasiassa negatiivista integraatiota eli sääntelyn purkamista samaan aikaan kun positiivinen integraatio (markkinoita korjaavat toimenpiteet) on loistanut poissaolollaan.

Epätasapaino johtuu tutkijoiden mukaan ennen kaikkea siitä, että negatiivista integraatiota edistävät päätökset koskettavat harvan EU-kansalaisen arkea, eivätkä juuri ylitä ns. poliittisen kiinnostavuuden kynnystä. Positiivista integraatiota edistävä säätely on puolestaan herkempää kansallisille intresseille ja edellyttää useimmissa tapauksissa yksimielisiä päätöksiä. Niinpä sosiaalista ja ympäristön hyvinvointia edistävät päätökset jäävät helpommin pöydälle kuin päätökset taloudellisen kilpailukyvyn edistämiseksi. Suurin syy pattitilanteeseen kuuluu kuitenkin olevan heikko yhteiseurooppalainen identiteetti: suomalaiset tuntevat solidaarisuutta lähinnä maanmiehiään, eivät ranskalaisia ja puolalaisia veljiään kohtaan. Euroopan kansat eivät toisin sanoen ole valmiita osallistumaan yhteiseurooppalaisiin hyvinvointivaltiotalkoisiin.

Onko EU siis mahdottoman tehtävän edessä? Tehokkaita päätöksiä hyvinvointivaltion ja puhtaan elinympäristön takaamiseksi ei voida tehdä ilman tehokasta päätöksentekokoneistoa, joka puolestaan edellyttäisi vahvempaa yhteiseurooppalaista identiteettiä, jota taasen ei ole näköpiirissä. Tunnelin päässä näkyy onneksi valoa, ja poliitikoilta löytyy toivottavasti rohkeutta kulkea valon suuntaan, vaikka se ensi alkuun herättäisikin vastustusta äänestäjäkunnassa. Ensinnäkin, yhteiseurooppalaista identiteettiä voidaan rakentaa ”instituutiot edellä” – esim. enemmistöpäätöksiin siirtymiseksi ei tarvitse odottaa yhteisen identiteetin ensin muotoutuvan, vaan juuri enemmistöpäätökset voivat edesauttaa identiteetin muodostumista. Schumanin julistuksessakin todetaan että Euroopan rakentamiseen tarvitaan ”käytännön toimenpiteitä, joilla luodaan aito yhteisvastuullisuus”.

Toisekseen, jonkinasteisesta eurooppalaisesta identiteetistä voidaan jo puhua: Eurobarometri-tilastot 90-luvulta eteenpäin osoittavat että itsensä yksinomaan tai ensisijaisesti eurooppalaiseksi identifioivien osuus on varsin pitkään pysynyt kymmenen prosentin tuntumassa. Ja ne maat, joiden kansalaiset enimmissä määrin identifioivat itsensä vain maanmiehiinsä (Pohjoismaat), toimeenpanevat EU-lainsäädäntöä tunnollisimmin. Heikko eurooppalainen identiteetti ei siis ole ylipääsemätön este tehokkaalle EU- päätöksenteolle, erityisesti jos jäsenvaltioiden kansalaiset kokevat päätöksillä pureuduttavan rajat ylittäviin ongelmiin kuten talouden globalisoitumiseen, ihmis-, ase- ja huumekauppaan tai ympäristöuhkiin. Näissä kysymyksissä Euroopan kansat ovat uskokseni moninaisuudessaan varsin yksimielisiä.

Vastine SK:n Tiibet-linjaukseen

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, vastine 23.4. pääkirjoitukseen)

Satakunnan Kansa arvioi pääkirjoituksessaan Vanhasen päätöstä osallistua olympialaisten avajaisiin oikeaksi. Perustelut jäävät kuitenkin heikoiksi ja ristiriitaisiksi: Kirjoituksessa todetaan boikotin vastaisena argumenttina, että sillä nolattaisiin julkisesti ylin valtiojohto maassa, jossa mikään ei ole kasvojen menetystä häpeällisempää. Eikö kyseinen ilmiö juuri tee boikottiaseesta erityisen tehokasta ja käyttökelpoista?

Lehti ei kannata boikottia mutta muistuttaa samalla ettei osallistumista pidä tulkita hyväksynnäksi ihmisoikeuksien polkemiselle tai Tiibetin miehitykselle. Jos joukko länsivaltoja jättää osallistumatta avajaisiin kyseisistä syistä, valitettavasti osallistuvat valtiot tekevät päinvastaisen kannanoton, halusivat tai eivät. Aivan kuten presidentti Bushin taistelussa “Pahan akselia” vastaan: joko olet aktiivisesti puolellamme tai meitä vastaan.

Pääkirjoituksen mukaan boikotointi merkitsisi väistämättä kumartamista yhtäälle, pyllistämistä toisaalle, kun taas suoraselkäisyyttä osoittaisi Suomen “itsenäisen ratkaisu”. Epäselväksi jää, kenelle “kyyristeltäisiin” boikotoimalla avajaisia. Tiibetille tai ihmisoikeusjärjestöille “kyyristely” kisoja boikotoimalla ei mielestäni osoittaisi suurtakaan selkärangattomuutta Suomen valtiojohdolta, toisin kuin osallistuminen vain suuren ja mahtavan Kiinan kauppasuhteiden ja sen valtiojohdon kasvojen säilyttämiseksi.

On toki vaara että Kiinan johto boikotin seurauksena kääntyy entisestään sisäänpäin. Toisaalta hyvälläkään (esim. myöntämällä kisat Kiinalle) ei ole onnistuttu parantamaan Kiinan ihmisoikeustilannetta. Niinpä Vanhasen ja SK:n usko “rakentavan keskustelun” voimaan tuntuu naiivilta, etenkin kun samaan hengen vetoon todetaan että “miehitetyt valtiot pidetään kurissa kovalla väkivallalla, eikä siihen muilla ole juuri ollut sanottavaa”. Uusi ulkoministerimme linjasi rohkeasti ihmisoikeudet olympiaurheilun edelle, pisteet Stubbille siitä!

