Viimeinen naurettava humpuukikolumni

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 21.12.2016)

Vietin syys–lokakuussa kolme viikkoa Somalimaassa, jossa tulin erinomaisesti juttuun paikallisten nuorten miesten kanssa. Se johtui siitä, että he olivat kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista: diasporan roolista maansa kehittämisessä, Suomen puoluekentästä, Brexitistä ja niin edelleen. Suomessa nuoria miehiä tuntuu kiinnostavan lähinnä jääkiekko, jalkapallo ja formula.

Vaikka urheilu Suomen kansaa koskettaakin, olen usein miettinyt millä perusteella urheilu lohkaisee monen sanomalehden palstatilasta enemmän kuin ulkomaan uutiset ja talousuutiset yhteensä. Mitä jos 4–6 sivua sanomalehdestä ja 10 minuuttia jokaisen uutislähetyksen jälkeen olisikin pyhitetty seurapiirijuoruille tai kauneusvinkeille? Nekin koskettavat kansaa, tosin pääasiassa eri kansanosaa kuin kiekkotulokset.

Amerikkalaisen miestutkija Michael Messnerin mukaan bisneksen, median ja kaupallistuneen huippu-urheilun yhteenkietoutumalla on merkittävä rooli miehiä suosivien rakenteiden ylläpitäjänä ja uusintajana. Fyysisen voiman ja kilpailun ihannointi, sekä miesurheilijoiden nostaminen valokeilaan korostaa maskuliinisuutta ja marginalisoi feminiinisyyttä.

Räikeintä epätasa-arvo on urheilun sisällä tarkasteltaessa mies- ja naisurheilijoiden saamaa rahallista tukea, palstatilaa ja urheilun johtotehtävien jakautumista.

Mutta urheilu saa ylipäätään osakseen paljon enemmän mediatilaa ja arvostusta kuin feminiiniseksi mielletyt aiheet. Muoti, kauneus ja ihmissuhteet leimaantuvat turhamaiseksi hömpäksi, mutta nahkakuulan ja kumilätkän liikkeitä analysoidaan otsa kurtussa.

Tasa-arvo ja sukupuoliroolien kyseenalaistaminenkin kuuluvat naurettavaan humanistiseen humpuukiin. Toukokuusta 2013 lähtien olen kirjoittanut tällä palstalla usein näistä aiheista, ja kommenteissa on tasaisin väliajoin ihmetelty miksi teen kaikesta mies-nais-kysymyksen vaikka Suomi on ”maailman tasa-arvoisin maa”.

Toivottavasti toimitus löytää minun ja samoissa aihepiireissä liikkuneen Eveliina Talvitien tilalle kipakan sukupuolinor- mien haastajan ja tasa-arvotaistelijan siirtyessäni uusien tasa-arvohaasteiden perässä Helsinkiin. 100 vuotta täyttävälle Suomelle soisin lahjaksi, että nuoret kansalaiset kiinnostuisivat urheilun ja kauneuden lisäksi yhteiskunnallisista asioista.

Maailma ei ole valmis, Suomi ei ole valmis, eikä tasa-arvo ole valmis!

Kirjoittaja toivoo herättäneensä ajatuksia ja tunteita.

Miksi naiset pettivät Hillaryn?

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 28.11.2016)

Toimittaja Susan Chira kirjoitti The New York Timesissa (12.11.) kiinnostavan vaalien jälkeisen analyysin naisten välisestä solidaarisuudesta, joka on hänen mukaansa aina ollut pelkkä myytti. Vaikka Hillary Clinton korosti naisäänestäjiin yli puoluerajojen vetoavia teemoja, 53 prosenttia valkoisista naisista ja peräti 62 prosenttia matalasti koulutetuista valkoisista naisista äänesti Donald Trumpia.
Naisäänestäjät eivät identifioidu vain sukupuoleen, vaan muun muassa sosiaaliluokkaan, etniseen ryhmään, ja politiikan tutkijoiden mukaan vaaleissa ennen kaikkea puolueeseen.

Republikaaninaiset äänestävät ensisijaisesti republikaania, eivät naista. Heidän vaakakupissaan painoi näissä vaaleissa huoli maahanmuutosta, terrorismista ja työpaikkojen katoamisesta, joihin Trump tarjosi heidän mielestään parempia lääkkeitä. Miesäänestäjillekin sosiaaliluokka ja etnisyys olivat sukupuolta tärkeämpiä. Valkoisista miehistä 63 prosenttia äänesti Trumpia, mustista miehistä 80 prosenttia Clintonia.

Äänestivätkö naiset rationaalisesti keskittyessään asiaan eivätkä sukupuoleen? Uskoivatko pienituloiset työläiset ja naiset murskaavansa valtaapitävät äänestämällä miljonääriä ja avoimen naisvihamielistä miestä? Poliittinen eliitti sai ehkä näpäytyksen mutta toisenlaista valtaa edustavien eli suurituloisten ja miesten asema vain vahvistui.

