(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 25.1.2016)
Moni vanhempi tuntuu osoittavan enemmän kiinnostusta lapsensa urheiluharrastukseen kuin hänen muuhun elämäänsä. Käsittämättömän monen vanhemman suurin (salainen) haave on, että omasta lapsesta tulee huippu-urheilija. Harvempi haaveilee, että oma lapsi kunnostautuisi yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisijana tai hyvää tekevänä vapaaehtoisena.
On sekä lasten että kansanterveyden kannalta hienoa että lapsilla on urheilullisia harrastuksia – lasten liikkumattomuus on merkittävä ongelma. Marraskuussa uutisoitiin jopa ”liikuntapommista”: ensimmäiselle luokalle tulee lapsia, jotka eivät osaa juosta! Samaan aikaan yhä useamman lapsen liikuntaharrastus lohkaisee kuitenkin liian suuren siivun heidän (ja koko perheen) vapaa-ajasta.
Varmasti löytyy sellaisiakin alakouluikäisiä lapsia jotka riemumielin lähtevät kuusi kertaa viikossa harjoituksiin. Lajista innostuneenkin lapsen kipinä voidaan silti tappaa järjettömillä harjoitusmäärillä, jotka eivät toisekseen mahdollista minkään muun asian harrastamista. Huipuilla on usein monipuolinen lajitausta, mutta mitä lahjakkaampi lapsi on, sitä hanakammin aletaan panostaa hänen ”paraatilajiinsa”. Mitä kalliimpi harrastus ja mitä useampi vuosi siihen on satsattu, sitä suurempi paine lapsella on käydä kaikissa treeneissä, mahtua kärkiryhmään ja menestyä. Ja sitä korkeampi kynnys hänellä on vaihtaa lajia saatikka lopettaa kokonaan.
Joku on pielessä jos lapsi pitää treenien jälkeen palkita herkkuhetkellä! Mieluisaan ja sopivasti kuormittavaan harrastukseen lapsi menee lahjomatta ja odottaa seuraavia harjoituksia. Toki jokaista joskus laiskottaa ja sekin pitää lapselle sallia. Alakouluikäinen lapsi on myös huono sanoittamaan ahdistuksen tunnettaan jos laji on rakas, mutta sen harrastamisesta on tullut taakka.
Olin ennen joulua katsomassa 11-vuotiaan kummipoikani sählyturnausta. Vastustajajoukkueen valmentaja kävi muutaman maalin tappioasemassa niin kuumana että löi nyrkkiä seinään menetetyn maalipaikan jälkeen. Kahden pelin aikana en kuullut hänen kertaakaan kehuvan suojattejaan, haukkuja piisasi niin että katsomossakin korvia kuumotti. Kuinka moni vanhempi sietäisi sitä että opettaja koulussa huutaisi kokeessa epäonnistuneelle lapselle pää punaisena ”Mitä v---a sä oikein luulit tekeväsi?” Kehu lapsi päivässä olisi hyvä nyrkkisääntö junnuvalmentajillekin.
Kirjoittaja on kahden urheilevan pojan äiti
Moni vanhempi tuntuu osoittavan enemmän kiinnostusta lapsensa urheiluharrastukseen kuin hänen muuhun elämäänsä. Käsittämättömän monen vanhemman suurin (salainen) haave on, että omasta lapsesta tulee huippu-urheilija. Harvempi haaveilee, että oma lapsi kunnostautuisi yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisijana tai hyvää tekevänä vapaaehtoisena.
On sekä lasten että kansanterveyden kannalta hienoa että lapsilla on urheilullisia harrastuksia – lasten liikkumattomuus on merkittävä ongelma. Marraskuussa uutisoitiin jopa ”liikuntapommista”: ensimmäiselle luokalle tulee lapsia, jotka eivät osaa juosta! Samaan aikaan yhä useamman lapsen liikuntaharrastus lohkaisee kuitenkin liian suuren siivun heidän (ja koko perheen) vapaa-ajasta.
Varmasti löytyy sellaisiakin alakouluikäisiä lapsia jotka riemumielin lähtevät kuusi kertaa viikossa harjoituksiin. Lajista innostuneenkin lapsen kipinä voidaan silti tappaa järjettömillä harjoitusmäärillä, jotka eivät toisekseen mahdollista minkään muun asian harrastamista. Huipuilla on usein monipuolinen lajitausta, mutta mitä lahjakkaampi lapsi on, sitä hanakammin aletaan panostaa hänen ”paraatilajiinsa”. Mitä kalliimpi harrastus ja mitä useampi vuosi siihen on satsattu, sitä suurempi paine lapsella on käydä kaikissa treeneissä, mahtua kärkiryhmään ja menestyä. Ja sitä korkeampi kynnys hänellä on vaihtaa lajia saatikka lopettaa kokonaan.
Joku on pielessä jos lapsi pitää treenien jälkeen palkita herkkuhetkellä! Mieluisaan ja sopivasti kuormittavaan harrastukseen lapsi menee lahjomatta ja odottaa seuraavia harjoituksia. Toki jokaista joskus laiskottaa ja sekin pitää lapselle sallia. Alakouluikäinen lapsi on myös huono sanoittamaan ahdistuksen tunnettaan jos laji on rakas, mutta sen harrastamisesta on tullut taakka.
Olin ennen joulua katsomassa 11-vuotiaan kummipoikani sählyturnausta. Vastustajajoukkueen valmentaja kävi muutaman maalin tappioasemassa niin kuumana että löi nyrkkiä seinään menetetyn maalipaikan jälkeen. Kahden pelin aikana en kuullut hänen kertaakaan kehuvan suojattejaan, haukkuja piisasi niin että katsomossakin korvia kuumotti. Kuinka moni vanhempi sietäisi sitä että opettaja koulussa huutaisi kokeessa epäonnistuneelle lapselle pää punaisena ”Mitä v---a sä oikein luulit tekeväsi?” Kehu lapsi päivässä olisi hyvä nyrkkisääntö junnuvalmentajillekin.
Kirjoittaja on kahden urheilevan pojan äiti
