(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 17.2.2014)
Jos sait aamukahvit väärään kurkkuun suvaitessani viime kolumnissani turbaanipäisiä vantaalaisbussikuskeja ja työhaastatteluun naisellisesti pukeutuvia miehiä, älä lue pidemmälle.
Sukupuolierot ja niiden ”merkitsemistavat” ovat olevinaan täysin luonnollisia. Pakonomainen tarpeemme luokitella ihmiset mieheksi tai naiseksi alkaa jo kohdussa, kun syntyvälle lapselle aletaan haalia sinisiä tai punaisia potkuhousuja. Äitiyspakkauksen vaaleankeltaiset ja beiget tekstiilit yrittävät olla sukupuolineutraaleja, mutta tulevat vahvistaneeksi että vaaleanpunaisissa ja -sinisissä vaatteissa on jotain ongelmallista. Vaikka tenavaikäisten lasten kasvoista ja äänestä voi useimmiten päätellä sukupuolen, heillekin tarvitaan tyttöjen ja poikien vaatteet virhearvioiden välttämiseksi. Viidenkympin villityksessään suomalainen mies saattaa jo luottaa miehiseen olemukseensa niin paljon, että uskaltaa pukea päälleen vaaleanpunaisen kauluspaidan.
Jos sukupuoli todella on hedelmöitymishetkellä määrittyvä pysyvä jokotai-ominaisuus, miksi meidän pitää joka aamu ”pukeutua” tytöksi tai pojaksi, mieheksi tai naiseksi? Miksei miesten ja naisten vaateosastoja voisi korvata käyttötarkoituksen mukaisilla urheilu-, juhla- ja arkivaateosastoilla tai tyylisuuntia mukaillen hipstereille, klassisille pukeutujille ja pintamuodista pitäville? Samoja vaatteita löytyisi naisten ja miesten mitoituksella. Kyllä miehen luultavasti mieheksi tunnistaisi vaikka hänellä olisi tunika ja legginsit – harva jakkupukuista naistakaan on mieheksi luullut.
Myös lelut ovat vahvasti sukupuolittuneita ja värikoodattuja: Lelukuvastoissa tytöt leikkivät vaaleanpunaisilla sivuilla somasti nukeilla ja kattiloilla ja pojat remuavat sinisillä sivuilla miekoilla ja autoilla. Lelujätti TopToy onnistui aikaansaamaan kohun julkaisemalla kuvaston, jossa tytöt leikkivät työkaluilla ja pojat nukkekodilla. Kun kerran miehetkin nykyään osallistuvat kotitöihin ja lastenhoitoon ja naiset luovat lunta ja uraa, miksi ihmeessä lapset pitää jakaa miesten ja naisten töihin?
Viihdekään ei säästy: Kotimaista Onneli ja Anneli -lastenelokuvaa arvioineen kriitikon mukaan ohjaaja ”on lisännyt aika reippaasti väriä päälle, varsinkin turkoosia ja pinkkiä”. Elokuvan ”korostettu tyttömäisyys” nostaa kriitikon arvion mukaan poikien (ja poikalasten vanhempien) kynnystä lähteä katsomaan elokuvaa. Iso joukko lapsia ei siis koskaan näe elokuvaa koska se on väärän värinen!
”Tyttöjen ja poikien värien” historiasta on useita tulkintoja. Poikien pukeminen siniseen liittyy joidenkin käsitysten mukaan uskoon sinisen suojaavasta ominaisuudesta aikana jolloin poikalapsia arvostettiin tyttöjä enemmän. Nykyään suojaamme ehkä enemmän itseämme kuin lapsiamme: tutkimuksissa on havaittu että ihmisten keskinäinen vuorovaikutus vaikeutuu, elleivät he pysty määrittelemään keskustelukumppanin sukupuolta.
Länsinaapurissa ovat puhuttaneet pronominit. Mm. muutama päiväkoti on päättänyt korvata miehiin viittaavan han- ja naisiin viittaavan hon-pronominin sukupuolineutraalilla hen-pronominilla. ”Jotta lapset ymmärtäisivät että kaikki ovat samanarvoisia” perustelee päätöstä Nicolaigårdenin päiväkodin johtaja. Tätä perustelua vasten tarkoituksenmukaisemmalta tuntuisi opettaa lapsille, että han ja hon ovat samanarvoisia ja voivat tehdä samoja asioita. Eihän edellä kuvattua väriasetelmaakaan kannata ratkaista pukemalla kaikki lapset beigeen.
Nauttikaamme kaikista sateenkaaren väreistä!
