Kolumni / Satakunnan Kansa, 7.5.2008
Perjantaina vietetään Eurooppa-päivää teemalla ”Moninaisuudessaan yhteneväinen”. Jean Monnet’n laatiman ja Ranskan ulkoministeri Robert Schumanin 9.5.1950 lukeman julistuksen pohjalta on luotu nykyinen Euroopan unioni. Vaikka hanke on vielä nuori ja keskeneräinen, sanottakoon vuosipäivän kunniaksi pari sanaa sen haasteista ja mahdollisuuksista.
Niin EU:n jäsenvaltiot kuin muutkin kansallisvaltiot ovat lopullisesti menettämässä otteensa globaaliin talouteen. Kansallisvaltioista riippumattomaksi tulleet sijoittajat investoivat spekulatiivisiin sijoituskohteisiin. Hallitukset ovat silti edelleen riippuvaisia suuryrityksistä ja rahoittajista tuottaakseen sitä hyvinvointia ja luodakseen niitä työpaikkoja, joita kansalaiset julkissektorilta odottavat. Poliittisten toimijoiden on siksi kuljettava varsin nöyrästi talouselämän talutusnuorassa.
Sen sijaan että EU olisi luonut poliittista vastavoimaa globaaleille markkinavoimille, on tähänastinen integraatiokehitys pikemminkin syventänyt kansallisvaltioiden kriisiä: EU on edistänyt pääasiassa negatiivista integraatiota eli sääntelyn purkamista samaan aikaan kun positiivinen integraatio (markkinoita korjaavat toimenpiteet) on loistanut poissaolollaan.
Epätasapaino johtuu tutkijoiden mukaan ennen kaikkea siitä, että negatiivista integraatiota edistävät päätökset koskettavat harvan EU-kansalaisen arkea, eivätkä juuri ylitä ns. poliittisen kiinnostavuuden kynnystä. Positiivista integraatiota edistävä säätely on puolestaan herkempää kansallisille intresseille ja edellyttää useimmissa tapauksissa yksimielisiä päätöksiä. Niinpä sosiaalista ja ympäristön hyvinvointia edistävät päätökset jäävät helpommin pöydälle kuin päätökset taloudellisen kilpailukyvyn edistämiseksi. Suurin syy pattitilanteeseen kuuluu kuitenkin olevan heikko yhteiseurooppalainen identiteetti: suomalaiset tuntevat solidaarisuutta lähinnä maanmiehiään, eivät ranskalaisia ja puolalaisia veljiään kohtaan. Euroopan kansat eivät toisin sanoen ole valmiita osallistumaan yhteiseurooppalaisiin hyvinvointivaltiotalkoisiin.
Onko EU siis mahdottoman tehtävän edessä? Tehokkaita päätöksiä hyvinvointivaltion ja puhtaan elinympäristön takaamiseksi ei voida tehdä ilman tehokasta päätöksentekokoneistoa, joka puolestaan edellyttäisi vahvempaa yhteiseurooppalaista identiteettiä, jota taasen ei ole näköpiirissä. Tunnelin päässä näkyy onneksi valoa, ja poliitikoilta löytyy toivottavasti rohkeutta kulkea valon suuntaan, vaikka se ensi alkuun herättäisikin vastustusta äänestäjäkunnassa. Ensinnäkin, yhteiseurooppalaista identiteettiä voidaan rakentaa ”instituutiot edellä” – esim. enemmistöpäätöksiin siirtymiseksi ei tarvitse odottaa yhteisen identiteetin ensin muotoutuvan, vaan juuri enemmistöpäätökset voivat edesauttaa identiteetin muodostumista. Schumanin julistuksessakin todetaan että Euroopan rakentamiseen tarvitaan ”käytännön toimenpiteitä, joilla luodaan aito yhteisvastuullisuus”.
Toisekseen, jonkinasteisesta eurooppalaisesta identiteetistä voidaan jo puhua: Eurobarometri-tilastot 90-luvulta eteenpäin osoittavat että itsensä yksinomaan tai ensisijaisesti eurooppalaiseksi identifioivien osuus on varsin pitkään pysynyt kymmenen prosentin tuntumassa. Ja ne maat, joiden kansalaiset enimmissä määrin identifioivat itsensä vain maanmiehiinsä (Pohjoismaat), toimeenpanevat EU-lainsäädäntöä tunnollisimmin. Heikko eurooppalainen identiteetti ei siis ole ylipääsemätön este tehokkaalle EU- päätöksenteolle, erityisesti jos jäsenvaltioiden kansalaiset kokevat päätöksillä pureuduttavan rajat ylittäviin ongelmiin kuten talouden globalisoitumiseen, ihmis-, ase- ja huumekauppaan tai ympäristöuhkiin. Näissä kysymyksissä Euroopan kansat ovat uskokseni moninaisuudessaan varsin yksimielisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti