Yhteisestä katsomusaineesta yhteisymmärrykseen

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 29.12.2015)

Aatehistorian tutkija Jonathan Lyons kuvaa juuri suomennetussa Viisauden talo – teoksessaan, miten pahan muslimin idea on ollut käyttökelpoinen kautta vuosisatojen. Islamista piti tehdä vihollinen, jota vastaan sai hyökätä. Lyonsin mielestä on suuri arvoitus, miten yli 900 vuotta sitten muslimeista levitetyt väärät käsitykset ovat yhä voimissaan.

Eduskunnassa on käsiteltävänä Eeva-Johanna Elorannan (sd) lakialoite (LA 49/2015) uskonnon ja elämänkatsomustiedon (ET) korvaamisesta yhteisellä katsomusaineella. Kolme helsinkiläisopettajaa on tehnyt saman sisältöisen kansalaisaloitteen, johon kerätään parhaillaan allekirjoituksia.
Aloitteille on monta hyvää perustelua. Nykytapa järjestää tunnit erillään on syrjivä. Vähemmistöuskontojen ja ET:n opetus voi olla hankalaan aikaan, oppilailla saattaa olla hyppytunteja ja siirtymisiä toiseen kouluun. Lasten lokerointi koulussa lisää heidän ennakkoluulojaan toisiaan kohtaan, ja vähemmistöihin kuuluvat lapset tuntevat itsensä ulkopuolisiksi. Lapsi ei yleensä halua erottua joukosta. Enemmistökään ei saa itse valita; evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluva lapsi ei voi valita ET:tä.

Yhteinen katsomusaine lisäisi ymmärrystä siitä miten erilaiset ihmiset voivat tulla keskenään toimeen. Tarkoitus ei ole opettaa kaikille samaa katsomusta vaan käsitellä monia katsomuksia yhtä arvokkaina, aivan kuten historiassa esitellään eri puolueita opettamatta minkään yksittäisen puolueen oppia.

Helsingin yliopiston tekemän tutkimuksen mukaan 72 % mallia kokeilleiden Kulosaaren ja Munkkiniemen koulujen oppilaista kokee että yhteinen opetus on auttanut heitä ymmärtämään eri maailmankatsomuksia. Vastaavia kokemuksia on Ruotsista, jossa ei ole enää vuosiin opetettu uskontoa tai eri uskontoja erillisinä aineina. Kaikki oppilaat opiskelevat samat tiedot eri uskontojen historiasta, traditioista ja tulkinnoista nykyaikana. Eettiset kysymykset sekä uskonnon ja kulttuurin erot ja yhtymäkohdat ovat myös keskeisessä roolissa.

Miksi etiikkaa ja moraalisääntöjä opetetaan tunneilla, joilla kaikki oppilaat eivät ole läsnä? Aito vuorovaikutus jää toteutumatta juuri siinä oppiaineessa, jossa se olisi kaikkein tärkeintä. Katkaisisiko jo alaluokilla aloitettu sillanrakennus jopa 900 vuotta vanhat huhut?

Käyttäisitkö mustaa laastaria?

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 30.11.2015)

Tanskan ulkoministeri Kristian Jensen lausahti elokuussa Facebookissa olevansa kiitollinen, ettei asu Ruotsissa. Häntä huvitti naapurissa käytävä keskustelu arkipäivän rasismista ja erityisesti siitä, pitäisikö laastareita myydä muissakin ihonväreissä kuin vaaleanbeigenä. Keskustelin ilmiöstä ikäiseni valkoihoisen miehen kanssa, joka Jensenin tavoin naureskeli ruotsalaiselle korrektiudelle.

Keskustelukumppanini sanoi uskovansa että markkinoille olisi varmasti tullut erivärisiä laastareita jos niille olisi kysyntää. Nopealla googlauksella Suomen markkinoilta löytyi mm. sormenpäälaastaria, rakkolaastaria, suihke- ja puuterilaastaria ja pimeässä hehkuvaa laastaria, mutta ei tummaa laastaria. Guardianin mukaan tummemman sävyisiä laastareita tuli Britannian markkinoillekin vasta vuonna 2010.

Seuraavaksi keskustelukumppanini kysyi hieman loukkaantuneena pitäisikö hänen potea huonoa omaatuntoa kuulumisestaan monessa suhteessa etuoikeutettuun valkoisten miesten kategoriaan. Kukaan ei voi valita tai pois-valita etuoikeutettua asemaansa, mutta sen voi valita miten eriarvoisuuteen suhtautuu. Etuoikeutettuun ryhmään kuuluminen ei tee kenestäkään rasistia (tai sovinistia tms.), mutta etuoikeutettuun ryhmään kuuluvalta voi edellyttää oman etuoikeutetun aseman tiedostamista ja sen käyttämistä eriarvoisuuksien purkamiseen - eikä niiden ylläpitoon.

”Onko tämä todella ongelmista suurin?” -kysymykseltä ei voi koskaan välttyä kun keskustelee naisiin, etnisiin ryhmiin tai seksuaalivähemmistöihin kohdistuvista syrjinnän ilmenemistavoista. Minkään ongelman ”vähäpätöisyys” ei oikeuta olemaan korjaamatta sitä jos se on korjattavissa.

Vaikka erisävyisiä laastareita ei Suomen markkinoilta löydy oletetusta kysynnästä huolimatta, merkillistä kyllä lähes kaikista lasten leluista ja tarvikkeista on tarjolla sininen ja vaaleanpunainen versio. Jos perheeseen syntyy kaksi ”erimerkkistä” lasta, esikoiselta periytyvät vaatteet, lelut ym. tarvikkeet ovat pääsääntöisesti käyttökelvottomia (eritoten jos kuopus on poika ja esikoinen tyttö). Vastaavasti miehille myydään mustassa purkissa samaa rasvaa jota myydään naisille valkoisessa purkissa. Tätä täysin keinotekoista ja yrityksille varmasti kannattavaa värierottelua me kuluttajat uskollisesti ylläpidämme.

Joka kymmenes poika vailla yhtään ystävää

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 2.11.2015)

Miesten viikko alkaa tänään ja herättelee tänä vuonna miettimään mikä on miehen mitta. Onko se 20 senttiä vai 500 hevosvoimaa? Tekeekö armeija pojista miehiä vai sittenkin isyys? Olen kirjoittanut miehiin kohdistuvista rooliodotuksista sen verran monta kolumnia, että haluan viikon johdosta kiinnittää huomiota poikien ja miesten yksinäisyyteen.

Leikkasin saman päivän lehdestä (HS 23.9.) talteen kaksi havahduttavaa artikkelia. Ensimmäinen oli otsikoitu: ”Joka kymmenes poika vailla yhtään ystävää”. Artikkeli pohjaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kouluterveyskyselyyn, johon vastasi yli 120 000 oppilasta keväällä 2015. Ne nuoret, joilla ei mielestään ole yhtään läheistä ystävää, kärsivät muita enemmän myös kiusaamisesta ja uupumuksesta. Ystävättömien osuus maahanmuuttajataustaisista nuorista on kantaväestön nuoriin verrattuna jopa kaksinkertainen. Ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajapojista 23–29 prosenttia ilmoitti, ettei heillä ole yhtään läheistä ystävää.

Ikään kuin edellisessä artikkelissa ei olisi ollut tarpeeksi sulateltavaa, samassa lehdessä uutisoitiin että Suomessa on asunnottomia yli 7 500 ja heistä yksinäisiä miehiä on 90 prosenttia.
Valokuvaaja Lauri Eriksson kuvasi heistä 22 osoittaakseen, että syrjäytyminen on lopulta aika pienestä kiinni. Eriksson ei halunnut vain ripustaa miesten anonyymejä kasvoja esille galleriaan, vaan miehet saivat halutessaan kirjoittaa perhesiteistään, harrastuksistaan ja haaveistaan. Erikssonin mukaan kirjoittaminen tuotti monelle ongelmia: ”Lomakkeita he ovat tottuneet täyttämään, mutta tuntui, että heiltä ei ole usein kysytty heistä itsestään.” Asunnottomissakin maahanmuuttajat ovat 10 prosentin osuudella yliedustettuina. Vaikka maahanmuuttajilla olisi rahaa vuokranmaksuun, heidän on vaikea löytää asuntoa vapailta markkinoilta.

Vaikka solidaarisuus ja empaattisuus eivät kuulu perinteiseen ”tosimiehen” ideaaliin, haastan eritoten miehet Miesten viikon kunniaksi pohtimaan löytyykö omasta elinpiiristä poika tai mies, jolta pitäisi useammin kysellä kuulumisia, jonka voisi joskus pyytää lenkkiseuraksi tai oman lapsen leikkikaveriksi. Jokainen vanhempi tietää kuinka pahalta tuntuu pelkkä ajatus omasta lapsesta välituntipihalla yksin muiden ulos sulkemana. Vielä pahemmalta se tuntuu kyseisestä lapsesta!

Silta yli sukupuolirajojen

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 5.10.2015)

Supersuosittu ruotsalaistanskalainen Silta-sarja on palannut ruutuihin. Kolmannen tuotantokauden teemana on mm. homofobia. Ensimmäisessä jaksossa alettiin selvittää sukupuolineutraalin päiväkodin Kööpenhaminaan perustaneen lesbonaisen murhaa. Siitä sain oivan aasinsillan kirjoittaa lempiaiheestani sukupuolineutraalista kasvatuksesta, yhteispohjoismaisessa hengessä.

Yle Fem:n heinäkuussa lähettämä dokumentti Elämää ilman sukupuolta kertoo parin viikon mittaisesta kokeilusta tanskalaispäiväkodissa. Kokeilun tarkoituksena oli auttaa hoitajia hoksaamaan, kuinka päiväkodin tiedostamattomat arkiset mekanismit ohjaavat lapsia perinteisiin sukupuolirooleihin. Kokeilun ajan poikia ohjattiin tietoisesti tyttöjen lempileikkeihin, mm. diskoilemaan kynsilakoissa ja röyhelömekoissa ja tyttöjä vastaavasti ”poikien” touhuihin. Mieshoitaja otti kokeilun ajaksi vastuun ruokahuollosta ja vanhempi nainen ulkopeleistä. Lisäksi tanskan kielen sukupuolittuneet pronominit korvattiin neutraalilla hen-sanalla. Lapsia ei tuntunut pelottavan kokeilla jotain erilaista, he silmin nähden nauttivat maailmankuvansa laajentumisesta.