Lapset vailla tulevaisuutta

Kolumni / Satakunnan Kansa, 23.4.2008

Viime viikkoina silmiini on osunut poikkeuksellinen paljon uutisia lasten hädästä – liekö siunattu tilani herkistänyt teemalle. Mm. tuoreen Solidaarisuus-lehden mukaan yksin Somalimaassa ympärileikataan edelleen 98 % 6–9 –vuotiaista tytöistä – enemmistö tavalla, jonka WHO luokittelee rajuimmaksi viidestä käytetystä menetelmästä. YK:n mukaan maailmassa on parhaillaan noin 300 000 lapsisotilasta yli 30 aseellisessa konfliktissa. Maailmassa kuolee tuoreen brittitutkimuksen mukaan edelleen yli kymmenen miljoonaa alle 5-vuotiasta lasta vuodessa, kolmannes aliravitsemukseen. Puhtaan veden puutteeseen kuolee lähes 4000 lasta päivässä. Määrä vastaa 20 lapsilla lastatun jumbojetin syöksymistä maahan, päivittäin.

Vielä suuria lukujakin enemmän koskettavat yksittäisten lasten kohtalot. Taannoin esitetty dokumentti ”Maantien kurtisaanit” kertoi köyhien intialaisten maanviljelijäperheiden tyttäristä, jotka vanhemmat perinteisiin nojaten myyvät prostituoiduiksi elantoa tienaamaan. Sunnuntain Ykkösdokumentti ”Menetetty viattomuus” puolestaan kertoi Etelä-Afrikan tytöistä, joilla on suurempi todennäköisyys tulla raiskatuiksi kuin oppia lukemaan. Dokumentin pääosassa oli viisikuisena raiskattu Vyanna, jonka ”palveluksia” oma äiti oli ilmeisesti myynyt rahoittaakseen alkoholismiaan.

Helsingin Sanomien Lapsena maailmassa – erityisraportin toinen toistaan järkyttävimmistä kuvauksista järkyttävin kertoi köyhien ghanalaisvanhempien kalastajien orjiksi myymistä lapsista. Lapset, nuorimmat heistä vasta 3-vuotiaita, raatavat pitkiä päiviä aliravittuina ja heihin saatetaan viiltää haavoja jotta he veteen kahlatessaan houkuttaisivat kalat paikalle. Kevyttä kevätlukemistoa eivät olleet myöskään kuvaukset heroiiniriippuvaisesta romanialaisesta Mihaista, hiv-orvosta eteläafrikkalaisesta Tsegosta tai isänsä väkivaltaisen surman traumatisoimasta gazalaisesta Kholoudista.

Valitettavasti lapsia kohdellaan kaltoin myös hyvinvoivassa Pohjolassa. Rauman käräjäoikeudessa puidaan parhaillaan tapausta, jossa vanhempia epäillään kaksikuisen vauvansa pahoinpitelystä. Taannoin televisiossa näytettiin dokumentti ruotsalaistytöstä, joka päätyi sosiaaliviranomaisten hiljaisella siunauksella hulttioisänsä huostaan, asuntovaunuun keskelle metsää, toistuvasti hyväksikäytettäväksi.

On hyödytöntä miettiä mikä edellä kuvatuista rikoksista on barbaarisin tai onko lapsensa raiskausta edesauttanut äiti pahempi ihmiskunnan vihollinen kuin lapsen raiskannut mies. Maailmanlaajuinen yksimielisyys pitäisi kuitenkin saavuttaa siitä, että kuvatunkaltaiset lapsiin kohdistuvat ihmisoikeusrikkomukset ovat yhteiskuntamme suurin mätäpaise, jonka puhkaiseminen pitäisi ajaa kaikkien muiden hankkeiden edelle. Lapsikuolleisuutta ruotineen brittilehden mukaan keinot esim. aliravitsemuksen kitkemiseen ovat pitkälti olemassa, mutta valtaapitävät eivät tee asialle mitään.

Maailmassa jossa mikään epäkohta ei tunnu korjaantuvan ellei se herätä median mielenkiintoa, myös neljännen valtiomahdin velvollisuus on raportoida ilmiöistä niiden aiheuttamien inhimillisten seurausten suhteessa. Pelkkä raportointi ei toki maailmaa paranna, mutta vain tieto voi herättää vastaanottajassa tunteet, jotka parhaimmillaan johtavat toimintaan. Suuren yleisön velvollisuus olkoonkin seurata maailman menoa, vaikka tieto kuinka lisäisi tuskaa. Vaikkemme voi adoptoida ja pelastaa jokaista raiskattua, aliravittua, sodan traumatisoimaa, hiv-positiivista ja orjaksi myytyä lasta, voimme ainakin levittää sanaa, lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyysjärjestöille, laatia ja allekirjoittaa nettiadresseja, osallistua vapaaehtoistyöhön, vaatia kansanedustajia ja muita luottamushenkilöitä puuttumaan asioihin jne. Silmien sulkeminen ei ole vaihtoehto.

Lihan himo

Kolumni / Satakunnan Kansa, 9.4.2008

Oikaistakoon heti kättelyssä että kolumni ei otsikosta huolimatta koske tapaus Kanervaa, vaan suomalaisten kasvavaa naudan-, sian- ja broilerinlihan kulutusta. Vielä 1950-luvulla liha oli herrojen herkkua, jota kului keskimäärin 30 kg vuodessa. Tällä hetkellä kulutus henkeä kohden on noin 70 kg. Keskimäärin 79-vuotiaaksi elävä suomalainen nauttii siis elämänsä aikana n. 5500 kg lihaa, josta n. 500 lintua (enimmäkseen broilereita), n. 40 sikaa, seitsemän nautaa ja yhden lampaan.

Lihan suurkulutus on johtanut teolliseen maatalouseläintuotantoon, jonka ympäristövaikutukset ovat huomattavat: Naudanlihan ja meijerituotteiden tuotannon vaikutukset vesien rehevöitymiseen, primäärienergian kulutukseen ja ilmastonmuutoksen kiihdyttämiseen ovat muita peruselintarvikkeita merkittävästi suuremmat. MTT:n tutkija Kristiina Regina onkin todennut että lihankulutuksen vähentäminen olisi kaikkein järkevin keino maatalouden päästöjen vähentämiseksi.

Tehotuotanto-termin käyttäminen länsimaisesta eläintuotannosta on sikäli harhaanjohtavaa, että yhden eläinvalkuaiskilon tuottaminen ihmisravinnoksi vaatii 21 proteiinikilon syöttämistä vasikalle! Nykyistä eläintenkasvatusta onkin kutsuttu käänteiseksi proteiinitehtaaksi. Oikein jaettuna se ravintomäärä, joka kulutetaan rehuina teollisuusmaiden lihantuotannossa, riittäisi poistamaan nälän ja aliravitsemuksen koko maailmasta. Myös vettä tarvitaan paljon enemmän eläinten kuin viljelykasvien kasvattamiseen (esim. lihakiloon 50 kertaa enemmän kuin vehnäkiloon). Kuten jokainen ymmärtää, suurimittainen maatalouseläintuotanto ei ole myöskään tuotantoeläinten etujen mukaista.

Tätä taustaa vasten ei ole hämmästyttävää, että Länsi-Vantaalla jokin aika sitten tehty aloite kasvisaterioiden lisäämisestä koulujen ja päiväkotien ruokalistoilla sai paljon huomiota. Hämmästyttävää oli sen sijaan, että aloite herätti mm. Iltalehden nettikeskustelussa melkoista vastustusta ja melkoisen merkillisimmin argumentein kuten ”kasvissyöjät kuolevat lihansyöjiä nuorempina” ja ”kasvisruokaa syövät lapset ovat heikkoja, kalpeita, aneemisia ja sairastelevia”. Vegaanit, vegetaristit ja muuten vain kasvisruokaa suosivat menivät keskustelussa iloisesti sekaisin. Itse kuulun joukkoon ”lihaa ja muita eläinkunnan tuotteita välttelevät”. Maitotuotteita ja kalaa kuluu jonkin verran, mutta lihaa korkeintaan kerran pari kuukaudessa (proteiinia saa myös palkokasveista). 35. raskausviikkoon mennessä en ole tarvinnut lisärautaa ja veriarvoni herättävät äitiysneuvolassa lähinnä ihailua.

SK kertoi 6.4. lihapullien uhanalaisesta asemasta porilaiskoulujen ruokalistalla ruoan hintojen noustua. Lihapullia enemmän olisin kuitenkin huolissani kasvisten osuudesta. Koska monen lapsen osalta ruoka-aineympyrän liha-, maito- ja viljakiintiöt täyttyvät kotonakin, juuri kouluissa ja päiväkodeissa voisi panostaa kasviksiin. Panostus olisi kansanterveydellisestikin perusteltua; anemian sijaan todellinen huolenaihe on lasten lisääntyvä liikalihavuus ja jo viisivuotiailla tavattavat sydän- ja verisuonisairaudet, jotka eivät johdu ainakaan kasvisten syönnistä. Kasvisruokaa syövän ei tarvitse pelätä myöskään hullun porkkanan tautia, lanttuinfluenssaa tai salmonellaa. Ja vaikka nahistunut nauris kesäkeittoon eksyisikin, ei se ole terveydelle yhtä haitallinen kuin pilaantunut liha tai kala.

Joku tietysti muistaa tässä kohden mainita, etteivät lapset yksinkertaisesti pidä kasviksista. Kouluruokailun lähtökohtana ei kuitenkaan ole tarjota lapsille sitä mistä he eniten pitävät (ranskalaiset, hampurilaiset, hodarit ja donitsit), vaan sitä mikä heidän terveydelleen on hyväksi. Pikkuväen kasvisboikotin sitä paitsi ymmärtää, jos kasvisruoka on yhtä kuin etikkapunajuuri lautasen reunalla ja perheen miesväeltä on opittu, ettei pupun ruokaan kosketa.

Punainen on tyttöjen väri

Kolumni / Satakunnan Kansa, 26.3.2008

Ystäväperheen kolmivuotias poika on huomattavasti kiinnostuneempi äidin showtanssihepeneistä kuin isän palloista ja mailoista. Estetiikan päälle ymmärtävä poika käykin satubaletissa futistreenien sijaan. Kyseisessä perheessä lasta ei yritetä tunkea muottiin vaan pojalle sallitaan myös ”tyttöjen” jutut. Keskustelun paikka tuli vasta, kun poika olisi valinnut tanssiasukseen ballerinahameen. Äiti vakuutti otsa hiessä, että tummansininen shortsiasu on ihan yhtä sievä kuin vaaleanpunainen röyhelöunelma.

On valitettavaa, miten jo hyvin pienten lasten varusteet koodataan tytöille tai pojille kuuluviksi. Esimerkiksi lasten lelukuvastoissa tytöt leikkivät vaaleanpunaisilla sivuilla nukeilla, pehmoleluilla ja kattiloilla; sinisillä sivuilla pojat puolestaan riehuvat leikkiaseilla, autoilla ja avaruusotuksilla. Vain seurapelit on ilmeisesti tarkoitettu molemmille. Sama kategorisointi näkyy lasten tekstiileissä: poikien osastolta löytyy pääasiassa sinisiä, tyttöjen osastolta punaisia vaatteita. Mielelläni ostaisin pojallemme enemmän punaista, mutta kukka-applikaatio rintapielessä saa toisiin ajatuksiin. Punaiset vaunut ja rattaat sen sijaan esikoisellemme hankimme, vaikka poikalasta aavistelimmekin tulevaksi. Vaunut erottuivat iloisesti musta-beige-harmaasta vaunumassasta, mutta aiheuttivat jatkuvasti virhearviointeja vauvan sukupuolta arvuutelleille. ”Väripesu” toimii muuten toisinkin päin: brittiprofessori Andrew Oswaldin parin vuoden takaisen tutkimuksen mukaan tyttölapsi ohjaa vanhempia vasemmistoon, poika oikeistoon.