On merkillepantavaa , miten moni nainen kokee poliittisen eliitin tai globalisaation sortavan heitä. Samaan aikaan moni nainen on täysin sokea tai ainakin välinpitämätön naisia alistaville rakenteille ja toimintatavoille, ja osallistuu niiden ylläpitoon esimerkiksi vastustamalla aborttia tai naispappeutta.

78 prosenttia Trumpia äänestäneistä naisista myönsi ehdokkaan naisia halventaneiden lausuntojen häirinneen. Monelle naiselle Trumpin seksismiä suurempi synti oli kuitenkin Clintonin ”robottimaisuus” ja ”kierous”. Valtaa tavoitteleva mies on kunnianhimoinen, valtaa tavoitteleva nainen epäluotettava ja epäaito. Pitkä ura politiikassa kääntyi Clintonille taakaksi.

Clinton ei hävinnyt vaaleja ensisijaisesti sukupuolensa vuoksi. Silti on oireellista, että äärimmäisen kokenut ja pätevä nainen ei tule valituksi Yhdysvaltojen presidentiksi, vaikka vastassa on kokematon, epäpätevä ja täysin arvaamaton mies.

Kirjoittaja kannustaa äänestämään aina pätevintä

Ketä jaottelu tyttöihin ja poikiin palvelee?

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 1.11.2016)

Toissa viikolla Helsingin Sanomien Nyt-liite uutisoi Opetushallituksen kouluille tarkoittamasta tasa-arvo-oppaasta. Uutisen pohjalta levisi väärinkäsitys, ettei poikia saisi enää kutsua koulussa pojiksi ja tyttöjä tytöiksi. Some kohisi sukupuolen kieltämisestä ja Soini puhisi plokissaan miten pojat ovat poikia vaikka ”humpuuki rehottaa”.

Kuten jokainen asiaa muuallakin kuin iltapäivälehtien lööpeissä seurannut ymmärtää, tasa-arvosuunnitelmassa ei ole kysymys sukupuolen kieltämisestä, vaan stereotypioiden ja kahden tiukan sukupuolimuotin purkamisesta. Tytöt eivät ole keskenään samanlaisia sen enempää kuin pojatkaan.

Rakenteelliset jakolinjat joita nyt yritetään purkaa, ovat peräisin ajalta jolloin käsitykset sukupuolesta olivat toisenlaisia kuin nykyisin. Olemme kuitenkin alkaneet pitää jakolinjoja lähes biologisina tosiasioina. Uskomme, että tytöt ovat ”luonnostaan” parempia hoivaajia ja pojat ”luonnostaan” parempia johtajia. Palkansaajien tutkimuslaitoksen mukaan ammattien jakautuminen mies- ja naisvaltaisiin aloihin on Suomessa jyrkintä koko EU:ssa.

Lapsille aletaan jo varhain puhua tietyllä tavalla minkä seurauksena tytöt ja pojat alkavat mm. suuntautua omille aloilleen jo lapsuudessa. Naisasialiitto Unionin varhaiskasvatushankkeessa tehtiin päiväkotien arjesta videointeja. Niissä paljastui tyttöjen ja poikien erilainen kohtelu, joka on usein hienovaraista ja tiedostamatonta. Päiväkotien työntekijät yllättyivät itsekin katsoessaan omaa toimintaansa videolta.

Sukupuolisensitiivinen kasvattaja ymmärtää sukupuoliroolit historiallisina ja ajassa muuttuvina asioina, sekä tiedostaa stereotyyppisten sukupuolikäsitysten vaikutuksen yhteiskunnan rakenteisiin ja yksilöön. Se tarkoittaa esimerkiksi arkisessa puheessa toistettujen yleistysten kyseenalaistamista. Kaikki tytöt eivät pidä prinsessaleikeistä! Sukupuolistereotyyppisiä elementtejä ei kuitenkaan tarvitse poistaa lasten oppimisympäristöstä. Riittää kun vältetään tarjoamasta yhdenlaisia leluja, taitoja ja ammatteja tytöille, toisenlaisia pojille.

Mitä tasa-arvosuunnitelman vastustajat pelkäävät? Mitä menetettävää kenelläkään on siinä että lapsia kohdellaan koulussa yksilöinä, ei sukupuolena?

Kirjoittaja pitää pikkujoulusesongin prinsessaleikeistä

Tasa-arvo ja lisääntyminen kaukaa katsottuna

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 3.10.2016)

Tätä kirjoittaessani olen Somalimaassa haastattelemassa tyttöjen ympärileikkausperinteen vastaiseen kampanjaan osallistuvia yliopisto-opiskelijoita. Valtaosa haastateltavistani on miehiä. Haastattelujen jälkeen olemme usein jääneet juttelemaan niitä näitä. Haastateltavat ovat hyvin kiinnostuneita suomalaisesta yhteiskunnasta.

Vaikka Somalimaan lukuisissa yliopistoissa opiskelee yhä enemmän naisia, mies kantaa edelleen pääasiallisen vastuun perheen elättämisestä. Nuorten miesten käsityksen mukaan yleisin avioriitojen syy onkin se, ettei mies pysty maksamaan perheensä kuluja. Mies on epäonnistunut jos nainen joutuu menemään töihin.

Länsimainen yhteiskunta kukoistaa taloudellisilla mittareilla tarkasteltuna muun muassa siksi, että myös naisten työpanos ja kapasiteetti hyödynnetään. Jos katsotaan syntyvyyttä, kukoistus on muualla. Ratkaisu länsimaiden alhaiseen syntyvyyteen ei luonnollisestikaan ole naisten palauttaminen kotiin vaan työn ja perheen sekä miehen ja naisen työurien yhteensovittamisen tukeminen.

Lasten ja perheen merkitys on täysin erilainen maissa joissa ei ole kunnollista sosiaali- ja vakuutusturvaa. Jos taksikeikoilla perheensä Somalimaassa elättävän Ahmadin auto leviää, toimeentulotukea tai vakuutuskorvauksia on turha hakea.

Sen sijaan hyvätuloinen serkku antaa vaikka 300 dollaria, sisko perheineen 100 dollaria. Suomessa asuva pikkuserkku saattaa lähettää 500 dollaria. Lapsia hankitaan siis paljon myös tulevaisuutta turvaamaan.

Oppivelvollisuutta ei ole. Julkinen peruskoulu on ilmaista, mutta erilaisia maksuja peritään. Toisen ja korkea-asteen koulutus on maksullista. Jos lapsia on monta ja elättäjiä yksi, kouluun laitetaan ennemmin pojat kuin tytöt.

Vaikka kodin ja lasten hoitaminen ovat Somalimaassa jatkossakin naisten vastuulla, yhä useammat ovet ovat aukeamassa naisille. Nuoret koulutetut miehet tukevat tätä kehitystä ja näkevät itsellään aiempaa isomman roolin lasten kasvattamisessa. Mikä ilahduttavinta, moni haastateltavani ei aio sallia tyttölapsiaan ympärileikattavan.

Yhteistä tuntuu olevan se, että niin Suomessa kuin Somalimaassakin ajatellaan yleisesti, että sukupuolten tasa-arvo on pitkälti saavutettu.

Kirjoittaja näkee tasa-arvovajetta molemmissa yhteiskunnissa

Kasvaako vapaus vaatteita vähentämällä?

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 5.9.2016)

Monet musliminaiset välttelevät uimarantoja ja -halleja koska he eivät halua esiintyä paljastavissa vaatteissa. Burkiniksi kutsuttu koko vartalon peittävä uima-asu on tarjonnut ratkaisun.

Useampi ranskalaiskaupunki julisti kuitenkin kesällä rannoilleen burkinikiellon, jota perusteltiin turvallisuussyillä ja ääri-islamistisia terroritekoja seuranneella epävarmuudella. Cannesin pormestari julisti burkinit ”islamilaisen ääritoiminnan symboleiksi”. Elokuun lopussa Ranskan korkein hallinto-oikeus kuitenkin kumosi yhden kaupungin burkinikiellon, mikä povaa muillekin vastaaville kielloille lyhyttä ikää.

Kieltoa puolustavat ranskalaispoliitikot ovat vedonneet myös hygieniaan: peittävien vaatteiden käyttö helteellä lisää hikoilua, hajuhaittoja ja bakteerien leviämistä. Myös musliminaisten itsemääräämisoikeuteen on vedottu.

Annamari Sipilä muistuttaa kolumnissaan (HS 28.8.) aiheellisesti, ettei suuri osa musliminaisista voi valita burkinin tai bikinien välillä, "eikä valinnanvapautta rajoita suinkaan ensisijaisesti ranskalainen poliisi". Sipilän mielestä "on absurdia ja väärin, että toinen sukupuoli saa uida uimahousuissa, kun toisen sukupuolen pitää verhota itsensä lähes kokonaan." Sipilä nostaa ongelman ytimeksi sen että naisen arvo määräytyy muslimimaailmassa sen mukaan, kuinka hyvin hän peittää ruumiinsa.

Kolumnin kirvoittamat kommentit paljastavat asian monitahoisuuden. Yksi muistuttaa että "sekulaarissa länsimaisessa maailmassa naisen arvo määrittyy sen mukaan, kuinka hyvännäköisen ruumiin hänen bikininsä paljastavat". Ajatus siitä, että vapaus kasvaa vaatteita vähentämällä on kirjoittajan mielestä kapea.

Toinen kyseenalaistaa bikini-vertauksen ja kysyy kuinka moni länsimaalainen nainen on tullut tapetuksi tai joutunut kuoleman tai pahoinpitelyn vaaraan siksi, ettei ole pukeutunut bikineihin.

Kolmas vaatii että jos nainen ottaa ensiaskeleen uimarannalle hänelle ehkä hyvinkin modernissa burkinissa, sitä tulisi kannustaa eikä rangaista. "Ei Suomessakaan siirrytty siveellisistä uimamekoista riettaisiin bikineihin yhdessä yössä." Ranskassa naisia poistettiin rannoilta 1920-luvulla jos heillä ei ollut tarpeeksi peittäviä vaatteita.

