Joulu joka päivä

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 23.12.2013)

Aattopäivän taittuessa huomenna iltaan lapset voivat viimein lakata olemasta kilttejä ja vanhemmat voivat lopettaa teeskentelemästä antamisen iloa ja sukurakkautta. Onneksi joulu on vain kerran vuodessa! Ajatella jos pitäisi aina olla kiltti tai viettää useampikin ilta sukulaisten kanssa.

Lukuun ottamatta joulunalusaikaa kiltteydestä on tullut kirosana. Kiltti on yhtä kuin naiivi ja heikko. Kiltti nainen on parisuhteessa kynnysmatto, eivätkä kiltit tytöt töissäkään johtoryhmissä istu. Kiltti mies on nössö heittopussi. Sosiaalisuudella ei suinkaan tarkoiteta toisten huomioon ottamista vaan aktiivista itsensä esiin tuomista. Vanhempien suurin haaste onkin kasvattaa lapsistaan elämässä eteenpäin porskuttavia selviytyjiä, ei niinkään vastuuntuntoisten aikuisia. Kilteistä julkisuuden henkilöistäkin käytetään pikemmin nimitystä hyvä ihminen, joka kalskahtaa komeammalta kuin kiltti.

Vuonna 2005 ilmestyneessä teoksessaan Konsten att vara snäll (suom. Aidosti kiltti, 2007) ruotsalainen lääkäri ja kirjailija Stefan Einhorn yrittää palauttaa kiltteyden kunniaan: Oikea kiltteys on rohkeutta, vahvuutta ja riippumattomuutta muiden mielipiteistä. Kiltti ihminen haluaa antaa ja auttaa toisia, alistumatta kuitenkaan hyväksi käytettäväksi. Kiltti ihminen on kiltti myös itselleen. Einhorn on vakuuttunut että hyvät teot ja toisten auttaminen koituvat tavalla tai toisella tekijänsä hyväksi. Anteliaisuutta Einhorn pitää erinomaisena tapana osoittaa kiltteyttä. Tutkimukset osoittavatkin että anteliaille annetaan ja heitä autetaan.

Myös Esa Saarisen manttelinperijäksi tituleerattu nuori onnellisuusfilosofi Frank Martela haluaa todistaa että epäitsekkyys ei ole tyhmyyttä. Hän mittaa tutkimushankkeessaan Yhdysvalloissa auttamisen vaikutusta auttajan hyvinvointiin. Martelaa nyppii että nykykulttuurissa järkevänä toimintana pidetään itsekästä toimintaa. Ihminen joka lähtökohtaisesti pyrkii olemaan järkevä, joutuu näin tukahduttamaan luontaista auttamishaluaan. Pohjoismaissa kiltteyttä hillitsee tehokkaasti myös pohjoinen kansanluonne: pitää selvitä omillaan.

Viime vuosina otsikkoihin nousseiden työpaikkakiusaamisten, koulu- ja perhesurmien sekä räjähdysmäisesti kasvaneen masennuslääkkeiden käytön myötä Pohjoismaissakin on alettu puhua pahoinvointiyhteiskunnasta. Samat maat ovat kuitenkin aktiivisia kehitysavun antajia. Olisiko autettavilla tässä tapauksessa jotain annettavaa auttajille?

Nepal on yksi maista joita Suomi auttaa köyhyyden ja epävakauden kitkemisessä. Suomen Nepalin suurlähetystössä kehitysyhteistyön neuvonantajana työskennellyt Bhola Dahal on todennut että suomalaiset ovat hyviä julkisessa elämässä, mutta eivät yksityisessä. Nepalissa asia on päinvastoin. Dahal antaakin suomalaisille ”kehitysapuvinkkejä”: ”Tärkeää on yhteisön harmonia, jakaminen ja välittäminen perheessä, sukupolvien tuki ja isovanhemmat. Isoäitien hoitamista lapsista tulee hyviä ihmisiä.”

Etiopialainen Tibebu Bogale kehottaa suomalaisia syömään ja ulkoilemaan enemmän yhdessä, sillä sisällä ihminen on ongelmineen yksin. Vaikka yhteiskunta auttaisikin taloudellisesti, kaikki ongelmat eivät ole taloudellisia.

Joulupyhinä ehtii pohtia miten omassa elämässään voisi soveltaa afrikkalaista sanontaa: Jos haluat kulkea kovaa, mene yksin. Jos haluat kulkea kauas, mene yhdessä. Jos aikaa on enemmän ja uudenvuoden lupaukset vielä pohdinnassa, kannattaa googlata ”random acts of kindness”.

Parempaa Eurooppaa

Kolumni (julkaistu Satakunnan Kansassa 25.11.2013)

Eurovaalien lähestyminen on alkanut näkyä mielipidepalstoilla ja lehtien pääkirjoituksissa. Moni ottaa kantaa EU-jäsenyyden Suomelle tuomiin etuihin ja ongelmiin. Unionin puolustajat muistuttavat miten EU on onnistunut takaamaan rauhan ja vakauden Eurooppaan ja yhteisvaluutta helpottanut kaupankäyntiä.