Pikkuautoilla leikkiviin poikatyttöihin suhtauduttiin jo minun lapsuudessani hyväksyvästi. Äitiä taisi hirvittää vasta siinä vaiheessa kun kymmenvuotiaana leikkasin tukkani niin lyhyeksi että minua ja parasta ystävääni kiusattiin välitunnilla nuoreksi pariksi. Poikalasten nukkeihin tuntema viehtymys sen sijaan aiheuttaa edelleen allergiaa, jonka ehkä ymmärtäisi jos lapset nukkeleikkien kautta oppisivat aggressiivisuutta, itsekkyyttä tai välinpitämättömyyttä. Sen sijaan nukkeleikkien kautta otetaan tuntumaa hoivaamiseen ja arjen askareisiin.

Pehmeiden ”naisellisten” arvojen ylenkatsominen johtunee osin vallalla olevista kasvatusarvoista – lapsista kasvatetaan omaa asiaansa rohkeasti ajavia selviytyjiä, ei niinkään vastuuntuntoisia aikuisia. Vanhemmat saattavat olla aidosti huolissaan, jos lapsi on empaattinen ja toiset huomioon ottava; hänhän saattaa jäädä muiden jalkoihin! Kai taustalla kummittelee edelleen myös jonkinasteinen homofobia. Vanhemmat tekevät yleisen hyväksynnän (ja lastenlasten) toivossa kaikkensa varmistaakseen lastensa ”normaaliuden”. Rekkakuskityttären vielä kestää, mutta pojan ura meikkaaja-stylistinä on useimmille kertakaikkisen kestämätön ajatus – homoseksuaalisuudesta puhumattakaan.

On ikuisuuskysymys mitkä lastemme piirteistä ja taipumuksista ovat kasvatuksesta, mitkä geeneistä ja mikä silkasta sukupuolesta johtuvia. En ole erityisesti kannustanut poikaamme autoleikkeihin tai kiinnittänyt hänen huomiotaan moottoriajoneuvoihin ulkona liikkuessamme. Joululahjaksi ostin nuken siinä toivossa että hän autojen lisäksi innostuisi myös hoivaleikeistä. Nukke on edelleen nurkassa ja lempikirja Ramirentin työkone-esite! Kummeilta saatu leikki-imuri on sentään ranking-kakkonen heti autojen jälkeen. Elän kuitenkin toivossa että pian syntyvä pikkusisarus herättäisi isoveljen hoivavietin. Jos poikalapsia yleisemminkin kannustettaisiin nukke- ja kotileikkeihin, kuka tietää vaikka suomalaisisätkin käyttäisivät tulevaisuudessa enemmän kuin viisi prosenttia palkallisista perhevapaista, osallistuisivat tasapuolisesti kotitöihin ja olisivat nykyistä valmiimpia luopumaan henkilöautoista joukkoliikenteen hyväksi. Tulisi työelämän tasa-arvo ja ilmastomuutoksen torjuntakin samalla hoidettua.

Kauas maisterit karkaavat

Kolumni / Satakunnan Kansa, 12.3.2008

Nyt kun toisen asteen ammatillisen koulutuksen järjestämisestä ollaan pääsemässä laihaan sopuun, on aika kääntää katse Satakunnan korkeakoululaitokseen. Maakunnan korkeakouluverkoston toimijoiden ansiokkaasta yhteistyöstä tuoreimpana todisteena on tammikuussa allekirjoitettu, historialliseksikin luonnehdittu yhteistyösopimus. Myös yliopistokeskuksen eri yksiköiden yhteistyö kuuluu kelpaavan esikuvaksi jopa tulevalle innovaatioyliopistolle.

Satakunnassa rakenteet ovat siis kutakuinkin kunnossa, mutta profiloitumisessa on uskoakseni vielä toivomisen varaa. Alueellisen korkeakoulupolitiikan kohtalon kysymys kuitenkin on, onko korkeakouluyksiköillä viisautta tunnistaa ja rohkeutta priorisoida niitä koulutus- ja tutkimusohjelmia, jotka parhaiten kohtaavat yrityselämän, julkishallinnon ja aluekehityksen tarpeet. Kaikeksi onneksi korkeakouluverkostomme strateginen ohjaus ja alueelle tuottama lisäarvo aiotaan nyt trimmata kuntoon päteväksi tiedetyn selvitysmiehen avulla.

Entä palveleeko alue yrityksineen korkeakouluverkostoa, sen opiskelijoita ja tutkijoita? Opiskelijat pitävät kuulemani mukaan Poria viihtyisänä opiskelukaupunkina: opiskeluilmapiiri on suotuisa ja tarjolla on kohtuuhintaisia asuntoja. Mm. Satakunnan Kansan taannoisessa juhlaseminaarissa korvaan särähti kuitenkin ilkeästi, kun nuoria lupauksia esiteltäessä lähes jokaisen mainittiin syntyneen ja opiskelleen Satakunnassa, mutta vaikuttavan nykyään Helsingissä.

Avointen työpaikkojen määrän lisäksi pääkaupunkiseudulle vetää sikäläisten yritysten maine urakehityksen, tehtäväkierron ja koulutuksen suhteen. Tarkasteltaessa vuoden 2006 Talentumin työnantajamielikuvatutkimuksen valossa tekniikan, kaupan ja humanististen alojen yliopisto- ja AMK-opiskelijoiden suosikkityönantajia, listalla komeilevat sellaiset suuryritykset kuin Nokia, ABB, Kone, Finnair, SanomaWsoy sekä pankit, konsulttiyritykset, ministeriöt, valtio ja yliopistot. Valitettavan harva vastavalmistunut osaa arvostaa sitä, että porilaisessa pk-yrityksessä noviisikin saisi olla suuri kala pienessä vedessä.