Henkilökohtaisesti keskustelu on tuonut mieleen myös pahennusta ja liikennekaaoksen aiheuttaneet H&M:n alusvaatemainokset sekä keskustelun siitä miksi naisurheilijoiden kilpailuasut ovat usein paljastavampia kuin miesten.


Kirjoittaja yrittää pukeutua sään mukaisesti

Nyt meiltä tissit ja nuorennus osamaksulla

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 8.8.2016)

”Uskalla olla nainen” rohkaisee lehtimainos. ”Uskalikoille” on tarjolla mm. emättimen ja kasvojen nuorennusta, pysyvää karvanpoistoa ja botuliinipistoksia.

Me 80–90 lukujen taitteessa nuoruuttamme eläneet kasvoimme kainalokarvattomaan naiseuteen. Säärikarvat siistittiin lähinnä kesäksi. Nyt 20 vuotta myöhemmin pitäisi olla aikaa ja rahaa käydä säännöllisesti lisäämässä tekoripsiä ja poistattamassa muut karvat, korjauttamassa rakennekynnet ja päivittämässä ruiskurusketus.

Historiantutkija Rebecca M. Herzigin karvanpoiston historiaa käsittelevä kirja Plucked paljastaa, että ihmiskunta on pyrkinyt kohti karvattomuutta löytöretkien ajoista lähtien. Ei tarvita akateemista tutkimusta jäljittämään mistä nykyinen täysin posliininen naisihanne on peräisin. Samaa reittiä leviää mm. peräaukon valkaisemisvillitys. Kun tyydytystä haetaan yhä enemmän ruudun välityksellä, värisävyilläkin on ilmeisesti väliä. Eräässä nettikeskustelussa mietittiin ovatko naiset valmiita leikkaamaan päänsäkin irti jos kauneusihanne sitä edellyttää.

Karvojen ohella naisilta poistetaan ikääntymisen merkkejä esteettisen kirurgian keinoin. Nuoremmille lisätään tavaraa: tavallinen asiakas on noin 20-vuotias näyttävät rintaimplantit haluava nainen. Plastiikkakirurgian erikoislääkärin mukaan (HS 2.7.) kasvojen täyteaine- ja botuliinihoidot kiinnostavat varsinkin kolmekymppisiä naisia. Huulien suurentaminen ja poskipäiden täyttäminen kasvattavat suosiotaan. Kulttuuriantropologi Taina Kinnusen mukaan kasvava kiinnostus johtuu mm. Miljonääriäitien kaltaisista tv-ohjelmista ja alan yritysten tarjoamista osamaksuohjelmista: ”törröhuulet liitetään seksikkääseen naiseen ja luksuselämään.”

Pakkomielteinen ruokavalion tarkkailu, syömishäiriöt ja proteiinihifistely paljastavat nekin raadollisesti miten omasta ruumiista on tullut naisen pahin vihollinen. Kirurgiveitsikään ei riitä vaan kroppaa pitää rääkätä ja muokata jatkuvasti.

Rosa Meriläinen oli asian ytimessä vaatiessaan (AL 24.5.) että naisten pitäisi murehtia vähemmän miltä näyttävät toisten silmissä. Sen sijaan pitäisi antaa tilaa muille aisteille, ilolle ja hämmästelylle. Naiset olisivat Rosan mukaan iloisempia, jos he muokkaisivat yhteiskuntaa eivätkä omaa persettään.

Kirjoittaja uskaltaa katsoa itseään peiliin

Viedäänkö korkeakouluja oikeaan suuntaan?

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 11.7.2016)

Kuluneen vuoden kuuma peruna korkeakoulukentällä ovat olleet hallituksen rajuiksi moititut määrärahaleikkaukset. Vuosi sitten SuomiAreenalla puhuttiin rahaa enemmän rakenteista: yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteistyöstä keskusteltiin otsikoilla ”Uudenlaista yhteistyötä vai tiukempaa työnjakoa?” ja elinkeinoelämäyhteistyöstä otsikolla ”Me korkeakouluja vai korkeakoulut meitä varten?”

Korkeakoulukentän uudistamisen tavoitteiksi on asetettu mm. tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisääminen, menestyminen kansainvälisissä vertailuissa, profiloituminen ja rönsyjen karsiminen, alueellisten ja alakohtaisten osaamiskeskittymien vahvistaminen sekä lyhemmät opiskeluajat.

Tavoitteisiin on pyritty mm. lisäämällä elinkeinoelämän vaikutusvaltaa yliopistojen päättävissä elimissä, ohjaamalla rahoitusta ”strategiseen” tutkimukseen ja ”huippuyksiköille”, karsimalla tukipalveluhenkilöstöä ja pieniä tai pääkampuksen ulkopuolella sijaitsevia yksiköitä sekä leikkaamalla opintorahaa ja maksimitukiaikaa.