Vaikka rauhanprojekti onkin aina ajankohtainen, ”mennet ansiot” eivät enää riitä EU-kansalaisille kalliin ja byrokraattisen järjestelmän perusteluksi. Epäluottamus unionia kohtaan on ennätyksellisen korkealla. EU-kriittiset puolueet ovat kasvattaneet suosiotaan. Niistä osa vaatii EU:n lakkauttamista, osa päätöksenteon palauttamista kansallisvaltioille, osa ajaa maansa irrottautumista unionista.
Suomessa Perussuomalaiset ovat puheenjohtajansa mukaan ennemmin ongelmien korjaamisen (fix it) kuin EU:sta vetäytymisen (exit) kannalla. Perussuomalaisten porilainen eurovaaliehdokas Laura Huhtasaari vaati kampanja-avauksessaan päätösvaltaa takaisin EU:n jäsenvaltioille. Huhtasaaren mielestä EU-kriittisyys on oikea asenne vaaleihin ja europarlamenttiin.

Tiettyyn pisteeseen asti on viisasta väitellä, saavutetaanko hallinnollisilla rakenteilla tai niiden uudistuksilla kuten kuntaliitoksilla tai sote-alueilla lisäarvoa vai pitäisikö hanke haudata. Jo vakiintuneiden rakenteiden osaltakin pitää aika ajoin varmistaa, että asioista päätetään mahdollisimman lähellä asianosaisia ihmisiä. EU:ssa tämä ns. läheisyysperiaate ei toimi, tai siltä ainakin tuntuu kun kurkkudirektiiviä pukkaa. EU on silti ainutlaatuinen hanke, vapaiden kansojen vapaaehtoinen liitto joka on selvinnyt 1990-luvun demokratiavajeesta ja toivottavasti pian selviämässä 2010-luvun talouskriisistä. Näköpiirissä ei siis ole unionin lakkauttaminen.

Tosiasia on myös se, etteivät ylikansalliset ongelmat kuten terrorismi, huume-, ase- ja ihmiskauppa tai yritysten verokeinottelu muutu kansallisiksi. Siksi ratkaisujakin pitää hakea yli valtiorajojen. On rikollisten ja keinottelijoiden etu jos EU-maiden välillä on suuria lainsäädännöllisiä tai elintasoeroja. Siksi tarvitaan pilkattuja direktiivejä ja kirottuja tukipaketteja.

EU-keskustelua ja kevään eurovaaleja hallitsevat ”vaaliteemat” ovat melko todennäköisesti EU-kriittisyys ja EU-myönteisyys. EU-kriittisten on helppo löytää lyömäaseekseen naurettavia direktiivejä ja ehdoiltaan epäselviä tukipaketteja asiansa sössineille jäsenmaille. EU-myönteiset vetoavat yhteistyön tärkeyteen globalisoituneessa maailmassa. Kuten europarlamentaarikko Mitro Repo asian kauniisti muotoilee: ”Maailman mitassa Eurooppa on pieni niemi ja pari saarta. Meidän on pidettävä yhtä. EU on vakuutus pahan päivän varalta."

EU-kriittisyys on sallittua ja tervettä. Vielä terveempää olisi keskustella siitä mitä unionilta halutaan: Millaisesta unionista Suomi ja Eurooppa hyötyisivät? Millaisissa asioissa Suomen pitäisi ottaa nykyistä suurempi rooli nyt kun Suomi on EU:n talouskriisin myötä vaivihkaa kasvanut kokoaan suuremmaksi vaikuttajaksi? Millaiset direktiivit olisivat Suomen kilpailukyvylle edullisia?

Entä miten EU:n päätöksentekomenettelyä voisi tehostaa siten, että EU pystyisi aidosti pureutumaan kansalaisia huolestuttaviin sosiaalisiin, taloudellisiin ja ympäristönsuojelullisiin ongelmiin? Lissabonin sopimuksen myötä kasvanut Euroopan parlamentin valta on tervetullut askel kohti eurooppalaista parlamentarismia, joka kehittyessään saattaisi kasvattaa myös kansalaisten kiinnostusta eurovaaleihin.

Etiikka loppuu siihen mistä työllisyys alkaa

(Kolumni, Satakunnan Kansa 28.10., julkaistu otsikolla "Työllisyys syrjäyttää etiikan")

Milloin työllisyys- ja taloustilanne on riittävän hyvä ympäristönäkökulman priorisoimiseen?

Ympäristö- ja vihreän liikkeen vastustajilla on riittänyt riemua viime viikkoina: ensin suomalainen Greenpeace-aktivisti joutui Venäjällä tutkintavankeuteen, sitten Heidi Hautalasta tehtiin entinen ministeri. On hämmästyttävää miten syvästi elinkeinoelämän intressejä sympatisoivat tahot vihaavat ympäristöväkeä. Ellette tiedä mistä puhun, lukekaa Erkki Teikarin kirjoitus tällä palstalla (22.10.).

Hankausta vihreillä ei ole vain oikealle. Demarit ja vasemmisto käyvät sisäistä kamppailua työllisyyden ja ympäristön arvottamisesta. Vihreitä aatteellisesti lähimpänä on usein vasemmiston punavihreä siipi kun taas ay-vasemmisto tuntuu joskus olevan kaikkein kauimpana. Hautalan eron masinoineiden merimies-Unionin aktiivien mukaan vihreä politiikka on syönyt satoja merenkulkijoiden työpaikkoja.

Demarien Miapetra Kumpula-Natri kommentoi Hautala-jupakkaa toteamalla että arktista luontoa pitää suojella ja öljyvahinkoja torjua, mutta heikkojen suhdanteiden aikana työllisyys on etusijalla. Pääministerin mielestä luontoa pitää suojella ja öljyvahinkoja torjua, mutta ei suomalaisen arktisen osaamisen kustannuksella. Huoli merimiesten työpaikoista on siis yksiselitteisesti oikeutetumpi kuin huoli arktisen öljynporauksen riskeistä.

