Kolumni (julkaistu Satakunnan Kansassa 25.11.2013)
Eurovaalien lähestyminen on alkanut näkyä mielipidepalstoilla ja lehtien pääkirjoituksissa. Moni ottaa kantaa EU-jäsenyyden Suomelle tuomiin etuihin ja ongelmiin. Unionin puolustajat muistuttavat miten EU on onnistunut takaamaan rauhan ja vakauden Eurooppaan ja yhteisvaluutta helpottanut kaupankäyntiä.
Vaikka rauhanprojekti onkin aina ajankohtainen, ”mennet ansiot” eivät enää riitä EU-kansalaisille kalliin ja byrokraattisen järjestelmän perusteluksi. Epäluottamus unionia kohtaan on ennätyksellisen korkealla. EU-kriittiset puolueet ovat kasvattaneet suosiotaan. Niistä osa vaatii EU:n lakkauttamista, osa päätöksenteon palauttamista kansallisvaltioille, osa ajaa maansa irrottautumista unionista.
Suomessa Perussuomalaiset ovat puheenjohtajansa mukaan ennemmin ongelmien korjaamisen (fix it) kuin EU:sta vetäytymisen (exit) kannalla. Perussuomalaisten porilainen eurovaaliehdokas Laura Huhtasaari vaati kampanja-avauksessaan päätösvaltaa takaisin EU:n jäsenvaltioille. Huhtasaaren mielestä EU-kriittisyys on oikea asenne vaaleihin ja europarlamenttiin.
Tiettyyn pisteeseen asti on viisasta väitellä, saavutetaanko hallinnollisilla rakenteilla tai niiden uudistuksilla kuten kuntaliitoksilla tai sote-alueilla lisäarvoa vai pitäisikö hanke haudata. Jo vakiintuneiden rakenteiden osaltakin pitää aika ajoin varmistaa, että asioista päätetään mahdollisimman lähellä asianosaisia ihmisiä. EU:ssa tämä ns. läheisyysperiaate ei toimi, tai siltä ainakin tuntuu kun kurkkudirektiiviä pukkaa. EU on silti ainutlaatuinen hanke, vapaiden kansojen vapaaehtoinen liitto joka on selvinnyt 1990-luvun demokratiavajeesta ja toivottavasti pian selviämässä 2010-luvun talouskriisistä. Näköpiirissä ei siis ole unionin lakkauttaminen.
Tosiasia on myös se, etteivät ylikansalliset ongelmat kuten terrorismi, huume-, ase- ja ihmiskauppa tai yritysten verokeinottelu muutu kansallisiksi. Siksi ratkaisujakin pitää hakea yli valtiorajojen. On rikollisten ja keinottelijoiden etu jos EU-maiden välillä on suuria lainsäädännöllisiä tai elintasoeroja. Siksi tarvitaan pilkattuja direktiivejä ja kirottuja tukipaketteja.
EU-keskustelua ja kevään eurovaaleja hallitsevat ”vaaliteemat” ovat melko todennäköisesti EU-kriittisyys ja EU-myönteisyys. EU-kriittisten on helppo löytää lyömäaseekseen naurettavia direktiivejä ja ehdoiltaan epäselviä tukipaketteja asiansa sössineille jäsenmaille. EU-myönteiset vetoavat yhteistyön tärkeyteen globalisoituneessa maailmassa. Kuten europarlamentaarikko Mitro Repo asian kauniisti muotoilee: ”Maailman mitassa Eurooppa on pieni niemi ja pari saarta. Meidän on pidettävä yhtä. EU on vakuutus pahan päivän varalta."
EU-kriittisyys on sallittua ja tervettä. Vielä terveempää olisi keskustella siitä mitä unionilta halutaan: Millaisesta unionista Suomi ja Eurooppa hyötyisivät? Millaisissa asioissa Suomen pitäisi ottaa nykyistä suurempi rooli nyt kun Suomi on EU:n talouskriisin myötä vaivihkaa kasvanut kokoaan suuremmaksi vaikuttajaksi? Millaiset direktiivit olisivat Suomen kilpailukyvylle edullisia?
Entä miten EU:n päätöksentekomenettelyä voisi tehostaa siten, että EU pystyisi aidosti pureutumaan kansalaisia huolestuttaviin sosiaalisiin, taloudellisiin ja ympäristönsuojelullisiin ongelmiin? Lissabonin sopimuksen myötä kasvanut Euroopan parlamentin valta on tervetullut askel kohti eurooppalaista parlamentarismia, joka kehittyessään saattaisi kasvattaa myös kansalaisten kiinnostusta eurovaaleihin.