Mm. Grahn-Laasosen peräänkuuluttamia alueellisia ja alakohtaisia osaamiskeskittymiä ei synny ilman alueellisia tutkimus- ja opetustoimintoja. Jo tutkimus- ja koulutusalojen karsiminen ja keskittyminen ”alueellisiin vahvuuksiin” heikentää elinkeinorakenteen monipuolisuutta. Salo on kauhuesimerkki yhden kortin varaan rakentamisesta. Vastaavasti Porin sanotaan selvinneen 1990- ja 2000- lukujen taantumista samankokoisia kaupunkeja paremmin juuri korkeakoulutuksen myötä monipuolistuneen elinkeinorakenteensa ansiosta.

Luovuutta ja innovaatioita janoavassa, alati muuttuvassa työelämässä pärjääviä moniosaajia ei puolestaan kasva paperitöihin ja rahoitushakemuksiin nääntyneiden yliopisto-opettajien pikakurssittamina. Opintotukikiristysten sijaan työelämään siirtymistä voisi vauhdittaa välivuosia ja vääriä valintoja karsimalla: Lukion kolmannen kevään voisi pyhittää ylioppilaskokeisiin pänttäämisen sijaan korkeakoulutarjontaan tutustumiseen ja pääsykokeisiin valmistautumiseen. Alemman korkeakoulututkinnon (kandi tai amk) aloituspaikkamääriä voisi kasvattaa. Maisterivaiheeseen voisi puolestaan seuloa motivoituneimmat opiskelijat. Samalla pitäisi parantaa alemman tutkinnon työllistävyyttä.


Kirjoittaja valitsi lukion jälkeen väärän koulutusalan

Naiskiintiö yritysjohtoon, mieskiintiö kouluihin

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 13.6.2016)

Konsulttiyritys EY:n viime viikolla julkistaman tutkimuksen mukaan noin neljännes haastatelluista yritysjohtajista ei usko naisjohtajien määrän kasvavan merkittävästi tulevinakaan vuosina.

Naisjohtajien mielestä naisten urakehityksen suurimpia esteitä ovat lannistava yrityskulttuuri ja ennakkoluulot. Miesjohtajien mielestä johtajanpesteihin päteviä naisia ei vain ole tarpeeksi. Yhdeksi syyksi eroon esitettiin, että miesjohtajat rekrytoivat uusia työntekijöitä miehisestä kaveripiiristään. ”Naiset ovat jäljessä verkostoitumisessa. Miesten verkostot ovat yhä isossa roolissa”, toteaa EY:n Riitta Sedig. Tuore näyte hyväveliverkostoista saatiin heti perään, kun OIympiakomitean rahankäyttöä koskeva tarkastusraportti paljasti esimerkiksi jääviysongelmia nimityksissä ja kaverilta ostamista kilpailuttamisen sijaan.

Ajatusta naiskiintiöistä pörssiyhtiöiden hallituksissa väläytteli viimeksi eduskunnan naisverkoston puheenjohtaja, kansanedustaja Sari Raassina (kok.) naisten äänioikeuden 110-vuotisjuhlien yhteydessä. Norja, Islanti, Ranska, Espanja ja Saksa ovat asettaneet lakisääteisiä kiintiöitä suurten yritysten hallintoelimiin. Suomi on tyytynyt suosituksiin.

Osallistuin viime viikolla keskusteluun siitä, tarvitaanko kouluissa lisää miesopettajia. Vastapuoli oli sitä mieltä, että etenkin yksinhuoltajaäitien pojat tarvitsevat koulussa miehenmallia ja muutenkin miehiä tarvitaan koulussa tiukkoihin (kurinpito-)tilanteisiin. Ala ei kuitenkaan houkuta miehiä. Yrityksiä voi kiintiöiden kautta pakottaa nimittämään naisia johtoon, miehiä ei voi pakottaa opettajiksi.

Jos kiintiöillä halutaan torjua syrjintää tai monimuotoistaa työyhteisöä, kiintiöt pitäisi määritellä myös esimerkiksi ei-valkoisille, eri-ikäisille, seksuaalivähemmistöille ja eri uskontoryhmille. Ongelmallista kiintiöajattelussa on myös oletus siitä, että miehet ovat yhdenlaisia ja naiset toisenlaisia. Erot aikuisten miesten ja naisten toimintatavoissa, käyttäytymisessä ja asenteissa saattavat vaikuttaa suuremmilta kuin ne tosiasiassa ovatkaan, koska meidät on kasvatettu jompaankumpaan sukupuolimuottiin tunkien. Työ- ja muunkin elämän tasa-arvoa edistäisi parhaiten pyrkimys arvioida ihmistä ilman kategorisointeja ja ennakkoluuloja. Anonyymi rekrytointi olisi siihen erinomainen työkalu!

Kirjoittaja epäröi kantaansa naiskiintiöihin.

Äiti repun täytti, isä ilmansuunnat näytti

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 16.5.2016)


Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen oli taannoin Miesten tunti radio-ohjelman vieraana. Sinkkosen mukaan äidin rooli on tärkeä, mutta varsinkin pienet pojat tarvitsevat isän ja miehen mallia koska ”isän ja lapsen kiintymyssuhteessa on erilaisia sävyjä kuin äidin ja lapsen kiintymyssuhteessa”. Pojat tarvitsevat Sinkkosen mielestä isää ”luottavaisen tutkimisen tueksi”, kun taas äiti on yleensä läheisyyden ja lohdutuksen lähde, puhaltaa pipiä ja silittää. Sinkkonen kiteytti roolituksen Eppu Normaalin otsikossa siteerattuihin laulunsanoihin.

Vaikka Sinkkonen muistikin korostaa että myös isä voi (ja isän kuuluukin) olla hoivaava, rivien välistä kuulsi epäilys äidin kyvyistä toimia auktoriteettina, komentaa tunteilematta. Tarvitaan isä jyrähtämään ennen kuin lapset laittavat Legot laatikkoon!

”Kaksi isää ei voi olla lapselle äiti, eikä kaksi äitiä voi olla lapselle isä,” julistetaan Aito avioliitto ry:n nettisivuilla. Miehen ja naisen muodostaman avioliiton kerrotaan heijastavan miehen ja naisen toisiaan täydentävää olemusta. Ikään kuin yin - yang -asetelman varmistamiseksi yhdistyksen yhtenä tarkoituksena on ”edistää lapsen terveen sukupuoli-identiteetin kehittymistä siten, että pojan kasvua mieheksi ja tytön kasvua naiseksi tuetaan vahvistamalla sukupuolten luontaista erilaisuutta”.

Vuoden 2014 avioeronneisuuden mukaan ensimmäinen avioliitto päättyy eroon 39 % todennäköisyydellä. Sosiaalitoimissa solmittiin v. 2014 lapsen huollosta ja asumisesta 48 000 sopimusta, joista 93 % koski yhteishuoltoa, 6 % äidin yksinhuoltoa ja 1 % isän yksinhuoltoa. Vajaa 3500 lasta jäi siis vain miehen tai naisen kasvattamaksi. Kuka silittäisi yh-isän lasta tai rohkaisi yh-äidin lasta tutkimaan maailmaa jos heidän yh-vanhempansa olisi kasvatettu kovin kapeaan sukupuolimuottiin?

Koska kaksi täysipäistä kasvattajaa on kuitenkin lapselle useimmiten parempi kuin yksi, lainsäädännöllä pitäisi tukea myös naisparin lapsen oikeuksia syntymästä alkaen. Nykytilanteessa naisparin on tehtävä kallis ja hidas sisäinen adoptio, jotta toinenkin äiti olisi virallisesti lapsensa vanhempi. Vireillä olevassa Uudistetaan äitiyslaki -kansalaisaloitteessa vaaditaan mahdollisuutta toisen äidin vanhemmuuden varmistamiseen jo äitiysneuvolassa isien tapaan.

Kirjoittaja on allekirjoittanut aloitteen

Työsuhdetta täytyy hoivata

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 18.4.2016)

Sanomalehdetkin katsovat jo asiakseen muistuttaa lauantai-sivuillaan parisuhteen vaalimisen tärkeydestä, naistenlehdistä puhumattakaan. Parisuhdeongelmien syypääksi julistetaan usein hektiseksi ja epävarmaksi muuttunut työelämä, joka pakottaa reagoimaan sähköposteihin ruuanlaiton lomassa ja petipuuhien sijaan. Työn imuun juuttuneita syyllistetään siitä, etteivät he anna riittävästi aikaa perheelle ja parisuhteelle, ole aidosti läsnä ja vietä laatuaikaa. Monelta avioerolta saatettaisiin kuitenkin välttyä, jos parisuhteen osapuolet olisivat toisilleen armollisempia ja julistaisivat kodin ja eritoten parisuhteen kaikenlaiselta suorittamiselta ja kehittämiseltä vapaaksi vyöhykkeeksi.

Oli parisuhde sitten orastava, kukoistava, kituva tai kariutuva, siitä joutuu varsinkin naisporukassa kuuntelemaan tuntitolkulla analyysia ja spekulointia (ikäväkseni joudun tässä asiassa vahvistamaan sukupuolistereotypiaa). Tunnelma sen sijaan latistuu heti jos joku hehkuttaa tai valittaa työstään tai spekuloi työpaikanvaihdollaan. Näissä pöydissä jaetaan myös hyvää tarkoittavia muistutuksia siitä kuinka nopeasti jälkikasvun lapsuusvuodet ovat lopulta ohi. Harva sen sijaan kehtaa kysyä viidettä vuotta hoitovapaalla olevalta ystävältään, joko häntä mahdetaan kaivata työpaikalla.

Kuten parisuhde, esimiehen ja alaisen suhde on kahden aikuisen suhde, johon molempien pitää panostaa. Niin työyhteisöjen kuin urheilujoukkueidenkin ongelmista tehdään helposti vain johtamisongelmia, mutta myös alaisilta voi edellyttää työyhteisötaitoja. Niistä keskeisimpiä ovat professori Soili Keskisen mukaan yhteistyökykyisyys esimiestä kohtaan, kollegoiden auttaminen ja tukeminen, vastuu oman työn laadusta ja työilmapiiristä sekä kyky vastaanottaa palautetta – pääosin samoja taitoja kuin parisuhteessakin peräänkuulutetaan. 