Koskipa asia ympäristönsuojelua, pakolaisten vastaanottamista, Tobinin veroa tai kaivoslainsäädäntöä, Suomessa puntaroidaan mikä on ”järkevää”, ei sitä mikä on oikein tai väärin. Yhtäältä kärsimme alemmuuskompleksista, jonka johdosta emme ”pienenä ja köyhänä kansakuntana” voi asettaa ”kohtuuttomia” vaatimuksia itsellemme mitä tulee esim. päästövähennyksiin. Toisaalta olemme merkittävästi muita parempia: Suomi hoitaa eettisesti kyseenalaisetkin bisnekset vähemmän epäeettisesti kuin muut: turkiselämillä on Kiinassa vielä huonommat oltavat, venäläinen ydinvoima on vielä riskialttiimpaa ja ”me jos ketkä pystymme tuottamaan turvallisia ratkaisuja arktiseen öljynporaukseen”. Suomalaiset osaisivat varmasti hyödyntää lapsityövoimaakin eettisesti kestävällä tavalla…

Keskusteltaessa elinkeinojen epäkohdista etiikka loppuu siihen mistä työllisyys alkaa, vaikka pitäisi pohtia aiheuttaako esim. tupakkateollisuus enemmän hyvin- vai pahoinvointia. Pitäisi laskea tupakkateollisuuden aiheuttamia ruumiita tiukentuvan tupakkadirektiivin myötä menetettävien työpaikkojen sijaan!

Greenpeace-aktivistit yrittävät herättää keskustelua. He myöntävät rikkovansa tarvittaessa ympäristörikoksia edistäviä lakeja, muistuttaen että mm. orjuus loppui vasta kun ”aktivistit” olivat valmiita rikkomaan lakia. Tällä hetkellä lait suojaavatkin heikommin merta kuin meren alta öljyä poraavaa lauttaa, joka on jonkun omaisuutta. Kaikella kunnioituksella lakeja kohtaan, onko enemmän väärin kiivetä köyttä pitkin laivan kannelle vai vaarantaa herkät merialueet öljytulojen toivossa?

Kun vaakakupeissa ovat riski ympäristön tuhoutumisesta ja melko varma välitön taloudellinen hyöty, moni on valmis sietämään riskiä siinä toivossa että voi saada molemmat: tuloja ja työpaikkoja sekä puhtaan ympäristön. Ympäristö- ja vihreän liikkeen tavoitteena on jättää murusia tulevillekin sukupolville: meillä ei ole oikeutta maksimoida hyvinvointiamme tulevien sukupolvien elinehtojen kustannuksella. Siinä missä mielekäs työ on yksilön hyvinvoinnin ja taloudellisen toimeentulon perusta, elinkelpoinen planeetta on ihmiskunnan olemassaolon perusta.

Riittääkö rakkaus?

Kolumni (julkaistu Satakunnan Kansassa 30.9.2013)

Naistenlehdessä oli juttu lievästi kehitysvammaisesta nuoresta pariskunnasta jolla on kolme alle kouluikäistä lasta. Isä on työtön, äiti hoitovapaalla. Vanhemmilla on vaikeuksia pitää kiinni rutiineista, säännöistä ja aikatauluista. Ongelmat tuskin vähenevät lasten kasvaessa ja siirtyessä kouluun.

Perhetyöntekijä käy säännöllisesti ja jääkapin ovessa on lukujärjestys ja muistilistaa, jotta vanhemmat muistavat pestä lapset, laittaa pipon päähän pakkasella ja imuroida kerran viikossa. Perheen neljä- ja viisivuotiaat ovat päiväkodissa vanhempien hoitaessa kotona alle vuoden ikäistä kuopusta. Osana hallituksen rakenneuudistuspakettia halutaan rajoittaa subjektiivista päivähoito-oikeutta ”sosiaaliset perusteet huomioivalla tavalla”. Tarkennusta sovelletaan toivottavasti juuri esimerkkiperheen kaltaisiin tapauksiin.

Lajityypilliseen tapaan sokerikuorrutettu naistenlehtijuttu antoi kaikesta huolimatta vaikutelman aidosti lapsistaan välittävistä vanhemmista. Hoidon satunnainen laiminlyönti ei perheessä ilmeisemminkään johdu välinpitämättömyydestä vaan kehityshäiriön aiheuttamasta kyvyttömyydestä huolehtia kaikista arjen asioista. Siitä huolimatta juttua lukiessa heräsi huoli lapsista.

Reaktio pakotti pohtimaan, mitä oikeastaan ajattelin lapsilta puuttuvan. Virikkeitä? Harrastuksia? Älyllistä stimulaatiota? Vaikka Suomen koulujärjestelmä tasoittaa tietä ja antaa heikommistakin henkisistä ja fyysisistä lähtökohdista tuleville lapsille eväitä elämään, osalla vain on muita kivisempi tie ysin oppilaiksi, ylioppilaiksi ja toimitusjohtajiksi.

Mutta ei ole aina helppoa niissäkään perheissä, joissa kaksi koulutettua vanhempaa yrittävät ylläpitää ja edistää uraa, perhettä, parisuhdetta ynnä muuta sosiaalista elämää sekä lasten harrastuksia. Ennen muutettiin työn tai rakkauden perässä, ja muut palikat rakennettiin sen mukaan. Nyt pitää selvittää sekin löytyykö uudelta paikkakunnalta lapsen harrastusta tukevaa lajivalmennusta. Lasten vapaa-aikaankin pitää panostaa, niin epäkiitollista kuin se onkin: uimahallikäynnin, lautapelituokion ja metsäretken jälkeen alkaa heti kuulua lisävaatimuksia ”ohjelmanjärjestäjälle”.