Yrittäjyystutkija Peter van der Sidjen mukaan nykyopiskelijoilla on mahdollisuus valita työnantajakseen ison ja pienen yrityksen lisäksi oma yritys (SK 3.3.2008). Jospa siis madallettaisiinkin akateemisen yrittäjyyden kynnystä ja tehtäisiin yrittäjyys erityisen houkuttelevaksi täällä kotikulmilla entistä pontevamman yrityshautomotoiminnan, edullisten toimitilojen ja mentoroinnin yms. avulla.

Rinnakkainen tai vaihtoehtoinen menestysresepti erityisesti yliopistokeskukselle voisi olla keskittyminen OM:n esityksen mukaisesti aikuis- ja täydennyskoulutukseen, koska valtaosa täällä oppinsa ammentavista nuorista karkaa joka tapauksessa urakiilto silmissä pääkaupunkiseudulle. Kaltaisiani pienten lasten vanhempia ei pääkaupunkiseudun hektinen elämänmeno ja työlle omistautuva elämäntyyli sen sijaan houkuta. Maakuntaan jo ankkuroitunutta aikuisväestöä täydennyskouluttamalla tieto ja osaaminen siirtyisivät luontevasti yrityksiinkin. Onhan meissä työkokemusta jo hankkineissakin sitä paitsi luomisvoimaa ja yrittäjyyspotentiaalia, jonka realisoimista Porin seudulla helpottaa monessa tapauksessa isovanhempien ym. tukiverkostojen läheisyys.

Niin tai näin, korkeakoulutuksesta ja maistereista tulee pitää kiinni kynsin ja hampain, sillä matala koulutustaso on yksi maakunnan suurimmista ongelmista ja yliopistokeskus yksi Porin hengitysilman merkittävimmistä raikastajista!

Oikeus ja kohtuus

Kolumni / Satakunnan Kansa, 27.2.2008

Pahin kohu Kaisa Variksen dopingkäryn ympärillä on laantunut. Riskinotto kilpasisarten päihittämiseksi ja taloudellisen voiton saavuttamiseksi toi Varikselle elinkautisen kilpailukiellon, 100 000 euron sakot sekä kansan, lajiliiton ja kilpakumppanien paheksunnan. Häkki ei sentään heilahtanut, koska kyseessä on rikkomus lajiliiton sääntöjä, ei lakia kohtaan.

Kuukautta myöhemmin veristen koiratappeluiden järjestäminen Ypäjällä toi yhdelle miehelle kahden kuukauden ehdottoman ja kahdelle puolen vuoden ehdollisen rangaistuksen. Kuten käräjäoikeus tuomiossaan totesi, teon moitittavuutta lisäsi se, että tarpeetonta kärsimystä aiheutettiin puhtaasti viihdetarkoituksessa. Koiranpitokielto napsahti kuitenkin vain viideksi vuodeksi syyllisten vedottua mm. taakanvetokilpailuihin, joihin he myös koiriaan treenaavat. Jostain syystä juuri eläinsuojelulakia tulkittaessa vetoaminen elinkeinonharjoittamiseen katsotaan usein lieventäväksi asianhaaraksi. Jonkun onnettoman nelijalkaisen kohtalona onkin viimeistään viiden vuoden kuluttua joutua näiden julmureiden armoille.
Varis, hankittuaan epäreilua kilpailuetua, sen sijaan voi heittää lopullisesti hyvästit suksilleen ja makselee loppuelämänsä Ampumahiihtoliiton laskua. Paikkakunnan, ellei jopa maan vaihtokin on varmaan käynyt mielessä, niin suuri on kansan langettama häpeätuomio. Koiratappeluiden järjestämisestä seurannutta rangaistusta taas ei voi pitää edes tuntuvana. Kuten SK uutisoi (21.2.), vuonna 2006 raportoiduista 254 eläinsuojelurikoksesta, 19 lievästä eläinsuojelurikoksesta ja 162 eläinsuojelurikkomuksesta seurasi vain 49 eläintenpitokieltoa, joista 15 pysyviä. Keskimääräinen ehdollinenkin rangaistus oli olemattomat 2,5 kuukautta. Yhtään vankilatuomiota ei julistettu, vaikka laki sallisi maksimissaan kahden vuoden ehdottoman vankeuden.

Vääryyttä ja kohtuuttomuutta tapahtuu muuallakin kuin koiratappeluareenoilla ja oikeussaleissa, esimerkkinä mainittakoon loppuvuodesta esiin tulleet rikkeet suomalaisilla tuotantotiloilla. Oikeutta Eläimille järjestön 73 tutkintapyynnöstä kahdeksan on johtanut esitutkintaan. Samaan aikaan luvattomasta kuvaamisesta tiloilla on jätetty 51 rikosilmoitusta. Riippumatta mihin tuomioistuimet aikanaan päätyvät (tapahtuuko tuotantoeläinten laiminlyönti toisin sanoen lain suojissa vai ei), kohun aikana kävi selväksi, ettei valtaosa suomalaisista hyväksy näkemäänsä.

Siinä missä Variksen kollegat lähes sylkivät hänen päälleen toisen käryn käytyä, tuottajakollegat, johtavat viranomaiset, asioista vastaava ministeri kuin osa medioistakin reagoi OE:n kuvamateriaaliin säälimällä ”vaarallisten aktivistien” laittomasti yllättämiä tuottajia. Luulisi että kunniallisilla ja eläimistään huolta pitävillä tuottajilla olisi ollut kiire tuomita esiin tuodut epäkohdat ja koko elinkeinon maineen vaarantaneet kollegansa. Kohun jälkeen tuli kuitenkin kiire kuvata, miten asiat ”oikeasti” ovat suomalaisilla tuotantotiloilla. OE:n 101 tilalla kuvaama todistusaineisto onkin sittemmin yritetty kumota milloin puolen tunnin dokumentilla yhdeltä ainokaiselta sika- nauta- ja broileritilalta (Silminnäkijä, TV2 14.2.), milloin viiden sivun reportaasilla yhden ainokaisen sikatilan arjesta (SK 3.2.). Vielä reilu viikko sitten pääotsikoita reviteltiin siitä, miten tilalliset voivat tehokkaasti suojautua tuotantoeläinten todellisista oloista kiinnostuneita tahoja vastaan (SK 16.2.).
Jos 73 kyseenalaisesti hoidettua tilaa voidaan kuitata riittävän pitkällä reportaasilla yhdestä hyvin hoidetusta tilasta, jään innolla odottamaan miten muutaman petturin tahraama hiihtourheilun maine puhdistetaan yksityiskohtaisella reportaasilla lajin mallikelpoisista edustajista. Urheilun maineen varjelemiseksi olisi ehkä myös syytä laatia koko sivun artikkeli, jossa joku valveutunut toimittaja selventäisi urheilijoille, miten nämä tehokkaimmin torjuvat dopingtestaajien yllättävät iskut, joissa urheilun karu todellisuus saattaa paljastua koko urheiluhullulle kansallemme.