Toisessa dokumentissa toimittaja Belinda Olsson vieraili ruotsalaisessa sukupuolineutraalissa päiväkodissa, jossa em. kokeilun periaatteet ovat arkea. Olsson tivaa päiväkodinjohtajalta eikö sukupuoli-identiteetti ole lapsille tärkeä ja syyttää päiväkotia lapsilla tehtävästä ”ihmiskokeesta”. On kieroutunutta ajatella että lapsilla pitäisi olla ”oikeus” tulla tungetuksi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa kulttuurisesti rakentuneisiin sukupuolilokeroihin, kun he suhtautuvat ilmeisen luontevasti näiden rajojen ylittämiseen, tai eivät tiedosta rajoja ylipäätään. Aika moni pieni poika haluaa jossain vaiheessa kokeilla esim. kynsilakkaa tai huulipunaa, mutta moni saa kuulla sen kuuluvan tytöille. Pikkutytöt voivat sentään hieman vapaammin sovitella tekoviiksiä tai kravattia.

Olsson jututtaa dokumentissa myös aivotutkijaa, joka vakuuttaa että yksilölliset erot aivoissa ovat sukupuolieroja suuremmat. Toisaalta aivojen eroista johtuen useimmat pojat mm. oppivat tyttöjä myöhemmin lukemaan. Tällaiset biologiset erot pitää huomioida mm. koulussa, muistaen etteivät kaikki pojat opi hitaasti ja tytöt nopeasti. Aivojen eroista ei sen sijaan juonnu halu leikkiä nukeilla tai autoilla. Siksi lapsilla pitäisi olla käytössä koko elämäntila, ei vain puolet siitä.

Moni sukupuolineutraali-sanaa karsastava näkee sielunsa silmin uniformuissa ja pottakampauksessa kulkevan ihmisjoukon, jossa sukupuolen ulkoisetkin merkit on häivytetty. Sukupuolineutraaliuden ei kuitenkaan tarvitse merkitä sukupuolen häivyttämistä vaan sukupuolirajojen ylittämistä ja vapauttamista. Samasta syystä hen-sana ei ole tarpeellinen.

Satakunta ei ole saari

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 7.9.2015)

Ketkä tässä raukkamaisia ovat?

Pakolaiskriisistä on kirjoitettu ja sanottu paljon painavia sanoja. On vaikeaa keksiä tuoretta näkökulmaa, mutta toisaalta mahdotonta sivuuttaa aihetta. Kirjoitin tämän kolumnin pari viikkoa sitten, luettuani harjavaltalaisen Sepen kommentit turvapaikanhakijoista (SK 21.8.): ”Ei niitä tänne tarvita. Ei koko Suomeen, eikä varsinkaan Harjavaltaan.” Kirjoitin kolumnin kuitenkin perjantaina osin uusiksi, koska inhimillisyys, auttamisen halu ja lähimmäisenrakkaus näyttävät sittenkin nousevan niskan päälle. Satalinnan vastaanottokeskukseen tulee lahjoituksia tasaisena virtana, vapaaehtoisiksi auttajiksi on tarjoutunut ennätysmäärä ihmisiä ja vastaanottokeskuksen Facebook-tukiryhmään liittyi viikossa yli 800 ihmistä (tilanne 4.9.).

Turvapaikanhakijoiden vastaanottaminen on vain välttämätöntä ensiapua, jonka antamiseen Suomen on osallistuttava. Tulijat voi kuitenkin nähdä myös mahdollisuutena, ei vain velvollisuutena. Turvapaikkapäätöstä odottaessaan nämäkin ihmiset syövät ja elävät. Oleskeluluvan tai myönteisen turvapaikkapäätöksen saavista työikäisistä osa asettuu ehkä pysyvästi Satakuntaan auttaen paikkaamaan mm. laitoshuoltajista, autonkuljettajista, maatalous- ja teollisuustyöntekijöistä vallitsevaa työvoimapulaa (ks. SK 31.8.).

Pääministeri Sipilä asettui torstaina tiukasti sen kannalle, että Suomen ja suomalaisten on autettava sotaa pakenevia ihmisiä. Hän kertoi silmiensä auenneen vierailulla neljän miljoonan asukkaan Libanonissa, jossa on 1,5 miljoonaa konflikteja paennutta ihmistä. Vertailun vuoksi tammi-heinäkuussa EU:hun saapui 340 000 siirtolaista, joista 160 000 Kreikkaan. Samaan aikaan Suomi valmistautuu vastaanottamaan 15 000 turvapaikanhakijaa. Se on jonkun mielestä paljon. Satalinnassa 3.9. järjestetyssä keskustelu- ja tiedotustilaisuudessa kaupunginvaltuutettu Riku Nevanpään (ps) esitti huolensa siitä, että ”pakolaiset kulkevat laumoissa, tukkivat pyörätiet ja ovat täten häiriöksi”. On siinä huolta kerrakseen.