Tähän ansaan me vanhemmat emme saisi langeta, mutta kovin helposti lankeamme. Vielä sata vuotta sitten Suomessakin vanhempien keskeinen huolenaihe ja tavoite oli pitää jälkikasvu hengissä. Ajat ovat muuttuneet eikä köyhimmänkään kansanosan enää tarvitse pelätä lastensa kuolevan nälkään tai epidemiaan. Olemmekin ryhtyneet panostamaan lastemme viihtymiseen. Järjestämme harrastuksia ja huvipuistosynttäreitä, hankimme vempeleitä ja virikkeitä. Ikävä kyllä, lapset eivät osaa (eikä heidän pidäkään) olla kiitollisia tästä vaivannäöstä. Niinpä me vanhemmat kiroamme kiittämättömiä lapsiamme – ja järjestämme lisää ohjelmaa. Lapsilla pitäisi kuitenkin joskus olla tylsää, jotta heille tarjoutuisi mahdollisuus käyttää mielikuvitustaan.

Lasten viihdyttämisen ohella koulutetut nuoret aikuiset keskittyvät ”itsensä toteuttamiseen”. Lasten kasvatus ei varsinkaan korkeasti koulutetuilla aina palvele tätä tarkoitusta. Onko siis lopulta pahempi syntyä vähävirikkeiseen kotiin vai turboahdettuun virikehäkkiin, jossa lapset ovat lähinnä urakehityksen tiellä?

Mu Pori o kansainvälinen

Kolumni (julkaistu Satakunnan Kansassa 2.9.2013)

Viime viikolla Porin yliopistokeskukseen saapuivat ensimmäiset vaihto-opiskelijat, osa syyslukukaudeksi, osa koko lukuvuodeksi. He tulevat Saksasta, Etelä-Koreasta ja Sloveniasta. Keväällä tulee toinen tusina. Koko tutkinnon suorittavia ulkomaalaisia on toki yliopistokeskuksessa jo ollutkin. Tänä vuonnakin opintonsa aloitti Aalto-yliopiston Porin yksikössä seitsemän ulkomaalaista opiskelijaa.

Ennen varsinaisten opintojen alkua 16 vaihto-opiskelijaa 11 eri maasta osallistui Porissa intensiiviselle Suomen kielen ja kulttuurin kurssille. Porilaisia järjestäjiä tietenkin jännitti miten vaihtarit kokisivat Porin ja miten Pori vastaanottaisi vaihtarit. Radio Eazyn haastattelussa vieraat mainitsivat suurimmaksi shokiksi puut, joita he näkivät määrättömästi saapuessaan junalla Poriin – ei paha. Kurssilaiset eivät kuulemma olleet kahden viikon aikana erityisen ihastuneita tai pettyneitä mistään yksittäisestä asiasta: he olivat kertakaikkisen innoissaan aivan kaikesta! He leipoivat karjalanpiirakoita Marttojen kanssa, tutustuivat partiolaisten johdolla jokamiehenoikeuksiin, seurasivat pesäpallo- ja jääkiekko-otteluita. He meloivat Kokemäenjoella, surffasivat Yyterissä, kahvittelivat Vanhassa Raumassa ja halusivat tietää lisää Puuvillan, oluttehtaan ja jokirannan kehittämissuunnitelmista.

Vain harvakseltaan kulkevat paikallisbussit harmittivat. Joku olikin yrittänyt turvautua illanvieton päätteeksi taksiin, mutta keskuksesta oli lyöty luuria korvaan englantia puhuvalle. Toivottavasti palveluammateissa olevien kielitaito ei rajoitu Pori Jazz -viikkoon. Kannustamme toki vaihtareita kulkemaan fillarilla, joka on nopein kulkupeli Porin kaupunkiliikenteessä. Jos törmäät hoippuvaan pyöräilijään, kyseessä saattaa olla tankojuopon sijaan opiskelija, joka on elämässään toista kertaa pyörän selässä. Hämmennystä voi syntyä myös kaupan vihannesosastolla. Hedelmien punnitseminen on mahdotonta, kun ei osaa lukea hyllynreunasta tuotteiden suomenkielisiä nimiä ja vastaavia vaakanumeroita.

Onneksi kielikurssilaiset kehuivat porilaisia reippaiksi turistioppaiksi: eksynyt löytää nopeasti auttajia. Jatketaan samaan malliin! Kokeneen porilaisen tapahtumajärjestäjän mukaan porilaiset (ja suomalaiset ylipäätään) auttavat mielellään eksynyttä tai lompakkonsa kadottanutta, mutta kotiin vierasta ei mielellään kutsuta. Ystävyys pidetään erillään yhteistyöstä ja avunannosta. Yhteistyöstä kävisi muuten vaihtarien työllistäminen: harvan EU-maan opiskelijat lähtevät valloittamaan maailmaa yhtä hyvien opintotukien varassa kuin suomalaisnuoret. Moni etsiikin osa-aikatöitä opiskelun ohella, ja osa jäisi varmasti mielellään Satakuntaan kesätöihin. Vientiyritykset, nyt olisi mm. saksalaisia kansainvälisen liiketoiminnan opiskelijoita hopeatarjottimella!