Jos sait aamukahvit väärään kurkkuun suvaitessani viime kolumnissani turbaanipäisiä vantaalaisbussikuskeja ja työhaastatteluun naisellisesti pukeutuvia miehiä, älä lue pidemmälle.
Sukupuolierot ja niiden ”merkitsemistavat” ovat olevinaan täysin luonnollisia. Pakonomainen tarpeemme luokitella ihmiset mieheksi tai naiseksi alkaa jo kohdussa, kun syntyvälle lapselle aletaan haalia sinisiä tai punaisia potkuhousuja. Äitiyspakkauksen vaaleankeltaiset ja beiget tekstiilit yrittävät olla sukupuolineutraaleja, mutta tulevat vahvistaneeksi että vaaleanpunaisissa ja -sinisissä vaatteissa on jotain ongelmallista. Vaikka tenavaikäisten lasten kasvoista ja äänestä voi useimmiten päätellä sukupuolen, heillekin tarvitaan tyttöjen ja poikien vaatteet virhearvioiden välttämiseksi. Viidenkympin villityksessään suomalainen mies saattaa jo luottaa miehiseen olemukseensa niin paljon, että uskaltaa pukea päälleen vaaleanpunaisen kauluspaidan.
Jos sukupuoli todella on hedelmöitymishetkellä määrittyvä pysyvä jokotai-ominaisuus, miksi meidän pitää joka aamu ”pukeutua” tytöksi tai pojaksi, mieheksi tai naiseksi? Miksei miesten ja naisten vaateosastoja voisi korvata käyttötarkoituksen mukaisilla urheilu-, juhla- ja arkivaateosastoilla tai tyylisuuntia mukaillen hipstereille, klassisille pukeutujille ja pintamuodista pitäville? Samoja vaatteita löytyisi naisten ja miesten mitoituksella. Kyllä miehen luultavasti mieheksi tunnistaisi vaikka hänellä olisi tunika ja legginsit – harva jakkupukuista naistakaan on mieheksi luullut.
Myös lelut ovat vahvasti sukupuolittuneita ja värikoodattuja: Lelukuvastoissa tytöt leikkivät vaaleanpunaisilla sivuilla somasti nukeilla ja kattiloilla ja pojat remuavat sinisillä sivuilla miekoilla ja autoilla. Lelujätti TopToy onnistui aikaansaamaan kohun julkaisemalla kuvaston, jossa tytöt leikkivät työkaluilla ja pojat nukkekodilla. Kun kerran miehetkin nykyään osallistuvat kotitöihin ja lastenhoitoon ja naiset luovat lunta ja uraa, miksi ihmeessä lapset pitää jakaa miesten ja naisten töihin?
Viihdekään ei säästy: Kotimaista Onneli ja Anneli -lastenelokuvaa arvioineen kriitikon mukaan ohjaaja ”on lisännyt aika reippaasti väriä päälle, varsinkin turkoosia ja pinkkiä”. Elokuvan ”korostettu tyttömäisyys” nostaa kriitikon arvion mukaan poikien (ja poikalasten vanhempien) kynnystä lähteä katsomaan elokuvaa. Iso joukko lapsia ei siis koskaan näe elokuvaa koska se on väärän värinen!
”Tyttöjen ja poikien värien” historiasta on useita tulkintoja. Poikien pukeminen siniseen liittyy joidenkin käsitysten mukaan uskoon sinisen suojaavasta ominaisuudesta aikana jolloin poikalapsia arvostettiin tyttöjä enemmän. Nykyään suojaamme ehkä enemmän itseämme kuin lapsiamme: tutkimuksissa on havaittu että ihmisten keskinäinen vuorovaikutus vaikeutuu, elleivät he pysty määrittelemään keskustelukumppanin sukupuolta.
Länsinaapurissa ovat puhuttaneet pronominit. Mm. muutama päiväkoti on päättänyt korvata miehiin viittaavan han- ja naisiin viittaavan hon-pronominin sukupuolineutraalilla hen-pronominilla. ”Jotta lapset ymmärtäisivät että kaikki ovat samanarvoisia” perustelee päätöstä Nicolaigårdenin päiväkodin johtaja. Tätä perustelua vasten tarkoituksenmukaisemmalta tuntuisi opettaa lapsille, että han ja hon ovat samanarvoisia ja voivat tehdä samoja asioita. Eihän edellä kuvattua väriasetelmaakaan kannata ratkaista pukemalla kaikki lapset beigeen.
Nauttikaamme kaikista sateenkaaren väreistä!
