Julkaistu lyhennettynä (Satakunnan Kansa 5.8.2013)
Seuraa vuodatus keski-ikää lähestyvältä viestintätehtävissä työskentelevältä tädiltä jonka mielestä kaikki oli ennen kohtuullisempaa – ainakin viestintävälineiden käyttö. Tuttavan ekaluokkalaista tytärtä kiusattiin viime syksynä koulussa, koska hän oli luokkansa ainoa, jolla ei ollut kosketusnäytöllistä älypuhelinta. Saman tytön kesäleirillä ohjaajat joutuivat pyytämään useiden leiriläisten vanhempia noutamaan pois satojen eurojen arvoiset älypuhelimet, järjestelmäkamerat ja padit, joita leiriohjaajat eivät halunneet vastuulleen.
Onko näistä vempeleistä todella niin suunnatonta hyötyä että jo ekaluokkalaiset pitää varustaa viimeisimmillä versioilla? Älypuhelimen avulla lähin hampurilaisravintola löytyy vieraassakin kaupungissa helposti eivätkä väittelyt ehdi alkua pidemmälle kun Wikipedia, Google ja Appsit tietävät vastauksen. Hyödyllistä ehkä, mutta ilmankin pärjää kysymällä neuvoa vastaantulevalta. Vastaantulija saattaa sitä paitsi osata suositella parempaa paikallista mestaa.
Tietoyhteiskunnan myötä olemme siirtyneet yhä enemmän palveluammatteihin mutta samalla meidät on huijattu maksamaan itsemme palvelemisesta. Sen enempää pankkivirkailijoiden kuin muidenkaan tietotyöläisten taakka ei sen myötä ole suinkaan vähentynyt. Otsa hiessä patoamme kiihtyvää sähköpostitulvaa ja viestitämme organisaatiomme tekemisistä eksponentiaalisesti lisääntyvissä yhteisöpalveluissa.
Kommunikaatioähky ei ole toimistotyöläisten yksinoikeus. Minna Lindgren kuvailee kolumnissaan (HS 28.4.) hersyvästi nykypäivän kodinhoitajaa joka asiakaskäynnillä vanhuksen luona käyttää enemmän aikaa tapahtumien kirjaamiseen kuin vanhuksen kohtaamiseen. Kodinhoitajan esimies tarkkailee alaistensa raportteja ja laatii niistä uusia raportteja. Ketjun loppupäässä raportteihin hukkuva johtaja yrittää tehdä valistuneita päätöksiä. Koska se käy yhä vaikeammaksi, hän vaatii lisää raportteja jotta ymmärtäisi mitä luulee tekevänsä.
Tekstarit räjäyttivät aikanaan vähäpuheisten suomalaisten kommunikaation uusiin sfääreihin. Facebook ja muut yhteisöpalvelut moninkertaistavat nekin viestinnän määrän, mikä ei ole yksiselitteisen hyvä asia: Liikenneturvan tuoreen selvityksen mukaan nuoret kirjoittavat autolla ajaessaan tekstiviestejä ja käyttävät Twitteriä. Erityisesti tytöt tuijottavat ajaessaan tuulilasin sijasta matkapuhelinta. Yhdysvalloissa on arvioitu, että kännykän näppäily aiheuttaa nuorille jo enemmän onnettomuuksia kuin alkoholi. Some-viestinnän laadusta ja vaikutuksesta kielen kehitykseen keskusteltiin mm. SuomiAreenalla. Usein tuntuu että aidon vuorovaikutuksen sijaan sosiaalisen median tärkein funktio on esitellä asioita itsestä (itselle).
EU Kids Online -tutkimuksen mukaan suomalaislapset kohtaavat netissä riskejä enemmän kuin monien muiden Euroopan maiden lapset. Pohjoismaissa lapset kohtaavat erityisesti pornografiaan liittyviä riskejä. Riskit ovat yhteydessä netissä käytettyyn aikaan, missä Pohjoismaat ovat kärkeä. Netissä käytettyä aikaa lisännevät lasten mukana kulkevat älypuhelimet joilla netin käyttöä on hankalampi valvoa kuin kotikoneella.
Internet muuttaa myös tapaamme lukea, muistaa ja ajatella. Nettilogiikassa syventyminen on pahe, pikaiset silmäilyt ja nopeat klikkaukset hyve. Kiinnostavakin teksti saatetaan netissä harppoa ja jättää kesken. Työelämän tutkija Anu Järvensivu muotoili asian hienosti: ”syvälukeminen ja asioiden laajemmat merkitykset jäävät aarteina merenpohjaan, kun surffaamme tuulten mukana pintaa pitkin.” Arkisemmin ilmaistuna netti tekee meistä nopealiikkeisiä höselöitä, jotka tarttuvat kaikkiin kiinnostaviin mutta kokonaisuuden kannalta merkityksettömiin yksityiskohtiin.
Kyllä, tädilläkin on älypuhelin, Facebook- ja LinkedIn-tilit. Täti tietää että huolenaiheet ovat olleet lähes samoja vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen: aikanaan pelättiin kirjoitustaidon rapauttavan ihmisen muistin ja lukemisen rapauttavan nuorison fyysisen kunnon. Täti myös tietää että kännyköillä pelastetaan nykyään ihmishenkiä luonnonkatastrofeissa ja kehitysmaissa.
Silti teknologisen kehityksen lieveilmiöistä kannattaa pitää sen verran meteliä, että sille voi vuosikymmenten päästä nauraa huojentuneesti kuten nyt niille, jotka aikanaan pelkäsivät kirjoitustaidon turmelevaa vaikutusta.