Kun porilaiset päättivät vuosi sitten osoittaa Anu Saagimille, ettei Pori ole ollenkaan ruma eikä kamala, syntyi Mu Pori o kaunis -facebooksivusto, joka kyllä hiljentää Saagimin ja muutkin epäilijät. Tarvitaanko C-luokan julkkis väittämään, että Pori on sisäänpäin kääntynyt, kielitaidoton ja umpimielinen takapajula? Vai voidaanko vain päättää, ettei Pori o yksi kaunis, vaa myös kansainväline? Facebookin ohella kansainvälistymisen pitäisi tapahtua käytävillä ja kuppiloissa, kaupan kassalla ja uimahallin pukuhuoneessa. Huolehditaan että muualta tulleet viihtyvät ja luovat elinikäisiä siteitä Satakuntaan - ja kutsuvat kaverinsakin tänne!

Äly(-vapaa) puhelin, (epä-)sosiaalinen media

Julkaistu lyhennettynä (Satakunnan Kansa 5.8.2013)

Seuraa vuodatus keski-ikää lähestyvältä viestintätehtävissä työskentelevältä tädiltä jonka mielestä kaikki oli ennen kohtuullisempaa – ainakin viestintävälineiden käyttö. Tuttavan ekaluokkalaista tytärtä kiusattiin viime syksynä koulussa, koska hän oli luokkansa ainoa, jolla ei ollut kosketusnäytöllistä älypuhelinta. Saman tytön kesäleirillä ohjaajat joutuivat pyytämään useiden leiriläisten vanhempia noutamaan pois satojen eurojen arvoiset älypuhelimet, järjestelmäkamerat ja padit, joita leiriohjaajat eivät halunneet vastuulleen.

Onko näistä vempeleistä todella niin suunnatonta hyötyä että jo ekaluokkalaiset pitää varustaa viimeisimmillä versioilla? Älypuhelimen avulla lähin hampurilaisravintola löytyy vieraassakin kaupungissa helposti eivätkä väittelyt ehdi alkua pidemmälle kun Wikipedia, Google ja Appsit tietävät vastauksen. Hyödyllistä ehkä, mutta ilmankin pärjää kysymällä neuvoa vastaantulevalta. Vastaantulija saattaa sitä paitsi osata suositella parempaa paikallista mestaa.

Tietoyhteiskunnan myötä olemme siirtyneet yhä enemmän palveluammatteihin mutta samalla meidät on huijattu maksamaan itsemme palvelemisesta. Sen enempää pankkivirkailijoiden kuin muidenkaan tietotyöläisten taakka ei sen myötä ole suinkaan vähentynyt. Otsa hiessä patoamme kiihtyvää sähköpostitulvaa ja viestitämme organisaatiomme tekemisistä eksponentiaalisesti lisääntyvissä yhteisöpalveluissa.

Kommunikaatioähky ei ole toimistotyöläisten yksinoikeus. Minna Lindgren kuvailee kolumnissaan (HS 28.4.) hersyvästi nykypäivän kodinhoitajaa joka asiakaskäynnillä vanhuksen luona käyttää enemmän aikaa tapahtumien kirjaamiseen kuin vanhuksen kohtaamiseen. Kodinhoitajan esimies tarkkailee alaistensa raportteja ja laatii niistä uusia raportteja. Ketjun loppupäässä raportteihin hukkuva johtaja yrittää tehdä valistuneita päätöksiä. Koska se käy yhä vaikeammaksi, hän vaatii lisää raportteja jotta ymmärtäisi mitä luulee tekevänsä.

Tekstarit räjäyttivät aikanaan vähäpuheisten suomalaisten kommunikaation uusiin sfääreihin. Facebook ja muut yhteisöpalvelut moninkertaistavat nekin viestinnän määrän, mikä ei ole yksiselitteisen hyvä asia: Liikenneturvan tuoreen selvityksen mukaan nuoret kirjoittavat autolla ajaessaan tekstiviestejä ja käyttävät Twitteriä. Erityisesti tytöt tuijottavat ajaessaan tuulilasin sijasta matkapuhelinta. Yhdysvalloissa on arvioitu, että kännykän näppäily aiheuttaa nuorille jo enemmän onnettomuuksia kuin alkoholi. Some-viestinnän laadusta ja vaikutuksesta kielen kehitykseen keskusteltiin mm. SuomiAreenalla. Usein tuntuu että aidon vuorovaikutuksen sijaan sosiaalisen median tärkein funktio on esitellä asioita itsestä (itselle).

EU Kids Online -tutkimuksen mukaan suomalaislapset kohtaavat netissä riskejä enemmän kuin monien muiden Euroopan maiden lapset. Pohjoismaissa lapset kohtaavat erityisesti pornografiaan liittyviä riskejä. Riskit ovat yhteydessä netissä käytettyyn aikaan, missä Pohjoismaat ovat kärkeä. Netissä käytettyä aikaa lisännevät lasten mukana kulkevat älypuhelimet joilla netin käyttöä on hankalampi valvoa kuin kotikoneella.

Internet muuttaa myös tapaamme lukea, muistaa ja ajatella. Nettilogiikassa syventyminen on pahe, pikaiset silmäilyt ja nopeat klikkaukset hyve. Kiinnostavakin teksti saatetaan netissä harppoa ja jättää kesken. Työelämän tutkija Anu Järvensivu muotoili asian hienosti: ”syvälukeminen ja asioiden laajemmat merkitykset jäävät aarteina merenpohjaan, kun surffaamme tuulten mukana pintaa pitkin.” Arkisemmin ilmaistuna netti tekee meistä nopealiikkeisiä höselöitä, jotka tarttuvat kaikkiin kiinnostaviin mutta kokonaisuuden kannalta merkityksettömiin yksityiskohtiin.