Pulinat pois ja eteenpäin

Kolumni / Satakunnan Kansa, 13.2.2008

Otsikko on suora lainaus HS:n pääkirjoituksen otsikosta pari päivää Euroopan komission energia- ja ilmastopaketin julkaisun jälkeen. Komissio julkaisi 23.1. esityksen päästökaupasta vuoden 2013 jälkeen sekä jäsenmaiden vastuujaosta uusiutuvan energian lisäämisessä. Komission laskelmien mukaan energiapaketin toteuttaminen maksaa vuoteen 2020 mennessä EU:lle 0,5 % bruttokansantuotteesta, kansalaista kohti noin 3 euroa viikossa (160 euroa vuodessa). Komission laskelmia on toki kyseenalaistettu, mm. VATT:n vuodentakaisen selvityksen mukaan paketin hinta kansalaista kohden olisi 13 euroa. Maksoi mitä maksoi, toimimattomuus ei ole vaihtoehto.

Eipä aikaakaan, kun teollisuus ja elinkeinoelämä tyrmäsivät paketin tutuksi käynein argumentein: kilpailukyky kärsii ja kustannukset nousevat. Kansanedustaja Anni Sinnemäki huomautti blogissaan osuvasti, että samainen elinkeinoelämä puhuu markkinatalouden kovista vaatimuksista sopeutua toimintaympäristön muutokseen. Siirtyminen energiapihiin yhteiskuntaan on juuri tällainen suuri muutos. Muutoksen kohtaamisessa tarvittavia rohkeita edelläkävijöitä ei tunnu löytyvän ainakaan suomalaisen elinkeinoelämän piiristä, jossa pakettia pidettiin mm. ”mahdottomana” (Teknologiateollisuus), ”tehottomana” (EK) ja sen kustannuksia ”kauhistuttavina” (Kemianteollisuus).

Valitettavasti myös media tuntuu muutamia sooloilijoita lukuun ottamatta liittyneen elinkeinoelämän valituskuoroon. Samainen media repii uutisia ilmastonmuutoksen odotettavissa olevista tuhovaikutuksista. Lempiaiheita tuntuu olevan myös EU:n ja poliitikkojen saamattomuuden irvailu. Kun poliitikot ja virkamiehet EU:ssa kerrankin tarttuivat härkää sarvista isännän otteella, ei otsikoissa juuri ole riemuittu edistysaskeleista ilmastonmuutoksen torjunnassa, saatikka suitsutettu Komission ennakkoluulottomuutta.

Vähälle palstatilalle on jäänyt myös se tosiasia, että päästövähennysten lisäksi uusiutuvan energian osuuden kasvattaminen vähentää EU:n tuontiriippuvuutta, parantaa energiaturvallisuutta, kehittää uutta teknologiaa ja parantaa EU:n asemia kestävän teknologian maailmanmarkkinoilla. Lämpenemisen hillintä myös synnyttää enemmän työpaikkoja kuin hävittää, sillä uusiutuvan energian työvoimaintensiteetti on suurempi kuin fossiili- tai ydinenergiassa. YK:n ilmastoraportin mukaan ilmastonmuutos luo jopa miljoonia uusia työpaikkoja. Jo nyt etanolituotanto työllistää 500 000 ihmistä Brasiliassa ja aurinkoenergia 150 000 ihmistä Kiinassa. Espanjassa tuulivoiman kehittäminen on työllistänyt suoraan 60 000 ja epäsuorasti 100 000 henkeä. Pohjoismaissa potentiaali on eräiden arvioiden mukaan jopa 500 000 työpaikkaa. Tosiasia on myös, että ilmastopaketin todelliset kustannukset laskevat joka päivä, kun öljyn ja kaasun hinta nousee.

Päästöjen vähentäminen voi siis muodostua talouden kannalta varsinaiseksi kasvutarinaksi. Mutta ellei mitään tehdä, kuivuus nostaa ruoan hintaa, vakuutusmaksut nousevat myrskyjen ja tulvien seurauksena, pääoman tuotto heikkenee ja ihmiset joutuvat tyytymään 5-20 % vaatimattomampaan elintasoon. Vitkastelun aiheuttamia vaihtoehtoiskustannuksia analysoinut ekonomisti Nicholas Stern on laskenut, että ilmastonmuutos voi maksaa maailmalle keskimäärin 11-14 % bruttokansantuotteesta. Sternin sanoin, jos kaikki odottavat, että muut toimivat ensin, kukaan ei tee mitään. Jos EU maailman johtavana talous- ja teknologiamahtina ei kulje ilmastonmuutoksen torjumisen etulinjassa, kuka sitten? Kasvihuonepäästöjen vähentäminen on joka tapauksessa edessä, viimeistään ilmastonmuutoksen aiheuttamien katastrofien pakottamana, silloin kun on jo liian myöhäistä.

Vapaus vai täysihoito vankilassa?

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, 5.2.2008)

Satakunnan Kansan Sunnuntai-liitteessä 3.2. julkaistiin reportaasi sikojen “auvoisesta” elosta kokemäkeläisellä sikatilalla. Toisin kuin jutussa väitetään, Suomen eläinsuojelulainsäädäntö ei ole poikkeuksellisen tiukkaa. Pääasiassa laki myötäilee EU:n minimivaatimuksia ja esim. broilereita kasvatetaan tiheämmässä kuin muualla. Sikojen tilavaatimusten osalta jutussa mainittu kuuden neliön karsina koskee vain siitoskarjuja. Yli satakiloiselle lihasialle riittää eläinsuojeluasetuksemme mukaan 0,65 m² eli sanomalehtiaukeaman suuruinen tila.