Eurovaalien lähestyminen on alkanut näkyä mielipidepalstoilla ja lehtien pääkirjoituksissa. Moni ottaa kantaa EU-jäsenyyden Suomelle tuomiin etuihin ja ongelmiin. Unionin puolustajat muistuttavat miten EU on onnistunut takaamaan rauhan ja vakauden Eurooppaan ja yhteisvaluutta helpottanut kaupankäyntiä.
Vaikka rauhanprojekti onkin aina ajankohtainen, ”mennet ansiot” eivät enää riitä EU-kansalaisille kalliin ja byrokraattisen järjestelmän perusteluksi. Epäluottamus unionia kohtaan on ennätyksellisen korkealla. EU-kriittiset puolueet ovat kasvattaneet suosiotaan. Niistä osa vaatii EU:n lakkauttamista, osa päätöksenteon palauttamista kansallisvaltioille, osa ajaa maansa irrottautumista unionista.
Suomessa Perussuomalaiset ovat puheenjohtajansa mukaan ennemmin ongelmien korjaamisen (fix it) kuin EU:sta vetäytymisen (exit) kannalla. Perussuomalaisten porilainen eurovaaliehdokas Laura Huhtasaari vaati kampanja-avauksessaan päätösvaltaa takaisin EU:n jäsenvaltioille. Huhtasaaren mielestä EU-kriittisyys on oikea asenne vaaleihin ja europarlamenttiin.
Tiettyyn pisteeseen asti on viisasta väitellä, saavutetaanko hallinnollisilla rakenteilla tai niiden uudistuksilla kuten kuntaliitoksilla tai sote-alueilla lisäarvoa vai pitäisikö hanke haudata. Jo vakiintuneiden rakenteiden osaltakin pitää aika ajoin varmistaa, että asioista päätetään mahdollisimman lähellä asianosaisia ihmisiä. EU:ssa tämä ns. läheisyysperiaate ei toimi, tai siltä ainakin tuntuu kun kurkkudirektiiviä pukkaa. EU on silti ainutlaatuinen hanke, vapaiden kansojen vapaaehtoinen liitto joka on selvinnyt 1990-luvun demokratiavajeesta ja toivottavasti pian selviämässä 2010-luvun talouskriisistä. Näköpiirissä ei siis ole unionin lakkauttaminen.
Tosiasia on myös se, etteivät ylikansalliset ongelmat kuten terrorismi, huume-, ase- ja ihmiskauppa tai yritysten verokeinottelu muutu kansallisiksi. Siksi ratkaisujakin pitää hakea yli valtiorajojen. On rikollisten ja keinottelijoiden etu jos EU-maiden välillä on suuria lainsäädännöllisiä tai elintasoeroja. Siksi tarvitaan pilkattuja direktiivejä ja kirottuja tukipaketteja.
EU-keskustelua ja kevään eurovaaleja hallitsevat ”vaaliteemat” ovat melko todennäköisesti EU-kriittisyys ja EU-myönteisyys. EU-kriittisten on helppo löytää lyömäaseekseen naurettavia direktiivejä ja ehdoiltaan epäselviä tukipaketteja asiansa sössineille jäsenmaille. EU-myönteiset vetoavat yhteistyön tärkeyteen globalisoituneessa maailmassa. Kuten europarlamentaarikko Mitro Repo asian kauniisti muotoilee: ”Maailman mitassa Eurooppa on pieni niemi ja pari saarta. Meidän on pidettävä yhtä. EU on vakuutus pahan päivän varalta."
EU-kriittisyys on sallittua ja tervettä. Vielä terveempää olisi keskustella siitä mitä unionilta halutaan: Millaisesta unionista Suomi ja Eurooppa hyötyisivät? Millaisissa asioissa Suomen pitäisi ottaa nykyistä suurempi rooli nyt kun Suomi on EU:n talouskriisin myötä vaivihkaa kasvanut kokoaan suuremmaksi vaikuttajaksi? Millaiset direktiivit olisivat Suomen kilpailukyvylle edullisia?
Entä miten EU:n päätöksentekomenettelyä voisi tehostaa siten, että EU pystyisi aidosti pureutumaan kansalaisia huolestuttaviin sosiaalisiin, taloudellisiin ja ympäristönsuojelullisiin ongelmiin? Lissabonin sopimuksen myötä kasvanut Euroopan parlamentin valta on tervetullut askel kohti eurooppalaista parlamentarismia, joka kehittyessään saattaisi kasvattaa myös kansalaisten kiinnostusta eurovaaleihin.