Kyllä, tädilläkin on älypuhelin, Facebook- ja LinkedIn-tilit. Täti tietää että huolenaiheet ovat olleet lähes samoja vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen: aikanaan pelättiin kirjoitustaidon rapauttavan ihmisen muistin ja lukemisen rapauttavan nuorison fyysisen kunnon. Täti myös tietää että kännyköillä pelastetaan nykyään ihmishenkiä luonnonkatastrofeissa ja kehitysmaissa.

Silti teknologisen kehityksen lieveilmiöistä kannattaa pitää sen verran meteliä, että sille voi vuosikymmenten päästä nauraa huojentuneesti kuten nyt niille, jotka aikanaan pelkäsivät kirjoitustaidon turmelevaa vaikutusta.

Puuttumisen puutetta

Kolumni (Satakunnan Kansa 8.7.2013)

Kahdeksanvuotias Eerika kuoli äitienpäivänä 2012 hitaasti tukehtumalla isän ja äitipuolen vuosia jatkuneen kidutuksen päätteeksi. Tapaus herätti paljon keskustelua ja vaatimuksia parannuksista lastensuojelun keinovalikoimaan. Helsingin lastensuojelun laiminlyöntejäkin selvitettiin, sillä tytöstä oli tehty lukuisia lastensuojeluilmoituksia. Palokunnasta ei ole apua ellei sammutuskalusto ole riittävä tai sitä ei osata käyttää!

Sammutuskalustosta ja -taidoista taas ei ole apua jos kukaan ei hälytä ajoissa apua. Useilla viranomaisilla on lakiin perustuva velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus jos epäilykseen on aihetta. Mutta sinäkin voit tehdä ilmoituksen, jos epäilet että lasta kohdellaan huonosti.

Suomalainen ei juuri halua sekaantua toisten asioihin. TNS Gallupin viime syksynä tekemässä kyselyssä ilmeni, että vain puolet lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa havainneista kertoi puuttuneensa näkemäänsä heti tilanteessa tai ottamalla yhteyttä viranomaisiin. Toinen puolisko ei tehnyt mitään. Heistä puolet katsoi, ettei ollut tarvetta puuttua, toinen puolisko ei uskaltanut puuttua tai ei tiennyt keneen ottaa yhteyttä.

Marraskuussa uutisoitiin hoitopaikastaan karanneesta nelivuotiaasta tytöstä, joka oli kävellyt yli kilometrin vilkkaan valtatien varrella. Muutama autoilija oli ilmoittanut poliisille lapsesta, mutta kukaan ei pysähtynyt odottamaan poliisia tai auttamaan lasta. Muutama viikko sitten Ikeassa vastaan käveli vuolaasti itkenyt alakouluikäinen poika, joka oli kadottanut vanhempansa. Hätäännyksestä päätellen hän oli jo jonkin aikaa harhaillut myymälässä ilman että kukaan oli katsonut asiakseen auttaa.

Toimittaja Maria Pettersson tekeytyi toukokuussa raskaaksi testatakseen reaktioita juomiseensa. Alkossa myyjän ilmekään ei värähtänyt Petterssonin etsiessä viiniä ”dokailutarkoitukseen”. Terassilla yksi pariskunta mulkoili paheksuvasti, muttei sanonut mitään vielä neljännenkään siiderin kohdalla. Tarjoilija kantoi juomat auliisti pöytään. Äitien raskauden aikaiseen juopotteluun ei ole haluttu puuttua järein ottein myöskään yhteiskunnan toimesta, äitien yksilönvapauteen vedoten.

Lastensuojeluntarve voi ilmetä muillakin tavoin kuin merkkeinä fyysisestä pahoinpitelystä tai laiminlyönnistä. ”Kertoo paljon, jos verhoja ei jakseta avata eikä siivota”, muistutti 30 vuotta lastensuojelutyötä tehnyt sosiaalityöntekijä. Pesemätön tukka ei tarkoita että lasta lyödään, mutta riski väkivaltaan kasvaa kun vanhemmat eivät hallitse omaa elämäänsä. Jos puuttuminen tai ilmoituksen tekeminen tuntuu vaikealta, voi puntaroida mitkä ovat pahimmat mahdolliset seuraukset puuttumisesta ja puuttumatta jättämisestä. Kumman päätöksen kanssa on helpompi elää itsensä kanssa?

Lastenpsykiatri Anne Kaupin mukaan väkivaltaisia vanhempia on usein kohdeltu lapsena kaltoin: ”Siksi väkivalta ei ole vain psykiatrinen vaan yhteiskunnallinen asia. Huono-osaisuuden periytyminen voi tarkoittaa myös väkivaltaisuuden periytymistä.” Ammattilaisten mukaan useimmat vanhemmat ovatkin helpottuneita tilanteeseen puuttumisesta - heidän hätänsä on huomattu.

Kun Yhdysvaltojen uskonnolliset johtajat kehottivat Martin Luther Kingiä luopumaan rotuerottelun vastaisesta taistelusta, hän vastasi: ”Kun sukupolvemme kerran joutuu tilille teoistaan, emme joudu tekemään parannusta vain kaikesta mitä pahat ihmiset ovat tehneet tai sanoneet, vaan ennen kaikkea siitä, miksi hyvät ihmiset ovat olleet hiljaa.” Älkää siis hyvät ihmiset olko hiljaa!

Kokki, tsuppari, meripoika, poppari

Kolumni (julkaistu Satakunnan Kansassa 10.6.2013)

Ammatillisen koulutuksen vetovoima on noussut viime vuosina lukiokoulutuksen rinnalle: Valtakunnallisesti lukiokoulutukseen hakeutui v. 2011 peruskoulun 9. luokan päättäneistä 53 % ja ammatilliseen koulutukseen 47 %. Satakunnassa vastaavat lukemat olivat 48–52 ammatillisen koulutuksen hyväksi. 

