Kolumni / Satakunnan Kansa, 19.11.2008
Ellei naisella ole lapsia, jotka pitää hakea päiväkodista kello neljä ja joiden sairastaessa pitää jäädä pois töistä, hän on joka tapauksessa potentiaalinen synnyttäjä ja siten riski työnantajalle. Vanhemmuus (erityisesti äitiys) on työnantajan silmissä rasite, vaikka tosi asiassa vastuu lapsesta opettaa kärsivällisyyttä, priorisointia ja nopeaa toimintaa – ominaisuuksia joita ei opi yhdessäkään korkeakoulussa. Vanhemmuuden pitäisi olla ansioluettelon arvokkain meriitti, todistus siitä ettei ”jäädy”, kun nuorimmainen huutaa kurkku suorana maitoa ja pottailua harjoitteleva esikoinen aikoo juuri astua linttaan olohuoneen matolle ahkeroimansa läjän (rekrytoijat: casea saa käyttää työhaastattelussa).
Nuorten naisten syrjintää työmarkkinoilla voitaisiin ehkäistä jakamalla vanhemmuudesta työnantajalle aiheutuvat kustannukset kaikkien työnantajien kesken. Näin myös vanhemmuutta tulisi jaettua nykyistä tasaisemmin. Suomalaisisät käyttävät vain 5 % palkallisista perhevapaista (mm. Ruotsissa 18 %), mistä syytetään mm. palkkatyön keskeisyyttä miesidentiteetille, miesten korkeampia tuloja ja työnantajien kielteistä suhtautumista. Luulisi hyvänen aika ainakin äiti- ja isijohtajien arvostavan vanhempainvapaata pitäneitä miehiä! Itse palkkaisin oitis muista meriiteistä (tai niiden puuttumisesta) piittaamatta miehen, joka on riskeerannut asemansa äijäporukassa ja työyhteisössä lastensa edun nimissä!
Kasvatusvastuun aliarvostus näkyy myös eri ammattien palkkauksessa ja statuksessa. Tilastokeskuksen vuoden 2007 tilastojen perusteella esim. lastentarhanopettajan keskipalkka oli 2153 euroa, perhepäivähoitajan 1760 euroa. Palkat tuntuvat käsittämättömän pieniltä ajatellen ammattien merkitystä lasten hyvinvoinnille ja siten kansakunnan tulevaisuudelle. Hoiva-ammattilaisten harteilla painaa Tehy-taistelusta tuttu kutsumuksen taakka: konsulteille ja pörssimeklareille maksetaan tähtitieteellisiä summia kompensaationa ”vastuullisesta ja raskaasta” työstä, kun taas lasten- ja sairaanhoitajille riittää pienempikin korvaus ”leppoisasta kutsumustyöstä”.
Paljon ei näitä alipalkattuja kasvatuksen ammattilaisia taida lämmittää, että tuoreimmassa (2007) ammattien yhteiskunnallista arvostusta kartoittavassa tutkimuksessa sairaanhoitaja rankattiin sijalle kuusi, kätilö sijalle kymmenen, lastenhoitaja sijalle 17., lastentarhanopettaja sijalle 22. ja perushoitaja sijalle 33. Vuoden 1991 tuloksiin verrattuna eniten on noussut perhepäivähoitajien arvostus (263. > 55.). Kuriositeettina mainittakoon että ahtaajat arvostettiin sijalle 244. ja paperikoneenhoitajat sijalle 270. Jokainen vanhempi tietää, miten raskasta lapsenhoito voi känkkäränkkäpäivinä olla – puhumattakaan jos lapsia on vastuulla kymmenen, ne eivät ole omia ja vähintään yksi on aina nuhainen. Useimmat vanhemmat olisivatkin valmiita maksamaan hoitajille nykyistä enemmän – kunhan veroja ja palvelumaksuja ei koroteta.
Sen verran voin lastenhoidon alipalkattuja ammattilaisia lohduttaa, ettei palkka ja elämänlaatu useinkaan korreloi keskenään: Työurani on ollut sikäli laskeva, että kovapalkkaisin duunini taisi olla ensimmäinen ”oikea” työni. Työskentelin vuosituhannen vaihteessa puolisentoista vuotta yritysjohdon konsulttina, mutta irtisanouduin koska ”asiakkaan ongelmien strukturointi” eli Powerpoint-kalvojen väsääminen ei ollut kovin mielekästä. Siirryin luokanopettajan sijaiseksi, vaikka korvaus lasten opettamisesta ja kasvattamisesta olikin alle 40 % kalvonikkarin palkasta. Elämänlaatu parani ja huomasin onnen tulevan mm. siitä, että voi päivittäin edistää jotain arvokkaana pitämäänsä päämäärää, kuten lasten hyvinvointia. Siitä puheen ollen, hyvää Lapsen oikeuksien päivää 20.11.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti