Aktivoi sisäinen aktivistisi

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 29.9.2014)

Olen kolumnisti- ja mielipidekirjoitteluvuosien aikana onnistunut näkemään vaivaa asioista, joihin ei monen mielestä kannattaisi aikaa uhrata. Olen puolustanut muun muassa seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoa, Suomen kehitysyhteistyömäärärahoja, tuotantoeläinten oikeuksia ja jopa merimetsoja.
Miksi murehdin moisia, kun maailmassa on ”oikeitakin” ongelmia, kuten Ukrainan kriisi tai Euroopan taloustaantuma?

Ihmettelijöiden mielestä vasta taloudellinen tai sotilaallinen ulottuvuus tekee ongelmasta todellisen. Tasa-arvon, demokratian, ihmisoikeuksien saati eläinoikeuksien loukkaukset eivät tätä porukkaa hetkauta, johtuen mahdollisesti siitä, että kyseiset loukkaukset harvemmin kohdistuvat heihin tai heidän läheisiinsä.

Eläinsuojelijoiden missio kyseenalaistetaan herkästi, koska eläinten hyödyntämisen ”oikeutus” istuu syvällä luomakunnan herrojen selkäytimessä. Tämän on kokenut varmasti muun muassa valtakunnan julkisuuttakin kesällä saanut porilainen opiskelija Moona Hellsten, joka yrittää parantaa ranskalaisen eläintarhan oloja.

Myös virolaista eläinoikeusliikkeen esitaistelija Kadri Tapersonia vaaditaan toistuvasti toimimaan ihmisten hyväksi. Kun Taperson aikaisemmin työskenteli kehitysvammaisten lasten parissa, häntä muistutettiin tuon tuosta että terveilläkin lapsilla on ongelmia.

Tällä logiikalla voi kyseenalaistaa omistavan luokan etujen ajamisen leipäjonojen kasvaessa tai ompeluseuran villasukkalahjoitukset suomalaisvauvoille, kun rajan takana Karjalassa lapsia paleltuu hengiltä.

Mitä tulee rahalahjoituksiin, valittajien mielestä pientä summaa ei kannata lahjoittaa, koska sillä ei kuitenkaan saada mitään aikaan. Suurta summaa ei kannata lahjoittaa, koska raha menee kuitenkin hyväntekeväisyysjärjestöjen hyvin palkattujen työntekijöiden taskuihin.

Kriitikoiden kannattaisi kohdistaa energiansa tärkeänä pitämiinsä kohteisiin muiden aktiivisuuden arvostelun sijaan. Haasteen voisi heittää myös niille, jotka keskittyvät yksinomaan oman hyvinvointinsa kasvattamiseen.

Kaikki auttaminen ja vaikuttaminen on arvokasta – myös auttajalle itselleen. On nimittäin tutkittu, että ihmiset, jotka tekevät vapaaehtoistyötä ovat sekä onnellisempia että tyytyväisempiä elämäänsä kuin muut.

Jopa henkisesti huonokuntoiset voivat paremmin auttaessaan muita. Työnantajatkin voisivat lisätä työhyvinvointia sallimalla työajalla esimerkiksi tunnin vapaaehtoistyötä kuukaudessa (SK 24.8.).
Mitä rahaan tulee, ihmisen lahjoittaessa rahaa hyväntekeväisyyteen aivoissa aktivoituvat samat alueet kuin ihmiseen saadessa rahaa. Muiden hyväksi käytetty raha lisää kuitenkin onnellisuutta enemmän kuin omaksi hyväksi käytetty.

Rajatut elämät

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 1.9.2014

Naiset törmäävät lasikattoon, pojat lasiseiniin

Kahden pojan äitinä olen viimeisen kahdeksan vuoden aikana herkistynyt sille, miten ahtaaseen muottiin poikia yhä edelleen kasvatetaan. Siinä missä tyttö voi harrastaa jalkapalloa tai mäkihyppyä, tanssikoulujen ovet pysyvät (vanhempien toimesta) suljettuina monilta pikkupojilta - siitä huolimatta että esim. baletti on varmasti yksi fyysisimmistä urheilulajeista. Siinä missä tytön voi pukea siniseen, vihreään ja kaikkiin sateenkaaren väreihin, vaaleanpunaista ei löydy poikien vaatteiden vuorikankaistakaan. Pikkupojalle ei voi laittaa kynsilakkaa tai rannekorua ilman että osa aikuisista ja norminsa purematta nielleistä naapurin lapsista kohottelee kulmiaan. Siinä missä tyttö voi itkeä ja hakea lohdutusta satuttaessaan itsensä tai tultuaan kiusatuksi, poikaa kehotetaan lopettamaan ”turha ruikutus”. Pojan kuuluu viimeistään kouluiässä ”miehistyä” ja oppia kestämään pientä tönimistä ja kaverien herjaa.

Siinä missä pikkupojat vilpittömästi epäilevät osaavatko tytöt muka pelata pleikkaria tai naiset ajaa moottoripyörää, poikiin kohdistuva aikuisten asettama ”lasiseinä” estää heitä tekemästä mitään ”tyttömäistä” – ei siksi etteivät he osaisi vaan koska se ”ei sovi pojille”. Siinä missä tyttö voi haaveilla yhtä lailla kampaajan kuin automekaanikon ammatista, pojan ei ainakaan ääneen kannata haaveilla lentoemännän tai lastenhoitajan ammatista. Niinpä miehiä ei edelleenkään saada mm. sosiaali- ja terveysaloille, kun taas naisinsinöörejä on yli kaksinkertainen määrä 90-luvun alkuun verrattuna. Tytöille on onnistuttu vakuuttamaan että he osaavat matematiikkaa ja fysiikkaa siinä missä pojatkin. Miten pojat saataisiin vakuuttumaan että he voivat valita hoiva-ammatin siinä missä tytötkin?

Siinä missä tytöt voivat haaveilla erilaisista elämänpoluista, poikien ”vääränsuuntaisilta” haaveilta katkaistaan siivet varhain. Toisaalta työelämän lasikatot pitävät huolen siitä, että iso osa naistenkin urahaaveista jää toteutumatta. Varmimmin ura urkenee naiselle, kun muistaa olla ”yksi jätkistä”. Se käy helposti varsinkin jos voi ylpeänä kertoa jo nuorena olleensa ”sellainen poikatyttö”. Kuinka moni mies ylpeilee olleensa nuorena ”sellainen tyttöpoika” tai kertoo edenneensä urallaan olemalla työyhteisössään ”hyvä emäntä”?
Kun pojat tungetaan kapeaan muottiin kieltämällä ja väheksymällä kaikki ”tyttömäinen”, pojille tullaan vaivihkaa opettaneeksi että tytöt, tyttöjen harrastukset ja mielenkiinnon kohteet ovat tavalla tai toisella vähempiarvoisia. Toisin sanoen, varjelemalla poikia ahdasmieliseltä kasvatukselta varjelemme samalla tyttöjä ja naisia epätasa-arvoiselta kohtelulta!

Lätkää pelaavissa tai fanittavissa ja farkkuihin pukeutuvissa insinöörimiehissä ei ole mitään vikaa, mutta annetaan vähän tilaa muunkinlaisille tavoille olla poika ja mies!