Suosituimpiin ammatillisiin koulutuksiin hakeudutaan jopa ysin keskiarvolla. Kädentaitoammatit ovat nuorten silmissä aidosti houkuttelevia. Osalla opiskelijoista tähtäin on kuitenkin korkeakoulussa jo ammatilliseen koulutuksen tullessaan. Yhteiskunnan kannalta järkevintä olisi kouluttaa esim. lähihoitajiksi nuoria, jotka ovat motivoituneita juuri kyseiseen työhön. Toisaalta lienee hyvä, jos osalla korkeasti koulutetusta terveydenhuollon ja sairaanhoidon henkilökunnasta on työkokemusta myös lähihoitajana.

Pääsääntöisesti korkeakouluun tähtäävät nuoret hakeutuvat lukioon, joka antaa edelleen parhaan pohjan erityisesti yliopisto-opinnoille. Lukioon saattaa päätyä myös nuoria joiden keskiarvo ei riitä ammattikouluun. Kutosen ja ysin keskiarvolla peruskoulunsa päättäneiden opettaminen samassa ryhmässä on haasteellista. Surullisinta on että osa vitosen-kutosen porukasta ei pääse mihinkään jatkokoulutukseen. 

Ruotsissa ja Norjassa nuoret eivät peruskoulun jälkeen valitse lukion ja ammattikoulun välillä vaan hakevat toisen asteen oppilaitokseen teoreettiselle tai ammatilliselle linjalle. Norjassa ammatillisen linjan opiskelijat siirtyvät opiskelun jälkipuoliskolla kahdeksi vuodeksi oppisopimustyöpaikkaan. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen mukaan nuorten työttömyys on alhaisinta niissä Euroopan maissa, joissa on vahva oppisopimusjärjestelmä. Norja on tästä hyvä esimerkki. Suomessa tyypillinen oppisopimusopiskelija on noin 30-vuotias työssäkävijä, alle 20-vuotiaita oli vuonna 2011 alle 1,4 % oppisopimuskoulutettavista.

Työelämäjaksoista voisi olla apua myös rekrytointiongelmista kärsiville aloille. Ihohuokosten puhdistaminen tuntuu hakijamääristä päätellen huomattavasti hohdokkaammalta kuin marketin hyllyjen puhdistaminen. Työajat ja palkkaus lienee osasyyllinen imago-ongelmiin, samoin me asiakkaat: kaikki arvostavat siisteyttä, mutta harva edes tervehtii työpaikan siivoojaa. Tosiasiassa siivous nykyaikaisilla työvälineillä ei ole välttämättä sen raskaampaa tai yksitoikkoisempaa kuin kosmetologin työ. Nimikikkailulla ongelmaa ei ratkaista: ”siistijä” kalskahtaa yhtä vähättelevältä kuin ”metsäkoneenkuljettelija”, ”puhdistuspalvelualan ammattilainen” yhtä keinotekoiselta kuin ”kasvatuspalvelualan ammattilainen” (opettaja). Tositv-kilvoittelut ovat sen sijaan lisänneet joidenkin alojen vetovoimaa: ne jotka eivät halua laulajaksi haluavat (tv-)kokiksi.

Haasteellista on myös houkutella miehiä naisvaltaisille aloille. Siinä missä naisjuristeja ja –insinöörejä on yli kaksinkertainen määrä 90-luvun alkuun verrattuna, miehiä ei saada esim. opetus- ja hoitoalalle. Moni on kuullut Halosen kaudella syntyneestä pikkutytöstä, joka ihmetteli voiko mieskin muka olla presidentti. Tabut murtuvat, mutta tuskin lapset aivan lähitulevaisuudessa miettivät voisiko lastentarhanopettajakin muka olla nainen.

Jokainen nuori haluaa elämässään eteenpäin. Kaikki opiskelu on arvokasta niin kuin jokainen työkin. Valintojen tueksi nuorten ja vanhempien tulisi saada tasapuolisesti tietoa vaihtoehdoista. Vääriä valintoja tulee silti. Epäröinti ja suunnan muutos kannattaa sallia, koska tuottavimpia työntekijöitä ovat ”kutsumuksensa” ja oman alansa löytäneet.

Miltä minusta tänään tuntui?

Kolumni (julkaistu Satakunnan Kansassa 13.5.2013)

Toimittajat raportoivat ja taustoittavat maailman tapahtumia. Mielipide- ja tekstaripalstoilla kuka tahansa voi avautua politiikasta, jääkiekosta ja koirankakasta. Asiantuntijaroolissa kirjoittavat kolumnistit syventävät uutisointia. Me muut yritämme provosoida, kyseenalaistaa vallitsevat totuudet tai ainakin näyttää ne uudessa valossa. Kärkkäät kirjoittajat laittavat itsensä ja näkemyksensä likoon jättämättä ketään kylmäksi.

Toisella puolella pöytää lukija silmäilee uutiset, toteaa tapahtuneen ja muodostaa ehkä asiasta häilyvän mielipiteen. Mielipidekirjoitusten ja kolumnien kohdalla lukija muodostaa mielipiteen joskus jopa tekstiä lukematta. Etenkin kärkkäimpien kynäniekkojen kohdalla lukijat osaavat mielestään arvata otsikon perusteella loput. ”Vääräoppiset” kirjoitukset jäävät lukematta, kiihkeimmät peruuttavat lehden tilauksen kirotun kolumnistin vuoksi.

