Kolumni / Satakunnan Kansa, 16.7.2008
Edelleen löytyy niitä, joiden mielestä ilmastonmuutos on vain kupla, ja voimme surutta jatkaa nykyisen kaltaista energian ja raaka-aineiden kerskakulutusta. On myös niitä, jotka kyllä uskovat ilmastonmuutoksen olevan totisinta totta mutta EU:n ja etenkään Suomen ei pidä osallistua ilmastotalkoisiin ennen kuin Kiina, Intia ja muut kehittyvät taloudet ovat mukana vähintään samalla panoksella. Sitten on niitä, joiden mielestä Suomenkin kenties pitäisi kantaa kortensa kekoon, mutta ilman lisäkustannuksia. Tässä porukassa lasketaan uutterasti paljonko EU:n energiapolitiikka vuosittain maksaa kuluttajalle ja teollisuudelle.
Ja sitten on niitä, jotka ovat niin huolissaan planeettamme tulevaisuudesta, sukupuuttoon kuolevista lajeista (1000/vrk), saastuvista meristä, kasvavista jätevuorista, hiipuvista öljy- ja uraanivarannoista jne. että ovat valmiita tinkimään kulutuksestaan, käyttämään aikaa lajitteluun ja maksamaan luomulisää. Tässä joukossa ajatellaan, että Suomella, EU:lla ja länsimailla on taloudellisten, poliittisten ym. resurssiensa puolesta ainutlaatuinen mahdollisuus ja jopa moraalinen velvollisuus näyttää tietä ilmastopolitiikassa. Aina on toki joukossa niitä, joiden mielestä energialamppuihin siirtyminen ja kasvisruuan suosiminen on hyödytöntä piipertelyä.
Moneen junaan menijöitä löytyy muidenkin teemojen ympäriltä: On niitä, joiden mielestä eläimet ovat raaka-ainetta, jonka kärsimyksistä ei tarvitse piitata – erityisesti jos kärsimys on perusteltua taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta. Ja niitä, joiden mielestä kaikilla lajeilla on – ellei itseisarvo – niin ainakin oikeus lajityypilliseen käyttäytymiseen ja oikeus välttää tarpeetonta kipua ja tuskaa. Jälkimmäinen porukka on useimmiten valmis luopumaan minkkiturkeistaan ja maksamaan enemmän eettisesti tuotetuista elintarvikkeista ja kemikaaleista.
On niitä, joiden mielestä globalisaatio on Länsimaiden kerskakulutuskulttuurille uhka, joka pitää eliminoida tuontitullein, tukiaisin ja kuluttajaboikotein. Tälle porukalle hyvä onni ”elämän arpajaisissa” ei aiheuta omantunnontuskia tai auttamisvelvoitetta. ”Sivistymättömät afrikkalaiset korruptoituine hallitsijoineen ovat itse syypäitä alikehitykseen ja nälänhätään.” Ja on niitä joiden mielestä on häpeällistä, ettei Suomen kaltainen hyvinvointivaltio täytä YK:n asettamaa 0,7 %/BKT kehitysapuvelvoitetta ja että epäreilut kansainvälisen kaupan rakenteet syövät kehittyviltä mailta kaksinkertaisesti sen summan, jonka ne saavat kehitysapuna.
On niitä joiden mielestä Suomi ja suomalainen sosiaaliturva kuuluu vain syntyperäisille suomalaisille, eikä tänne kaivata ulkomaaneläviä kunniallisten kansalaisten siivellä elämään. Ja on niitä, joiden mielestä työvoimapulan uhkaamalla Suomella on sekä itsekkäät että humanitääriset syyt avata ovet turvapaikanhakijoille, pakolaisille ja muillekin maahan pyrkijöille. Jälkimmäisessä porukassa tunnetaan myötätuntoa sodan, luonnonkatastrofien, henkilökohtaisen vainon yms. uhreja kohtaan. Ajatellaan kenties että jotain vastaavaa voisi tapahtua itsellekin ja silloin olisi mukava kun joku ojentaisi auttavan kätensä. Tai ajatellaan, että koska on onni asua maassa, jossa ei tarvitse ponnistella selvitäkseen hengissä seuraavaan päivään, omista resursseista liikenee myös huonommassa asemassa olevien auttamiseen.
On toisin sanoen niitä, joiden elämää säätelee oma napa, peilikuva ja pankkitilin saldo. Ja on haihattelijoiksi, idealisteiksi, utopisteiksi ja piipertäjiksi kutsuttu maailmanparantajien joukko, joka pyrkii tekemään maailmasta edes hitusen paremman paikan elää. Viimeksi mainittuja voi bongata mm. Porin kävelykadulle 18.7. pystytettävällä Mahdollisuuksien Torilla, jolla kansalaisjärjestöjen vapaaehtoiset esittelevät toimintaansa. Vastakkainasettelun hälventämiseksi lisättäköön loppuun vielä, ettei kukaan onneksi ole läpeensä pahis tai täydellisen hyvis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti