Riittääkö rakkaus?

Kolumni (julkaistu Satakunnan Kansassa 30.9.2013)

Naistenlehdessä oli juttu lievästi kehitysvammaisesta nuoresta pariskunnasta jolla on kolme alle kouluikäistä lasta. Isä on työtön, äiti hoitovapaalla. Vanhemmilla on vaikeuksia pitää kiinni rutiineista, säännöistä ja aikatauluista. Ongelmat tuskin vähenevät lasten kasvaessa ja siirtyessä kouluun.

Perhetyöntekijä käy säännöllisesti ja jääkapin ovessa on lukujärjestys ja muistilistaa, jotta vanhemmat muistavat pestä lapset, laittaa pipon päähän pakkasella ja imuroida kerran viikossa. Perheen neljä- ja viisivuotiaat ovat päiväkodissa vanhempien hoitaessa kotona alle vuoden ikäistä kuopusta. Osana hallituksen rakenneuudistuspakettia halutaan rajoittaa subjektiivista päivähoito-oikeutta ”sosiaaliset perusteet huomioivalla tavalla”. Tarkennusta sovelletaan toivottavasti juuri esimerkkiperheen kaltaisiin tapauksiin.

Lajityypilliseen tapaan sokerikuorrutettu naistenlehtijuttu antoi kaikesta huolimatta vaikutelman aidosti lapsistaan välittävistä vanhemmista. Hoidon satunnainen laiminlyönti ei perheessä ilmeisemminkään johdu välinpitämättömyydestä vaan kehityshäiriön aiheuttamasta kyvyttömyydestä huolehtia kaikista arjen asioista. Siitä huolimatta juttua lukiessa heräsi huoli lapsista.

Reaktio pakotti pohtimaan, mitä oikeastaan ajattelin lapsilta puuttuvan. Virikkeitä? Harrastuksia? Älyllistä stimulaatiota? Vaikka Suomen koulujärjestelmä tasoittaa tietä ja antaa heikommistakin henkisistä ja fyysisistä lähtökohdista tuleville lapsille eväitä elämään, osalla vain on muita kivisempi tie ysin oppilaiksi, ylioppilaiksi ja toimitusjohtajiksi.

Mutta ei ole aina helppoa niissäkään perheissä, joissa kaksi koulutettua vanhempaa yrittävät ylläpitää ja edistää uraa, perhettä, parisuhdetta ynnä muuta sosiaalista elämää sekä lasten harrastuksia. Ennen muutettiin työn tai rakkauden perässä, ja muut palikat rakennettiin sen mukaan. Nyt pitää selvittää sekin löytyykö uudelta paikkakunnalta lapsen harrastusta tukevaa lajivalmennusta. Lasten vapaa-aikaankin pitää panostaa, niin epäkiitollista kuin se onkin: uimahallikäynnin, lautapelituokion ja metsäretken jälkeen alkaa heti kuulua lisävaatimuksia ”ohjelmanjärjestäjälle”.

Tähän ansaan me vanhemmat emme saisi langeta, mutta kovin helposti lankeamme. Vielä sata vuotta sitten Suomessakin vanhempien keskeinen huolenaihe ja tavoite oli pitää jälkikasvu hengissä. Ajat ovat muuttuneet eikä köyhimmänkään kansanosan enää tarvitse pelätä lastensa kuolevan nälkään tai epidemiaan. Olemmekin ryhtyneet panostamaan lastemme viihtymiseen. Järjestämme harrastuksia ja huvipuistosynttäreitä, hankimme vempeleitä ja virikkeitä. Ikävä kyllä, lapset eivät osaa (eikä heidän pidäkään) olla kiitollisia tästä vaivannäöstä. Niinpä me vanhemmat kiroamme kiittämättömiä lapsiamme – ja järjestämme lisää ohjelmaa. Lapsilla pitäisi kuitenkin joskus olla tylsää, jotta heille tarjoutuisi mahdollisuus käyttää mielikuvitustaan.

Lasten viihdyttämisen ohella koulutetut nuoret aikuiset keskittyvät ”itsensä toteuttamiseen”. Lasten kasvatus ei varsinkaan korkeasti koulutetuilla aina palvele tätä tarkoitusta. Onko siis lopulta pahempi syntyä vähävirikkeiseen kotiin vai turboahdettuun virikehäkkiin, jossa lapset ovat lähinnä urakehityksen tiellä?

Mu Pori o kansainvälinen

Kolumni (julkaistu Satakunnan Kansassa 2.9.2013)

Viime viikolla Porin yliopistokeskukseen saapuivat ensimmäiset vaihto-opiskelijat, osa syyslukukaudeksi, osa koko lukuvuodeksi. He tulevat Saksasta, Etelä-Koreasta ja Sloveniasta. Keväällä tulee toinen tusina. Koko tutkinnon suorittavia ulkomaalaisia on toki yliopistokeskuksessa jo ollutkin. Tänä vuonnakin opintonsa aloitti Aalto-yliopiston Porin yksikössä seitsemän ulkomaalaista opiskelijaa.

Ennen varsinaisten opintojen alkua 16 vaihto-opiskelijaa 11 eri maasta osallistui Porissa intensiiviselle Suomen kielen ja kulttuurin kurssille. Porilaisia järjestäjiä tietenkin jännitti miten vaihtarit kokisivat Porin ja miten Pori vastaanottaisi vaihtarit. Radio Eazyn haastattelussa vieraat mainitsivat suurimmaksi shokiksi puut, joita he näkivät määrättömästi saapuessaan junalla Poriin – ei paha. Kurssilaiset eivät kuulemma olleet kahden viikon aikana erityisen ihastuneita tai pettyneitä mistään yksittäisestä asiasta: he olivat kertakaikkisen innoissaan aivan kaikesta! He leipoivat karjalanpiirakoita Marttojen kanssa, tutustuivat partiolaisten johdolla jokamiehenoikeuksiin, seurasivat pesäpallo- ja jääkiekko-otteluita. He meloivat Kokemäenjoella, surffasivat Yyterissä, kahvittelivat Vanhassa Raumassa ja halusivat tietää lisää Puuvillan, oluttehtaan ja jokirannan kehittämissuunnitelmista.

Vain harvakseltaan kulkevat paikallisbussit harmittivat. Joku olikin yrittänyt turvautua illanvieton päätteeksi taksiin, mutta keskuksesta oli lyöty luuria korvaan englantia puhuvalle. Toivottavasti palveluammateissa olevien kielitaito ei rajoitu Pori Jazz -viikkoon. Kannustamme toki vaihtareita kulkemaan fillarilla, joka on nopein kulkupeli Porin kaupunkiliikenteessä. Jos törmäät hoippuvaan pyöräilijään, kyseessä saattaa olla tankojuopon sijaan opiskelija, joka on elämässään toista kertaa pyörän selässä. Hämmennystä voi syntyä myös kaupan vihannesosastolla. Hedelmien punnitseminen on mahdotonta, kun ei osaa lukea hyllynreunasta tuotteiden suomenkielisiä nimiä ja vastaavia vaakanumeroita.

Onneksi kielikurssilaiset kehuivat porilaisia reippaiksi turistioppaiksi: eksynyt löytää nopeasti auttajia. Jatketaan samaan malliin! Kokeneen porilaisen tapahtumajärjestäjän mukaan porilaiset (ja suomalaiset ylipäätään) auttavat mielellään eksynyttä tai lompakkonsa kadottanutta, mutta kotiin vierasta ei mielellään kutsuta. Ystävyys pidetään erillään yhteistyöstä ja avunannosta. Yhteistyöstä kävisi muuten vaihtarien työllistäminen: harvan EU-maan opiskelijat lähtevät valloittamaan maailmaa yhtä hyvien opintotukien varassa kuin suomalaisnuoret. Moni etsiikin osa-aikatöitä opiskelun ohella, ja osa jäisi varmasti mielellään Satakuntaan kesätöihin. Vientiyritykset, nyt olisi mm. saksalaisia kansainvälisen liiketoiminnan opiskelijoita hopeatarjottimella!

Kun porilaiset päättivät vuosi sitten osoittaa Anu Saagimille, ettei Pori ole ollenkaan ruma eikä kamala, syntyi Mu Pori o kaunis -facebooksivusto, joka kyllä hiljentää Saagimin ja muutkin epäilijät. Tarvitaanko C-luokan julkkis väittämään, että Pori on sisäänpäin kääntynyt, kielitaidoton ja umpimielinen takapajula? Vai voidaanko vain päättää, ettei Pori o yksi kaunis, vaa myös kansainväline? Facebookin ohella kansainvälistymisen pitäisi tapahtua käytävillä ja kuppiloissa, kaupan kassalla ja uimahallin pukuhuoneessa. Huolehditaan että muualta tulleet viihtyvät ja luovat elinikäisiä siteitä Satakuntaan - ja kutsuvat kaverinsakin tänne!