Väsynyt mutta onnellinen

Kolumni / Satakunnan Kansa, 18.6.2008

Omistettakoon tämä kolumni kuusiviikkoiselle kuopuksellemme, jonka ympärillä arki ja ajatukset pitkälti pyörivät. Olimme kaveripiirimme viimeisiä perheenperustajia – oli niin monta projektia toteutettavana ja paikkaa nähtävänä. Uraorientoituneena ihmisenä kuvittelin myös äitiys- ja vanhempainlomalle jäämisen muumioivaksi helvetiksi, josta en tervejärkisenä selviäisi.

Yllättäen elämä ei loppunutkaan lasten syntymään, huoleton elämä kylläkin. Huoleton elämä ei kuitenkaan ole yhtä kuin onnellinen elämä. Huoli lapsesta viestii juuri siitä, että vanhemmalla on suojeluksessaan jotain korvaamattoman arvokasta. Ajankäyttö ja intressit muuttuvat myös melkoisesti. Tänä keväänä pääsiäisen ohjelmistoon kuului esikoisen vieminen Titi-Nallen taloon. Voi sitä riemua, jonka me vanhemmat koimme pojan hihkuessa ilosta. Lapsen tyytyväisyys ilahduttaakin vanhempia usein enemmän kuin puhtaasti omaksi nautinnoksi ajateltu rokkikonsertti, elokuvailta tai ravintolaillallinen!

90 % lapsen kanssa vietettävästä ajasta on ihanaa ja antoisaa, 10 % jotain muuta. Mielenkiintoista on että 90 % ulkopuolisille näyttäytyvästä lapsiperheen arjesta koostuu raivareista kaupan kassalla, huonosti nukutuista öistä, kuihtuneesta sosiaalisesta elämästä, riutuvasta parisuhteesta, sekasortoisesta kodista jne. Kaikki nämä elementit ovat toki osa lapsiperheen arkea, mutta niihin oppii suhtautumaan lungisti. Väsynyt mutta onnellinen kuvastaa aika hyvin olotilaa monessa pikkulapsivaihetta elävässä taloudessa. Vielä kun oppisi muistamaan, että sotkiessaan lapset harjoittavat luovuuttaan ja kiukutellessaan ihmissuhdetaitoja ja halujensa kontrollointia, vanhemmuus olisi täydellistä.

Vain parisuhteen kuihtumiseen pitäisi suhtautua vakavasti, ei vain lasten vuoksi vaan koska jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. En tiedä tunnenko myötätuntoa yksihuoltajia kohtaan enemmän siksi, ettei kukaan ole heidän kanssaan siivoamassa lapsen öisiä oksennuksia, vai pikemminkin siksi ettei kukaan ole jakamassa huikaisevia onnentunteita lapsen oppiessa uusia asioita tai nukahtaessa tuhisten vanhempien väliin. Siksi tuntuukin käsittämättömältä kuulla vanhemmista, jotka eroavat siksi, että yhteishuoltajuuden myötä joka toinen viikko tai vähintään viikonloppu on ”aikaa itselle ja omille projekteille”.

Jossain mättää, jos edes lapsen saaminen ei karista itsekkyyttä! Filosofi Maija-Riitta Ollila muotoili ajan hengen osuvasti eräässä haastattelussa: ”Platon kääntyisi haudassaan jos tietäisi millaisten hallitsemattomien halujen verkossa nykyihminen tempoilee.” Halujen ylitarjonta pakottaa Ollilan mukaan nykyihmisen jatkuvaan monisuorittamiseen. Kun koko ajan on monta rautaa tulessa, ei mitään pysty tekemään keskittyneesti ja täysin rinnoin.

Esikoista odottaessani minäkin kieltämättä protestoin sitä, että joutuisin – toisin kuin mieheni – jättäytymään pois työelämästä ja keskittymään kotiin ja lapseen. Tajusin kuitenkin nopeasti miten valtavasti mieheni menetti startatessaan joka aamu töihin ja palatessaan iltapäivällä, kun pojan valveillaoloaikaa oli enää muutama tunti jäljellä. (Miesten) tasa-arvon nimissä kehotankin kaikkia moderneja miehiä ottamaan mallia vaikkapa kansanedustaja Ville Niinistöstä, joka käytti neljä kuukautta perheen vanhempainvapaista – keskittyäkseen lapsiinsa.

Modernit miehet tajuavat varmasti myös, että jos joku ansaitsee lapsen synnyttyä rentouttavan illanvieton, se on yhdeksän kuukautta huonovointisuudesta, kivistävistä rinnoista, ailahtelevasta mielestä ja päälle päätteeksi synnytyskivuista kärsinyt äiti. Jätettäköön siis hyvästit käsittämättömälle varpajaisperinteelle ja isukeille, jotka eivät krapulaltaan pysty pitämään perheen uutta tulokasta edes sylissään. Meidän perheessä tästä asiasta ei onneksi tarvinnut edes keskustella.