Tekstaripalstoilla etenkin miespuolisia turvapaikanhakijoita syytetään raukkamaisuudesta, kun he eivät ole jääneet omien yhteiskuntiensa ongelmia ratkomaan. Raukkamaisia ovat tosi asiassa ne jotka pitävät henkensä hädässä pakenevia turvapaikanhakijoita elintasosurffareina tai jopa rikollisina ja kuvittelevat että Suomi ja Satakunta voivat jättää pakolaiskriisin muiden hoidettavaksi. Yhtä raukkamaista on kadehtia kodistaan ja kotimaastaan pelkät sandaalit jalassa paenneiden osakseen saamaa sympatiaa ja lahjoituksia. Millä verukkeella me voisimme sulkea silmämme muun Euroopan ja maailman todellisuudelta? Suomi ja Satakunta eivät ole muusta maailmasta erillisiä saaria. 

Kunnian kentillä

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 10.8.2015)

Onko perinteisen miehisyyden vaaliminen miesten edun mukaista?

Poleemisista kirjoituksistaan tunnettu Timo Hännikäinen julkaisi alkuvuonna esseekokoelman ”miehekkäästä kunniasta”. Kunnia: esseitä maskuliinisuudesta -kokoelman kantavana teemana on miehisyyden kriisi länsimaisessa yhteiskunnassa, jossa ”oikealle” maskuliinisuudelle on tilaa lähinnä armeijassa, nyrkkeilysalilla ja herrakerhoissa. Työelämässäkään ei ole enää sijaa ”tosimiehille”, koska Hännikäisen sanoin ”moderni maailma tarvitsee enemmän hienovaraisia sosiaalisia taitoja kuin suoraviivaisia maskuliinisia hyveitä.”

Hännikäisen syyttävä sormi osoittaa feministejä, jotka ”ihannoivat kotitöihin osallistuvia, tunteitaan avoimesti näyttäviä, väkivallattomia, naisten puolelle asettuvia miehiä ja haluavat kieltää aiemmat miehisyyden hyveet”. Feminismissä on kuitenkin kyse kaikkien ihmisten oikeuksista tehdä sukupuolesta huolimatta itselle omimpia valintoja. Hännikäisen ihannoima mieskuva ei ole ongelmallinen siksi että se olisi läpeensä paha, vaan siksi että se poissulkee aika monta poikaa ja miestä. Miehisyys on ohuen langan varassa jos sitä voi toteuttaa vain kaatamalla hirven tai nakkikioskijonossa vinoilijan, nostamalla 100 kg penkistä tai kuulumalla moottoripyöräjengiin. Machotempauksistaan tunnettu Putinkin ilmoitti hiljattain kokeilevansa joogaa.

Hännikäinen kirjoittaa kuitenkin osuvasti miehisestä kunnian ja arvostuksen tavoittelusta peräänkuuluttaen miehisten hyveiden palauttamista. Pientä ongelmaa hänellä tuntuu tosin omalla kohdallaan olevan agendan toimeenpanossa. Juhannusyön tuiskeessa hän päätti ”vastata samalla mitalla häntä solvanneille järjestöille” kirjoittamalla natsitervehdyksiä ja muita törkyviestejä Naisasialiitto Unionin sekä väkivallan uhreja auttavan Naisten linjan sosiaalisen median sivuille. Kunnian kukko ei laulanut Hännikäiselle, kuten ei muillekaan viimeaikaisille ”tosimies-somettajille” (Immonen, Kankaanniemi). Kustantamo irtisanoutui Hännikäisestä joka, vastoin (kunniakkaita?) periaatteitaan, lopulta taipui pyytämään anteeksi Naisten linjalta.

Kaikesta huolimatta kirjaa voi suositella  pimeneviin iltoihin kunniakoodien sparraajaksi, riippumatta siitä pitääkö lukija kunnia-asianaan perinteisten sukupuoliroolien vaalimista vai niiden haastamista. Siinä missä siisti koti ja täyteen leivottu pakastin oli kunnia-asia ainakin osalle äitini sukupolven naisia, jäin miettimään mikä meille X-sukupolven naisille on kunnia-asia. Näyttää nelikymppisenä kaksikymppiseltä?

Viisas varautuu pahimpaan ja ennakoi riskejä

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 15.6.2015

Kuulutko niihin jotka soittavat korjaajan paikalle tai ostavat uuden tiskikoneen kun vanhasta on sihti mennyt tukkoon? Ostatko talvella marjoja pakastealtaasta kiroten kiskurihintoja ja peläten puolalaisia pöpöjä? Jätätkö vapaaehtoisen matkavakuutuksen ottamatta luottaen ettei mitään ikävää tapahdu?

Aiai, kesälomalla on onneksi hyvää aikaa suorittaa ryhtiliike, hoitaa rästipuuhia ja tehdä toimenpidesuunnitelma turhien riskien, harmien ja rahanmenon välttämiseksi. Ensinnäkin, vaihda ilmanvaihtokoneen suodattimet ja huolla pyykkikoneen nukkasihti pari kertaa vuodessa. Tyhjennä syksyllä rännit lehdistä. Huolla pyörä joka kevät ja vaihdata autoon jakopäähihna. Imuroi aika ajoin myös kylmälaitteiden takaa.

Huolehdi tietokoneen tietoturvapäivityksistä ja vaihda salasanat ja tunnukset säännöllisin väliajoin. Tyhjennä kamerasta ja kännykästä kuvat tietokoneelle ja arkistoi ne asianmukaisesti.

Kilpailuta aika ajoin sähköyhtiö, vakuutusyhtiö ja pankkipalvelut. Harkitse vapaaehtoista eläkevakuutusta. Vältä pikavippejä ja lyhennä asuntolainaa. Toisaalta, ota lyhennysvapaata maamme talouden elvyttämiseksi.

Hamstraa lainalyhennyksistä käyttöön vapautuvalla rahalla alennus- ja poistomyynnistä lastenvaatteita tulevillekin vuosille. Sijoita loput viisaasti ja pidä säästötilillä aina vähintään yllättävän autoremontin hinnan suuruinen vararahasto. Hyödynnä alennuskupongit ja erikoistarjoukset - osta 3, maksa 2 (vaikka tarvitsetkin vain yhden). Toisaalta, käyttötavarahankinnoissa harkitse, korjaa ja kierrätä.

Pese kädet aina ennen ateriaa. Käytä pyöräilykypärää. Muista vitamiinit, hivenaineet ja rokotukset. Aloita allergialääkitys hyvissä ajoin ennen siitepölykautta. Syö monipuolisesti, sesongin antimia hyödyntäen. Liiku ja ulkoile säännöllisesti, nuku riittävästi. Tarkistuta hampaasi kahden vuoden välein, samoin rintasi ja luomesi. Vältä liiallista auringonottoa ja aloita ryppyvoiteiden käyttö ajoissa.

Hakkaa polttopuut talven varalle. Kitke, kylvä ja lannoita. Uusi huonekasvien multa ja siirrä ne tarvittaessa isompiin ruukkuihin. Säilö talteen kesän marjat. Vaali myös ihmissuhteitasi. Jos aikaa jää, askartele valokuvakollaasi kesämuistoista. Itse tekeminen on kivaa ja tarjoaa oivallista matskua Facebook-päivityksiin.

Ai niin, älä unohda nauttia lomasta. Jos puuhastelu ja varautuminen ahdistavat, loma kestää useimmilla vain muutaman viikon. Sen jälkeen on taas paljon helpompi jättää ylimääräinen puuhastelu työkiireisiin vedoten.

Suvaitsevaistolla sulattelemista vaalituloksessa

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 18.5.2015

Arvokupla puhkesi vaalien jälkeen

Jotta vaalien jälkeen lupaavasti alkanut vastakkainasettelu ei pääsisi väljähtymään hallitusneuvotteluiden ”luottamushuumassa”, palataan hetkeksi vaalipäivän jälkeisiin tunnelmiin: Näyttelijä Krista Kosonen tunnusti somessa, ettei tunne yhtään perussuomalaista äänestänyttä. Timo Soini kontrasi, että Teuvo Hakkarainen on tuonut Suomeen enemmän rahaa kuin punavuorelaiset punaviinin lipittäjät yhteensä.

Media innostui ”kohusta” ja Suomen jakautumisesta arvoliberaaleihin ja -konservatiiveihin. Matti Apunen veteli Pressiklubi-ohjelmassa (24.4.) johtopäätöksiä Kososen ja kulttuuriväen kommenteista: ”punavihreät ovat kuplassa jos kuvittelevat olevansa moraalisesti muiden yläpuolella”. Moraalista ylemmyydentuntoa voi toki löytää myös niiden puolueiden sanomasta, jotka julistavat joidenkin ihmisten rakkauden ja avioliiton olevan hyväksyttävämpiä kuin toisten.

Politiikassa on nimenomaan kysymys erilaisista arvoista ja intresseistä – vain jakolinjat ovat muuttuneet vuosikymmenistä ja vaaleista toiseen. Suomalaiset ovat jakaantuneet mm. omistavaan ja työtä tekevään luokkaan, kaupunkilaisiin ja maalaisiin, teollisuutta ja ympäristöä suojeleviin. Viime aikoina on kuitenkin alettu puhua poliittisten jakolinjojen hämärtymisestä, minkä on pelätty mm. laimentavan äänestysintoa.

Näissä vaaleissa eroja saatiin aikaiseksi – mutta vasta vaalien jälkeen. Ennen vaaleja kaikissa vaalitenteissä keskusteltiin lähes yksinomaan taloudesta, työstä ja turvallisuudesta. Niistä vallitsi nykyisissä olosuhteissa pääasiallinen yhteisymmärrys, ja eroja kaivettiin lähinnä leikkauslistojen pituudesta. Vaalituloksen jälkeisenä aamuna herättiin kuitenkin kahtiajakautuneessa Suomessa.