Hierarkioiden madaltuessa alaisten pitää ottaa myös entistä enemmän vastuuta työnkuvastaan, motivaatiostaan ja kehittymisestään. Myös mahdollisuudet vaikuttaa esimieheen ja organisaation linjoihin kasvavat kun ylhäältä alas sanelu käy harvinaisemmaksi. Työyhteisötaitojen ohella monella työpaikalle kaivattaisiin lisää yrittäjämäistä asennetta, sopeutuvaisuuden sijaan kykyä nähdä ja rohkeutta ajaa muutoksia.


Kirjoittaja on vuoden syrjähypyllä vakituisesta työstään

Vapaus hunnusta vai vapaus käyttää huntua?

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 21.3.2016)

Moni länsimainen ajattelee että kasvohunnun takana kulkee alistettu nainen, joka on pakotettu käyttämään huntua. Kantajalleen huntu on useimmiten uskonnollinen valinta ja Länsimaissa asuvalle myös identiteetin osoitus. Vuoden 2001 WTC-iskun jälkeen moni Länsimaissa asuva musliminainen luopui huivista välttääkseen ennakkoluuloja ja huutelua. Arabikevään myötä moni on kaivanut huivin kaapista merkkinä musliminaisten välisestä solidaarisuudesta.

Huivikysymys on politisoitunut useissa EU-maissa. Ranska ja Belgia ovat kieltäneet kasvojen peittämisen julkisesti, Hollanti mm. kouluissa ja julkisessa liikenteessä. Helmikuussa 2 000 mielenosoittajaa vastusti oikeuslaitoksen työntekijöiden huivikieltoa Sarajevossa. Suomessa huivista uutisoitiin viimeksi tammikuussa kun Göteborgin kaupunki kielsi niqabin käyttö esikoulun henkilöstöltä.

Päiväkodin huivikielto on perusteltu ennen kaikkea lasten kannalta: päiväkodissa työskentelevän aikuisen pitää olla tunnistettavissa. Osa argumenteista liittyi myös maahanmuuttajanaisten kotouttamiseen: ”On erittäin hyvä, että maahanmuuttajanaisia tuetaan työllistymisessä, mutta samalla pitäisi tukea myös heidän asemaansa yhteiskunnassa. Kokonaan kasvot peittävän ja muista ihmisistä eristävän niqabin hyväksyminen työasuksi ei edesauta tavoitetta”, totesi kansanedustaja Nasima Razmyar (sd).

Huivien täyskieltoa tai niiden sallimista kaikissa yhteyksissä on vaikea perustella. Haittoja ja etuja pitää punnita tapauskohtaisesti mm. yksilön- ja uskonnonvapauden sekä turvallisuuden kannalta. Yhtä tärkeää olisi keskustella naisen asemasta omassa kulttuurissamme: Samalla kun ”suojelemme” muslimityttöjä huivilta, yläkouluikäiset suomalaistytöt postaavat itsestään ”herutuskuvia” sosiaaliseen mediaan. Samaan aikaan kun julistamme tytärtensä sukuelimiä silpovat afrikkalaiset ”sivistymättömiksi raakalaisiksi”, emme suuremmin hämmästele miksi plastiikkakirurgit operoivat terveitä rintoja, vaginoita ja muita kehonosia Länsimaissa. Samalla kun selitämme muslimityttöjen kunniamurhat ”kulttuurilla”, olemme sokeita omassa kulttuurissamme rehottavalle perheväkivallalle. Herutuskuvien jakaminen ja itsensä kaunistelu plastiikkakirurgilla ovat vain näennäisesti omia valintoja, kuten ehkä huivin käyttökin.

Kirjoittaja ei käytä stringejä eikä kasvohuntua

Musta ja valkoinen, värit ovat totuuden

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 22.2.2016)

Poliittiset jakolinjat perustuivat aikaisemmin äänestäjien vastakkaisiin henkilökohtaisiin intresseihin (omistajat vs. työväenluokka, maaseutu-kaupunki). 70-luvulta alkaen politisoitunut jakolinja teollisuuden ja ympäristönsuojelun välillä kytkeytyi eriäviin näkemyksiin ihmiskunnan selviytymisen edellytyksistä sekä siihen, kuinka monen sukupolven päähän vastuu niiden ylläpitämisestä pitäisi ulottaa. Tuorein kuilu jakaa kansaa sen mukaan kuinka kauas rajojemme ulkopuolelle vastuumme pitäisi ulottaa.

Kuilu on hyvin jyrkkäreunainen. Juuri mikään ei saa maahanmuuttoskeptikkoa näkemään turvapaikanhakijoita mahdollisuutena, tai maahanmuutto-optimistia näkemään heitä uhkana. Valtamedia yrittää vaihtelevalla menestyksellä tuoda esiin maahanmuuttajien integroimiseen liittyviä haasteita ja pakolaiskriisin kustannuksia, toisaalta koskettavia ihmiskohtaloita, kansainvälisiä velvoitteita ja onnistuneita kotoutumisia. Skeptikko lukee ensin mainitut jutut, optimisti jälkimmäiset, ja kuilu kasvaa.