Onko kolumnisti onnistunut suututtaessaan tai saadessaan samanmieliset hykertelemään? Hyvä kolumni herättää ajatuksia, miksei tunteitakin, mutta ennen kaikkea maanittelee lukijaa tarkastelemaan kantaansa. Onnistuminen edellyttää asian tarkastelua ainakin näennäisen puolueettomasti. Samasta teemasta ja vinkkelistä kirjoittava kolumnisti aiheuttaa ennen pitkää torjuntareaktion niissä, joiden ennakkoluuloja hän kaikkein mieluiten ravistelisi.

En osaa sovittaa itselleni asiantuntijakolumnistin viittaa. Kirjoitan mieluummin arjen ilmiöistä ja maailman menosta. Ihmisläheisyys ja yleisölähtöisyys tulkitaan usein huonommaksi journalismiksi. Sama pätee kolumneihin: eräs SK-kolumnisti moitti viimeksi tavatessamme toista SK-kolumnistia liian arkisista aihevalinnoista, jotka edustavat ”miltä minusta tänään tuntui” –osastoa vailla yhteiskunnallista ulottuvuutta.

Kuitenkin myös fiktion, viihteen ja draaman alueilla voidaan käsitellä suuria yhteiskunnallisia teemoja. Viestinnän professori Juhani Wiio puhuu mediasta suurena näyttämönä, jolla faktan lisäksi korostuu yhä enemmän fiktio. Erityisesti perheeseen, terveyteen, kasvatukseen, yhteisöön ja elintapoihin liittyvät teemat ovat tärkeitä sekä yhteiskunnan kehittämisen että yksittäisten kansalaisten kannalta. Silti ”koviksi oikeiksi” uutisiksi lasketaan edelleen lähinnä päivänpolitiikan, talouden ja ulkomaan uutiset. Urheilu-uutiset sijoittuvat jonnekin välimaastoon.

Samalla huhtikuisella viikolla kun Pohjois- ja Etelä-Korean välinen jännite sai muun maailman pidättelemään hengitystään, Porissa keskityttiin saattamaan Ässiä finaaliin. Silloisessa maailmanpoliittisessa tilanteessa tuntui suhteettomalta miten paljon Ässät saivat palstatilaa Koreoihin verrattuna. Eikö sanomalehden tehtävä ole kirjoittaa siitä mikä on aikuisten oikeasti tärkeää, ei siitä mikä ihmisten mieliä liikuttaa?

Maakuntamedioiden erityistehtävä on kuitenkin uutisoida paikallisesti koskettavista aiheista. Oman kaupungin henkimaailman ja liigajoukkueen tunteva paikallinen urheilutoimittaja jos kuka osaa välittää hallin tunnelmia. Koreoiden tilanteesta tietoa janoava sen sijaan löytää maakuntamediaa laaja-alaisempaa asiantuntemusta muista lähteistä.

Kolumnistin erityistehtävä on herättää ajatuksia tiedon välittämisen sijaan. Takavuosina olin sanansäilä ojossa mielipidepalstalla harva se viikko. Nykyään liekki ehtii usein sammua ja asia vanhentua ennen kuin ehdin koneelle. Kolumnistina yritän vastedes herätellä omia ja lukijoiden ajatuksia kerran kuussa. Älkää tuomitko tai tykätkö pärstän perusteella vaan lukekaa loppuun asti. Pätee muihinkin kolumnisteihin!

Suomen kehitysapupanosta tarvitaan

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa 10.1.2013)

Laura Huhtasaari vaatii tuttuun tapaansa kehitysavun lopettamista (SK 2.1. ja 5.1.). Vastaan hänelle tuttuun tapaani: On sekä suomalaisten veronmaksajien että avunsaajien etu että tukijärjestelmiä ja niiden vaikuttavuutta tarkastellaan kriittisesti. Jokainen väärinkäytös on liikaa. Jos kuitenkin lopettaisimme kaikki tuet jotka eivät toimi moitteettomasti ja joissa tukea valuu vääriinkin käsiin, voisimme lopettaa paljon muutakin kuin kehitysavun.

Kehitysyhteistyöllä saadaan paljon hyvää aikaan. Suomen avun ansiosta esimerkiksi Etiopiassa yli miljoona ihmistä saa nyt puhdasta vettä. Afganistanissa Suomi tukee tyttöjen ja naisten mahdollisuuksia oppia ammattitaitoja. Työtä tehdään usein hyvin vaikeissa oloissa maissa, joissa hallinto on haurasta, demokratia ei toimi ja ihmiset elävät äärimmäisessä köyhyydessä. Mutta juuri näiden ongelmien ratkaisemiseen kehitysyhteistyöllä tähdätään. Jos asiat olisivat kunnossa, apuamme ei tarvittaisi. Korruption ja huonon hallinnon edessä ei pidä nostaa käsiä pystyyn, vaan miettiä uusia tapoja ohjata tukea esim. sektoritukena suoran budjettituen sijaan.

Asukaskohtaisella BKT:lla mitaten maailman rikkaimpiin maihin kuuluvan Suomenkin panosta tarvitaan niin ilmastotalkoissa kuin globaalien kehityserojen umpeen kuromisessa. Kehitysyhteistyö on myös turvallisuuspolitiikkaa: maailma on sitä turvallisempi paikka myös suomalaisille, mitä vähemmän maailmassa on köyhyyttä ja sen lietsomia levottomuuksia. Budjettirahoitteisen kehitysavun rinnalla (ei sijaan) valtio voisi tukea Huhtasaaren peräämiä vapaaehtoisia kehitysapumaksuja kehitysapulahjoitusten verovähennysoikeudella.