Nyt kun näyttää vahvasti siltä että hallituspuolueet istuvat samassa arvokonservatiivisessa kuplassa, on mielenkiintoista nähdä laimeneeko vai syveneekö kansan kahtiajako. Sipilä on julistanut hallituksensa tärkeimmäksi missioksi Suomen talouden ohjastamisen kasvu-uralle. Talouskasvu vaatii parempaa kilpailukykyä. Työ- ja elinkeinoministeriön 12.5. julkistamassa Innovaatiotalouden maahanmuuttopolitiikka -raportissa todetaan että elinkeinopoliittisesta näkökulmasta maahanmuuttajat ovat voimavara, joka lisää Suomen kilpailukykyä ja hyvinvointia. Ehkä impivaaralaistumisesta huolissaan olevan globaalisuvaitsevaiston ei siis tarvitse olla kovin huolissaan.

Kertoihan sitä paitsi perussuomalaisten tuore kansanedustaja Laura Huhtasaari A-studiossa (24.4.) ettei maahanmuuttokriittisyys ei ole mitenkään ristiriidassa kansainvälisyyden kanssa: Kansainvälisyys tarkoittaa sitä että lähdetään Suomesta ulkomaille opiskelemaan, töihin, etsimään parempaa elämää. Siinä ei ole mitään pahaa. Maahanmuutto tarkoittaa sitä että joku yrittää tehdä saman Suomessa. Sitä pitää hillitä.

Kuinka paljon poikien täytyy sietää?

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 22.4.2015)

Pitääkö miehisyys saavuttaa hiellä ja verellä?

Olen kirjoittanut naisiin kohdistuvista tasa-arvo-ongelmista, mm. suuremmasta kotityötaakasta, hitaammasta urakehityksestä, naisia ja tyttöjä vähättelevistä sukupuolinormeista jne. Kahden pojan äitinä (ja feministinä) olen kuitenkin vähintään yhtä huolissani poikiin ja miehiin kohdistuvista paineista. Enkä tarkoita sitä että ”feministien alistamien” nykymiesten pitää perheen elättämisen ohella hoitaa kotityöt, huoltaa kuontaloaan ja pitää nainen tyytyväisenä sängyssä. Olen huolissani siitä että poikien yhä edelleen pitää karaistua sietämään väkivaltaa.

”Kirveen kanssa kännissä perhe pihalle pakkaseen” oli perinteisen suomalaisen miehen kuva vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten. Onneksi tällaista ”maskuliinisuutta” ei enää hyväksytä edes miesten keskuudessa. Ei sanota että ”miehet ovat miehiä”. Työpaikoilla työkaveria ei taklata päin seinää eriävästä mielipiteestä tai naljailusta kahvihuoneessa. Laki kieltää vanhempia kurittamasta lapsiaan. Tyttöjen fyysiseen välien selvittelyyn puututaan välittömästi. Poikalasten sen sijaan pitää sietää tönimistä ja vääntöä päiväkodin pihassa ja välitunnilla, koska ”pojat ovat poikia”. Kaikkien poikien pitää siis karaistua sietämään väkivaltaa, koska osaa pojista ei laiteta ojennukseen. Välitunneilta ja poikien keskinäisestä touhuilusta töniminen hiipii salakavalasti luonnolliseksi osaksi myöhempiäkin ihmissuhteita. Jos kumppani on ”väärää” mieltä, hänet voi aina hiljentää tönäisemällä tai lyömällä.

Poikiin kohdistuvan väkivallan katsominen läpi sormien johtunee osittain siitä että poikien kasvatusta varjostaa edelleen merkillinen ääneen lausumattomasta pelko siitä, että ellei ”miehisyyttä” erikseen iskosteta poikiin, heistä tulee pehmoja ja naisellisia. Ikään kuin miehisyys ei olisi luonnollista vaan hiellä ja verellä saavutettu tila, joka pitää jatkuvasti lunastaa uudelleen.

Pojat oppivat hyvin nuorena myös sen, että raportoimalla väkivaltaisuuksista saa entistä pahemmin nenilleen ja kaupan päälle reetupekan maineen. Kaverien ohella vanhempien reaktioilla on merkittävä rooli. Väkivaltatutkija Arto Jokinen kiteytti asian hyvin Yle Puheen Miesten tunnilla (23.3.): Jos poika tulee kotiin nenä lyttyyn lyötynä, mutta myötätunnon ja lohdutuksen sijaan hänen käsketäänkin pyyhkiä nokkansa ja lopettaa ruikutus, ei ole ihme jos sama kaveri myöhemmin elämässään turvautuu väkivaltaan parisuhteessa tai nakkikioskijonossa. Pienet pojat ansaitsevat yhtä lailla myötätuntoa ja huolenpitoa kuin pienet tytötkin!

Yle Puheen Miesten tunnit ovat muuten kuunneltavissa Yle Areenalla – suosittelen lämpimästi sekä feministeille, sovinisteille että kaikille poikalasten vanhemmille!

Kuka ehdokkaista pelastaisi planeetan?

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 16.3.2015

Tyyni Kyntäjä irvaili taannoin erään pienpuolueen paikallisjaoksen ehdokastiedotteelle, joka vilisi kirjoitusvirheitä. Äänestäjiä ei kuitenkaan hurmata kirjeitse eikä tiedotteilla vaan toreilla ja vaalikoneissa. Toreilla riittää kun osaa puhua ja kuunnella, vaalikoneissa se että osaa lukea ja ruksia sopivaan ruutuun.

Sloganeita ja kolmen pointin vaalijulistuksia askarteleville ehdokkaille ja heidän tukiryhmilleen vinkkinä ettei sanoman paketoinnilla nasevaksi vaalisloganiksi ole myöskään ratkaisevaa merkitystä läpimenon kannalta. Tärkeintä on valita ja toistuvasti nostaa esille yksi tai muutama itselle tärkeä teema, josta ehdokas uskoo jotain tietävänsä. Jokainen ehdokas yhdistetään joka tapauksessa 1-2 teemaan – on parempi pyrkiä itse vaikuttamaan saamaansa leimaan.

Kirjoitusvirheitä ja ontuvia sloganeita huolestuttavampaa on, jos kovin moni ehdokkaista keskittyy vaalien alla siltarumpupolitiikkaan puoluepoliitikkojen sijaan, luvaten omaan vaalipiiriin viisi ihanaa ja kymmenen kaunista. Kansanedustajaehdokkaaksi asettuminen on sen verran merkittävä päätös, että päätöksen takana luulisi ja toivoisi olevan palava halu muuttaa yhteiskuntaa Satakunnan rajojen ulkopuolellakin.

Ihminen tuhoaa vauhdikkaammin kuin koskaan järjestelmää joka ylläpitää elämää Maassa. Suurimmat ongelmat ovat maan ja makean veden pilaantuminen, kasvihuonekaasupäästöt sekä lannoitteiden käyttö. Science- ja The Anthropocene -lehdissä julkaistujen tutkimusten mukaan viimeksi kuluneiden 60 vuoden aikana luonnolle tapahtuneet muutokset ovat suurempia kuin mitä luonnolle on tapahtunut edellisen 10 000 vuoden aikana.

Satakunnan hyvinvointi on riippuvaista koko maan ja lopulta koko planeetan hyvinvoinnista. Haastankin satakuntalaisehdokkaat kertomaan omista visioistaan maapallon pelastamiseksi ja vallitsevien vääryyksien eliminoimiseksi, niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla.

Yhdysvalloissa republikaanienemmistöiseksi muuttunut senaatti äänesti alkuvuodesta läpi kannan, jonka mukaan ihminen ei voi vaikuttaa ilmastonmuutoksen kaltaisiin suuriin asioihin. Republikaanisenaattori James Inhofe totesi Raamattuun vedoten että olisi ”röyhkeää” väittää ihmisen pystyvän moiseen.

Äänestäjä, jos uskot että 1-200 kansanedustajaa pystyy vaikuttamaan isoihinkin asioihin, älä jätä ääntäsi käyttämättä. Mieti sinua eniten askarruttava yhteiskunnallinen ongelma ja tenttaa jokaiselta vastaan kävelevältä ehdokkaalta, mitä hän tekisi kasvihuonepäästöille tai sille että rikkain prosentti maailman väestöstä omistaa lähes puolet koko maailman varallisuudesta. Parhaiten vastannut palkittakoon äänelläsi kevään eduskuntavaaleissa.

Tasa-arvo ei ole valmis

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 16.2.2015

Satakunnassakin feministisiä kansanedustajaehdokkaita 

4.2. STM:n tasa-arvoseminaarissa puhunut Euroopan komission tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspolitiikasta vastaava johtaja Salla Saastamoinen löi tylyt lukemat tauluun: Nykytahdilla kestää yli 20 vuotta ennen kuin EU-maiden parlamenteissa ja suurimpien yritysten hallituksissa on vähintään 40 % naisia, vähintään 30 vuotta ennen kuin 75 % eurooppalaisnaisista on työelämässä, vähintään 40 vuotta ennen kuin kotityöt jakaantuvat perheissä tasan ja vähintään 70 vuotta ennen kuin samapalkkaisuus toteutuu.

Seminaarissa puhui myös Ruotsin Feministinen aloite -puolueen puhenainen Gudrun Schyman, jossa oli enemmän karismaa kuin kaikissa ennen häntä esiintyneissä suomalaispoliitikoissa yhteensä. Schyman kiteytti suomalaisen tasa-arvopolitiikan ongelman osuvasti: Kaikki ovat liikuttavan yksimielisiä tasa-arvon tärkeydestä ja siitä että jotain täytyisi tehdä. Harva kuitenkaan osaa nimetä konkreettisia keinoja asioiden kuntoon saattamiseksi, eikä ainakaan pidä haasteita riittävän suurina nostaakseen ne vaalien kärkiteemoiksi.

Ruotsissakin tasa-arvokysymykset pysyivät marginaalissa kunnes Schymanin puolue alkoi tosissaan haastaa muita puolueita tarkentamaan tasa-arvotavoitteitaan. Puolueelle ehdotettiin toisen nimen käyttöä, koska ”feminismi pelottaa ja karkottaa.” Schyman joukkoineen ei tähän suostunut. Hän päätti selittää kerta toisensa jälkeen niin feminismiä kavahtaville kuin kannattavillekin, että feminismillä tarkoitetaan ennen kaikkea valta-analyysia. Feminismi on Schymanin mielestä työkalu tasa-arvotavoitteiden saavuttamiseksi. Valtarakenteita ja vallanpitäjiä analysoimalla tunnistetaan kenen etuja nykyiset yhteiskuntarakenteet ja -politiikat palvelevat.

