Kolumni (julkaistu Satakunnan Kansassa 10.6.2013)
Ammatillisen koulutuksen vetovoima on noussut viime vuosina lukiokoulutuksen rinnalle: Valtakunnallisesti lukiokoulutukseen hakeutui v. 2011 peruskoulun 9. luokan päättäneistä 53 % ja ammatilliseen koulutukseen 47 %. Satakunnassa vastaavat lukemat olivat 48–52 ammatillisen koulutuksen hyväksi.
Suosituimpiin ammatillisiin koulutuksiin hakeudutaan jopa ysin keskiarvolla. Kädentaitoammatit ovat nuorten silmissä aidosti houkuttelevia. Osalla opiskelijoista tähtäin on kuitenkin korkeakoulussa jo ammatilliseen koulutuksen tullessaan. Yhteiskunnan kannalta järkevintä olisi kouluttaa esim. lähihoitajiksi nuoria, jotka ovat motivoituneita juuri kyseiseen työhön. Toisaalta lienee hyvä, jos osalla korkeasti koulutetusta terveydenhuollon ja sairaanhoidon henkilökunnasta on työkokemusta myös lähihoitajana.
Pääsääntöisesti korkeakouluun tähtäävät nuoret hakeutuvat lukioon, joka antaa edelleen parhaan pohjan erityisesti yliopisto-opinnoille. Lukioon saattaa päätyä myös nuoria joiden keskiarvo ei riitä ammattikouluun. Kutosen ja ysin keskiarvolla peruskoulunsa päättäneiden opettaminen samassa ryhmässä on haasteellista. Surullisinta on että osa vitosen-kutosen porukasta ei pääse mihinkään jatkokoulutukseen.
Ruotsissa ja Norjassa nuoret eivät peruskoulun jälkeen valitse lukion ja ammattikoulun välillä vaan hakevat toisen asteen oppilaitokseen teoreettiselle tai ammatilliselle linjalle. Norjassa ammatillisen linjan opiskelijat siirtyvät opiskelun jälkipuoliskolla kahdeksi vuodeksi oppisopimustyöpaikkaan. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen mukaan nuorten työttömyys on alhaisinta niissä Euroopan maissa, joissa on vahva oppisopimusjärjestelmä. Norja on tästä hyvä esimerkki. Suomessa tyypillinen oppisopimusopiskelija on noin 30-vuotias työssäkävijä, alle 20-vuotiaita oli vuonna 2011 alle 1,4 % oppisopimuskoulutettavista.
Työelämäjaksoista voisi olla apua myös rekrytointiongelmista kärsiville aloille. Ihohuokosten puhdistaminen tuntuu hakijamääristä päätellen huomattavasti hohdokkaammalta kuin marketin hyllyjen puhdistaminen. Työajat ja palkkaus lienee osasyyllinen imago-ongelmiin, samoin me asiakkaat: kaikki arvostavat siisteyttä, mutta harva edes tervehtii työpaikan siivoojaa. Tosiasiassa siivous nykyaikaisilla työvälineillä ei ole välttämättä sen raskaampaa tai yksitoikkoisempaa kuin kosmetologin työ. Nimikikkailulla ongelmaa ei ratkaista: ”siistijä” kalskahtaa yhtä vähättelevältä kuin ”metsäkoneenkuljettelija”, ”puhdistuspalvelualan ammattilainen” yhtä keinotekoiselta kuin ”kasvatuspalvelualan ammattilainen” (opettaja). Tositv-kilvoittelut ovat sen sijaan lisänneet joidenkin alojen vetovoimaa: ne jotka eivät halua laulajaksi haluavat (tv-)kokiksi.
Haasteellista on myös houkutella miehiä naisvaltaisille aloille. Siinä missä naisjuristeja ja –insinöörejä on yli kaksinkertainen määrä 90-luvun alkuun verrattuna, miehiä ei saada esim. opetus- ja hoitoalalle. Moni on kuullut Halosen kaudella syntyneestä pikkutytöstä, joka ihmetteli voiko mieskin muka olla presidentti. Tabut murtuvat, mutta tuskin lapset aivan lähitulevaisuudessa miettivät voisiko lastentarhanopettajakin muka olla nainen.
Jokainen nuori haluaa elämässään eteenpäin. Kaikki opiskelu on arvokasta niin kuin jokainen työkin. Valintojen tueksi nuorten ja vanhempien tulisi saada tasapuolisesti tietoa vaihtoehdoista. Vääriä valintoja tulee silti. Epäröinti ja suunnan muutos kannattaa sallia, koska tuottavimpia työntekijöitä ovat ”kutsumuksensa” ja oman alansa löytäneet.