Poliisi ja eri viranomaiset julkaisevat tilastoja turvapaikanhakijoiden tekemistä rikoksista ”saadakseen paremman kuvan turvapaikanhakijoihin liittyvistä rikosilmiöistä ja poliisitehtävistä” (poliisiylitarkastaja Reen 29.1.). Tilastointi ei sinällään vähennä tai lisää rikoksia mutta tiettyjen ryhmien esiin nostaminen luo mielikuvaa siitä että ko. ryhmän osuus rikoksista olisi huomattava. Sama luku tilastossa on skeptikolle paljon, optimistille vähän, ja kuilu kasvaa. Jos osa suomalaisista alkaisi pelätä savolaisten, vasenkätisten tai kesäkuussa syntyneiden syyllistyvän muita enemmän rikoksiin, alettaisiinko heistäkin pitää erillistä tilastoa?

Akateemiselta tutkimukselta odotetaan yhä enemmän yhteiskunnallista vaikuttavuutta, samalla kun poliitikoilla ei edelleenkään ole kunniakasta tapaa muuttaa mieltään saamatta takinkääntäjän leimaa. Tilastoihin ja tutkimuksiin nojaavatkin lähinnä ne jotka jo ennen raportin lukemista uskoivat sen johtopäätöksiin. Lisäksi netissä riehuva vihapuhe tukkii monen tutkijan suun. Harva haluaa tieten tahtoen altistua loanheitolle, semminkin kuin kiihtyvässä mediaympäristössä omat tutkimustulokset saattavat muuttua kohuotsikoiksi ilman että palstatilaa liikenee tutkimuksen perusteille.

Kirjoittaja on kesäkuussa syntynyt oikeakätinen optimisti

Huutamalla ja lahjomalla huipulle

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 25.1.2016)

Moni vanhempi tuntuu osoittavan enemmän kiinnostusta lapsensa urheiluharrastukseen kuin hänen muuhun elämäänsä. Käsittämättömän monen vanhemman suurin (salainen) haave on, että omasta lapsesta tulee huippu-urheilija. Harvempi haaveilee, että oma lapsi kunnostautuisi yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisijana tai hyvää tekevänä vapaaehtoisena.
On sekä lasten että kansanterveyden kannalta hienoa että lapsilla on urheilullisia harrastuksia – lasten liikkumattomuus on merkittävä ongelma. Marraskuussa uutisoitiin jopa ”liikuntapommista”: ensimmäiselle luokalle tulee lapsia, jotka eivät osaa juosta! Samaan aikaan yhä useamman lapsen liikuntaharrastus lohkaisee kuitenkin liian suuren siivun heidän (ja koko perheen) vapaa-ajasta.
Varmasti löytyy sellaisiakin alakouluikäisiä lapsia jotka riemumielin lähtevät kuusi kertaa viikossa harjoituksiin. Lajista innostuneenkin lapsen kipinä voidaan silti tappaa järjettömillä harjoitusmäärillä, jotka eivät toisekseen mahdollista minkään muun asian harrastamista. Huipuilla on usein monipuolinen lajitausta, mutta mitä lahjakkaampi lapsi on, sitä hanakammin aletaan panostaa hänen ”paraatilajiinsa”. Mitä kalliimpi harrastus ja mitä useampi vuosi siihen on satsattu, sitä suurempi paine lapsella on käydä kaikissa treeneissä, mahtua kärkiryhmään ja menestyä. Ja sitä korkeampi kynnys hänellä on vaihtaa lajia saatikka lopettaa kokonaan.
Joku on pielessä jos lapsi pitää treenien jälkeen palkita herkkuhetkellä! Mieluisaan ja sopivasti kuormittavaan harrastukseen lapsi menee lahjomatta ja odottaa seuraavia harjoituksia. Toki jokaista joskus laiskottaa ja sekin pitää lapselle sallia. Alakouluikäinen lapsi on myös huono sanoittamaan ahdistuksen tunnettaan jos laji on rakas, mutta sen harrastamisesta on tullut taakka.
Olin ennen joulua katsomassa 11-vuotiaan kummipoikani sählyturnausta. Vastustajajoukkueen valmentaja kävi muutaman maalin tappioasemassa niin kuumana että löi nyrkkiä seinään menetetyn maalipaikan jälkeen. Kahden pelin aikana en kuullut hänen kertaakaan kehuvan suojattejaan, haukkuja piisasi niin että katsomossakin korvia kuumotti. Kuinka moni vanhempi sietäisi sitä että opettaja koulussa huutaisi kokeessa epäonnistuneelle lapselle pää punaisena ”Mitä v---a sä oikein luulit tekeväsi?” Kehu lapsi päivässä olisi hyvä nyrkkisääntö junnuvalmentajillekin.

Kirjoittaja on kahden urheilevan pojan äiti