Viime vuonna Feministinen aloite sai ensimmäisen edustajansa europarlamenttiin, valtuutettuja 13 kuntaan ja kahdeksankertaisti kannatuksensa valtiopäivävaaleissa jääden niukasti alle 4 % äänikynnyksen. Puolueella on enemmän jäseniä kuin monilla valtiopäiväpuolueilla, sen nuorisojärjestö on maan kolmanneksi suurin ja Uppsalan yliopistossa suurin puolue.

Feministisen aloitteen innoittamana Naisasialiitto Unioni käynnisti Feministiset vaalit -kampanjan (feministisetvaalit.fi), joka pyrkii saattamaan yhteen feministiset äänestäjät ja eduskuntavaaliehdokkaat läpi puoluekentän. Kampanjassa kannustetaan ehdokkaita tuomaan esiin tasa-arvopoliittiset tavoitteensa ja kerätään heille äänestäjiä. Tätä kirjoittaessani 1137 äänestäjää oli luvannut antaa äänensä feministi-ehdokkaalle. jollaisiksi oli ilmoittautunut 163 ehdokasta. Heistä neljä on Satakunnasta, ja näistä kaksi on miehiä. Arvaatko ketkä?

Jähmettynyt mutta vakaa Suomi

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 19.1.2015

"Startupeista ei synny uutta Nokiaa ellemme opi haastamaan toisiamme rakentavassa hengessä"

Jussi Valtonen kuvaa Finlandia-palkinnon saaneessa romaanissaan ”He eivät tiedä mitä tekevät” vuoden 1994 Helsinkiä akateemiselle uralle tähtäävän amerikkalaisen Joen silmin. Joen mielestä suomalaiset tutkijat ovat laiskoja ja opiskelijat käyvät tenteissä lukematta mitään, Joen laboratorioapulaisiksi palkkaamista jatko-opiskelijoistakin toinen kehtaa hankkiutua raskaaksi, toinen kärsii mielenterveysongelmista. Elämä Suomessa on kuin dementia, jokainen kuukausi tuhoaa aivosoluja. Joe kaipaa ympäristöön jossa hänet haastettaisiin ajattelemaan terävämmin, tekemään enemmän ja paremmin – takaisin Amerikkaan. Suomessa hän pelkää taantuvansa ja tottuvansa siihen ettei keneltäkään vaadita mitään.

Jos Valtosen kuvaus osuu puoliksikaan oikeaan, paljon on suomalaisyliopistoissa tapahtunut 20 vuodessa. Kirsi-Mari Kallio tutki viime vuonna julkaistussa, paljon julkisuutta saaneessa väitöskirjassaan suoritusmittauksen vaikutuksista suomalaisiin yliopistoihin. Kallion mukaan suurimmat uudistukset liittyvät valtionohjauksen muutokseen resurssi- ja budjettiperäisestä tulosorientoituneempaan suuntaan sekä yliopiston johdon muuntautumiseen kohti yritysmäistä ammattijohtoa. On syntynyt uusi ”suoritusmittausorientoitunut akatemia” ja yliopistoista on Kallion haastattelemien tutkijoiden mielestä tullut maisteri- ja paperitehtaita.

Vaikka suomalainen työelämä on muuallakin kuin yliopistoissa muuttunut raadolliseksi ja vaatimukset kasvaneet paikoin mahdottomiksi, jäin Joen ”purkausta” lukiessani pohtimaan olisiko meillä edelleen parantamisen varaa toistemme rakentavassa haastamisessa. Näppituntumalla voi todeta, ettei suomalaisissa työyhteisöissä jaeta sen enempää kehuja kuin kehittävää kritiikkiäkään. Heikostikin suoriutuva työntekijä saa elää siinä uskossa että selviää töistään mallikelpoisesti, kunnes hänelle näytetään yllätyksekseen ovea. Reilumpaa olisi antaa kehittymisen mahdollisuuksia matkan varrella.

Jotain Suomessa tehdään silti perustavanlaatuisesti oikein. Suomi voitti jälleen maailman vakain maa -tittelin amerikkalaisen The Fund for Peace -järjestön mittauksessa ja oli ainoana maana luokassa "erittäin vakaa". Yhdysvallat oli listan sijalla 20. Vuonna 2010 maailman vakain maa oli Norja, sen jälkeen Suomi on vienyt voiton. Emme ehkä kansakuntana edelleenkään ole maailman innovatiivisimpia startup-visionäärejä. Teemme mieluummin hitaita lehmänkäännöksiä kuin äkäisiä täyskäännöksiä. Mutta luotamme toisiimme ja viranomaisiimme juuri sellaisina jähmeinä jöröinä kuin olemme ja pyrimme huolehtimaan siitä, ettei kukaan jää menestyjien jalkoihin. Siinä on amerikkalaisellekin ihmettelemistä vuoden 2015 Suomessa.