Laki ei suo tuotantoeläimille mahdollisuutta sen enempää lajinmukaiseen sosiaaliseen käyttäytymiseen, virikkeisiin kuin riittävään liikuntaankaan. Vaikkeivät eläinsuojelulain vaatimukset ole mitenkään kohtuuttomia, lakia rikotaan toistuvasti: v. 2006 rikkeitä havaittiin noin joka kolmannella tarkastetuista tuotantoeläintiloista. Lisäksi rangaistukset eläinsuojelulain rikkomisesta ovat olemattomat. Myytti suomalaisen ruuan pyhyydestä joutaakin romukoppaan. 

Tehotuotannossa ei ole mitään arvokasta tai pyhää, riippumatta missä sitä harjoitetaan.
Ei tarvi olla kummoinen eläinbiologi ymmärtääkseen että merkittävä osa eläinten luontaista käyttäytymistä on ravinnon etsintä: mm. nauta vaeltaa vapaudessa päivittäin noin 4 km ravinnonetsinnässä, ja häkissä elänyt kana alkaa välittömästi vapauteen päästyään kuopia maasta ravintoa. Onkin käsittämätöntä että Eviran eläinlääkintöylitarkastaja Taina Mikkonen väittää jutussa, että “ajatus lämpimästä karsinasta jossa ruokahuolto pelaa, ei loppujen lopuksi ole kovin huono vaihtoehto jatkuvalle valppaana ololle, karkuun juoksemiselle ja ruuan etsimiselle.” Onko ihme eteivät lapset nykyään tiedä mistä maito tulee, jos eläinlääkintöviranomaiset esittävät tällaisia lausuntoja!

Globaali talous vie, hallitukset vikisee

Kolumni / Satakunnan Kansa, 30.1.2008

Vapaakauppafundamentalismi, katastrofi-, ja karavaanarikapitalismi – mm. näitä termejä on viime viikkoina käytetty kuvaamaan StoraEnson aikeita sulkea Kemijärven ja Summan tehtaat ja Nokian päätöstä siirtää tuotantoa Saksasta Romaniaan. Saman teeman ympärillä pyörii No Logo –teoksellaan maailmanmaineeseen nousseen kanadalaisen Naomi Kleinin tuore teos Tuhokapitalismin nousu. Kirjan pääteesi on, että uusliberalistinen talouspolitiikka on levitetty maasta toiseen hyväksikäyttämällä erilaisia hätätilanteita kuten luonnonkatastrofeja, sotia ja talouskriisejä: ”Ikävät päätökset runnotaan läpi, kun kansa on shokissa. Jos kansa nousee kapinaan shokista toivuttuaan, pääoma pakenee muualle. Sillä raha liikkuu, valtiot eivät.”

Globaalit suuryritykset toimivat yli ja ohi valtiorajojen samaan aikaan kun kansallisvaltioiden valta murenee ja ote talouselämästä kirpoaa. Globaalia taloutta vastaavaa globaalia säätelymekanismia ei ole (eikä tule). Pääoma liikkuu sinne missä se parhaiten tuottaa – ei suinkaan sinne, missä sitä eniten tarvitaan. Valtiot ovat reagoineet lähinnä sääntelyä, verotusta, kaupan esteitä – mutta samalla myös hyvinvointivaltiota – alas ajamalla (ns. race to the bottom -ilmiö), kilpaillakseen näin epätoivoisesti tuotantolaitoksista ja pääkonttoreista.

Suomessa ja Saksassa Kleinin väite on toteutunut käänteisessä järjestyksessä, ikävää päätöstä seurasi shokkireaktio. Ei silti niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin: Kemijärvi-kriisin myötä Suomen kansalle on tehty harvinaisen selväksi, ettei hallituksella (kokoonpanosta riippumatta) ole mahdollisuuksia vaikuttaa pörssiyhtiöiden toimintaan muuten kuin vetoamalla moraaliseen vastuuseen työntekijöistä. Harvinaisen rehellistä tekstiä on kuultu mm. pääministeri Vanhaselta, jonka mukaan valtiovalta on Suomessa hyväksynyt omistamiensa yritysten osalta sen, että yritysten pitää pärjätä markkinoilla ja pystyä tekemään tulosta. Yritykset, joihin valtioilla olisi jonkinasteista valtaa omistuksen kautta, nähdään toisin sanoen lähinnä finanssisijoituksina. Tämä on epämiellyttävä totuus opposition marinasta huolimatta.

Olemmeko peruuttamattomasti tuhokapitalismiin tuomitut vai voisiko esim. EU käyttää muskeleitaan globaalien suuryritysten suitsimiseen? Siinä missä jäsenvaltiot voivat lähinnä vitkutella vastustamiensa direktiivien toimeenpanossa, yritykset voivat siirtää tuotantolaitoksiaan ja pääkonttoreitaan Romanian sijasta vaikkapa Intiaan. Tästä syystä unionin kolmesta ”perusarvosta” taloudellisen kilpailukyvyn turvaaminen ajaakin usein sosiaalisten ja kestävän kehityksen tavoitteiden edelle. Tuore energia- ja ilmastopaketti on kuitenkin lupaava osoitus siitä, että unioni on valmis asettamaan kovia vaatimuksia myös teollisuudelle.
Toisaalta ammattiyhdistysliike ja ilmastonmuutoksen torjuminen nousevat ennemmin tai myöhemmin agendalle myös halvan työvoiman maissa. Tällöin työvoimakustannusten ja ympäristönäkökohtien polkeminen vaikeutuu. Myös tätä kehitystä EU voi tukea voimallisesti. Asiaa edesauttaa länsimaisten kuluttajien kasvava tietoisuus halpistuotannon kääntöpuolesta. Kuluttajat äänestävät kukkaroillaan ja painostavat halvan työvoiman perässä karanneet yritykset noudattamaan teollisuusmaiden normistoa myös ”vieraissa”.

Voidaan toki myös ajatella, että työpaikkojen siirtyminen kehittyviin maihin on luonnollinen, joskaan ei teollisuusmaiden suoranaisesti tavoittelema jatke tähän asti harjoitetulle kehitysyhteistyölle, jonka puitteissa kehitysmaihin on suunnattu lähinnä riihikuivaa rahaa. Nyt sinne alkavat valua tuotantolaitokset ja työpaikat. Globaalit hyvinvointierot tasoittuvat väkisinkin, kun työttömyys ja väestön ikääntyminen köyhdyttävät teollisuusmaita kehittyvien maiden nostaessa kansantuotettaan ja elintasoaan. Kuka tietää mihin suuntaan kehitysyhteistyövarat kulkevat sadan vuoden kuluttua…

Isoveljen pauloissa

Kolumni / Satakunnan Kansa, 16.1.2008

Digitalisoinnin piti läväyttää televisioruutuun lisää ja parempaa sisältöä. Kanavien määrä ei-kaapelitalouksissa totta tosiaan kasvoi, mutta samaa ei voi sanoa ohjelmien laadusta. Kanavakilpailu kiihtyy yksittäisen kanavan mainosrahaosuuden jäädessä entistä pienemmäksi. Ihmisten kantaessa koteihinsa yhä suurempia ja kalliimpia vastaanottimia, tuutista tulee yhä enemmän uusintoja ja Big Brotherin kaltaista reality- eli tosi-TV –viihdettä. Moni kanava on omistautunut yksinomaan hömppäviihteelle ja YLE:n kanavatkin ”pyrkivät palvelemaan katsojaa entistä herkemmällä korvalla” eli viihteellistämään tarjontaansa.

Ja mikäs roskaa on tehdessä, kun se uppoaa kuin veitsi kuumaan voihin. Big Brother 2007:n päälähetyksillä oli keskimäärin 316 000 katsojaa. Big Brother 2007 -finaali teki SubTV:n kaikkien aikojen katsojaennätyksen: parhaimmillaan voiton ratkeamista seurasi 815 000 silmäparia. BB-nettisivut tekivät viikkokävijäennätyksensä ja 24/7-palvelun käyttö nousi viime vuodesta. Suosiosta revittiin luonnollisesti kaikki irti ja päälähetysten lisäksi eetteriin tuupattiin BB Extra ja Talk Show –lähetyksiä. Joulukuussa SubTV pitkitti kärsimystä vielä Voittajan viikolla ja Parhaat palat -ohjelmalla. Ja BB on sentään vain yksi lajityyppinsä lukuisista edustajista…

Viihteellä on merkittävä rooli nyky-yhteiskunnassa, jossa fysiologisten perustarpeiden tyydyttämiseen ei unta lukuun ottamatta kulu montaakaan minuuttia päivässä. Yhä enemmän jää siis aikaa itsensä toteuttamiseen, kehittämiseen ja viihdyttämiseen. Kaltaiseni tosikko-TV:n ystäväkin viihtyy Kummelin tapaisen sketsiviihteen parissa. Ymmärrän myös enemmän tai vähemmän lahjakkaiden ihmisten kykymittelöitä Idolsin ja Talentin kaltaisissa ohjelmissa. Mutta mitä viihdyttävää on siinä, että toistakymmentä julkisuudenkipeää tyhjänjauhajaa suljetaan studiotaloon, jossa tyhmyyden tiivistymistä ja ajantappamista seurataan vuorokaudet läpeensä 14 viikkoa? Asianharrastajien parissa suoritetun pienimuotoisen kenttätutkimuksen perusteella on kuulemma kiinnostavaa seurata miten kilpailijat reagoivat erilaisiin ärsykkeisiin studiotaloon teljettyinä, lähes puolen miljoonan silmäparin alla. Osalle viihdykettä tarjoaa omien inhokkien mokailu, toisille suosikkien pärjääminen.
Miksi näin monta riviä harmittomasta tv-sarjasta? Pitäähän kansalle sirkushuveja suoda. Eikä reality-faneista kai ole suoranaista vahinkoa kenellekään? Oireellisen ja yhteiskunnallisesti kiinnostavan ilmiöstä tekee se, että samaan aikaan kun reality koosteineen naulitsee lähes puoli miljoonaa aktiivi-ikäistä ihmistä penkkiin ilta toisensa jälkeen, kansa lihoo ja rapakuntoistuu, yhdistys- ja poliittinen aktiivisuus hiipuu. Eikä kyseessä ole vain teininuorison harrastus: viime vuoden marras-joulukuussa tehdyn Finnpanel-tutkimuksen mukaan BB on yhtä lailla 25-44 –vuotiaiden suosikki.

Voisikohan tosi-TV:n valjastaa yhteiskunnallista aktiivisuutta palvelemaan? Tulisiko politiikasta pop, jos laitettaisiin 20 kunnallispoliitikkoa koppiin ratkomaan kuntatalouden ahdinkoa, jakamaan niukkuutta ja rakentelemaan kuntaliitoksia? Katsojat saisivat pudottaa joka viikko yhden kilpailijan. Konseptilla alkaa kieltämättä olla kiire, jos sen halutaan lisäävän kunnallisvaalien äänestysaktiivisuutta. Vai pitäisikö lähettää BB-finalistit tähdittämään kunnanvaltuustojen kokouksia? Saataisiin kerrankin kansa lehtereille. Entä olisikohan teknisesti mahdollista porrastaa tv-lupamaksut ohjelmien tai kanavien yleissivistävyyden mukaan? Uutis- ja ajankohtaisohjelmiston seuraamisesta valtio voisi vaikka maksaa, hömppäviihteestä pitäisi sen sijaan pulittaa tuntuvasti. Kertyneillä varoilla tuettaisiin laadukkaiden kotimaisten lasten-, asia- ja opetusohjelmien sekä elokuvien tuotantoa. Mitäs sanot, Jungner?