Globaali talous vie, hallitukset vikisee

Kolumni / Satakunnan Kansa, 30.1.2008

Vapaakauppafundamentalismi, katastrofi-, ja karavaanarikapitalismi – mm. näitä termejä on viime viikkoina käytetty kuvaamaan StoraEnson aikeita sulkea Kemijärven ja Summan tehtaat ja Nokian päätöstä siirtää tuotantoa Saksasta Romaniaan. Saman teeman ympärillä pyörii No Logo –teoksellaan maailmanmaineeseen nousseen kanadalaisen Naomi Kleinin tuore teos Tuhokapitalismin nousu. Kirjan pääteesi on, että uusliberalistinen talouspolitiikka on levitetty maasta toiseen hyväksikäyttämällä erilaisia hätätilanteita kuten luonnonkatastrofeja, sotia ja talouskriisejä: ”Ikävät päätökset runnotaan läpi, kun kansa on shokissa. Jos kansa nousee kapinaan shokista toivuttuaan, pääoma pakenee muualle. Sillä raha liikkuu, valtiot eivät.”

Globaalit suuryritykset toimivat yli ja ohi valtiorajojen samaan aikaan kun kansallisvaltioiden valta murenee ja ote talouselämästä kirpoaa. Globaalia taloutta vastaavaa globaalia säätelymekanismia ei ole (eikä tule). Pääoma liikkuu sinne missä se parhaiten tuottaa – ei suinkaan sinne, missä sitä eniten tarvitaan. Valtiot ovat reagoineet lähinnä sääntelyä, verotusta, kaupan esteitä – mutta samalla myös hyvinvointivaltiota – alas ajamalla (ns. race to the bottom -ilmiö), kilpaillakseen näin epätoivoisesti tuotantolaitoksista ja pääkonttoreista.

Suomessa ja Saksassa Kleinin väite on toteutunut käänteisessä järjestyksessä, ikävää päätöstä seurasi shokkireaktio. Ei silti niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin: Kemijärvi-kriisin myötä Suomen kansalle on tehty harvinaisen selväksi, ettei hallituksella (kokoonpanosta riippumatta) ole mahdollisuuksia vaikuttaa pörssiyhtiöiden toimintaan muuten kuin vetoamalla moraaliseen vastuuseen työntekijöistä. Harvinaisen rehellistä tekstiä on kuultu mm. pääministeri Vanhaselta, jonka mukaan valtiovalta on Suomessa hyväksynyt omistamiensa yritysten osalta sen, että yritysten pitää pärjätä markkinoilla ja pystyä tekemään tulosta. Yritykset, joihin valtioilla olisi jonkinasteista valtaa omistuksen kautta, nähdään toisin sanoen lähinnä finanssisijoituksina. Tämä on epämiellyttävä totuus opposition marinasta huolimatta.

Olemmeko peruuttamattomasti tuhokapitalismiin tuomitut vai voisiko esim. EU käyttää muskeleitaan globaalien suuryritysten suitsimiseen? Siinä missä jäsenvaltiot voivat lähinnä vitkutella vastustamiensa direktiivien toimeenpanossa, yritykset voivat siirtää tuotantolaitoksiaan ja pääkonttoreitaan Romanian sijasta vaikkapa Intiaan. Tästä syystä unionin kolmesta ”perusarvosta” taloudellisen kilpailukyvyn turvaaminen ajaakin usein sosiaalisten ja kestävän kehityksen tavoitteiden edelle. Tuore energia- ja ilmastopaketti on kuitenkin lupaava osoitus siitä, että unioni on valmis asettamaan kovia vaatimuksia myös teollisuudelle.
Toisaalta ammattiyhdistysliike ja ilmastonmuutoksen torjuminen nousevat ennemmin tai myöhemmin agendalle myös halvan työvoiman maissa. Tällöin työvoimakustannusten ja ympäristönäkökohtien polkeminen vaikeutuu. Myös tätä kehitystä EU voi tukea voimallisesti. Asiaa edesauttaa länsimaisten kuluttajien kasvava tietoisuus halpistuotannon kääntöpuolesta. Kuluttajat äänestävät kukkaroillaan ja painostavat halvan työvoiman perässä karanneet yritykset noudattamaan teollisuusmaiden normistoa myös ”vieraissa”.

Voidaan toki myös ajatella, että työpaikkojen siirtyminen kehittyviin maihin on luonnollinen, joskaan ei teollisuusmaiden suoranaisesti tavoittelema jatke tähän asti harjoitetulle kehitysyhteistyölle, jonka puitteissa kehitysmaihin on suunnattu lähinnä riihikuivaa rahaa. Nyt sinne alkavat valua tuotantolaitokset ja työpaikat. Globaalit hyvinvointierot tasoittuvat väkisinkin, kun työttömyys ja väestön ikääntyminen köyhdyttävät teollisuusmaita kehittyvien maiden nostaessa kansantuotettaan ja elintasoaan. Kuka tietää mihin suuntaan kehitysyhteistyövarat kulkevat sadan vuoden kuluttua…

Isoveljen pauloissa

Kolumni / Satakunnan Kansa, 16.1.2008

Digitalisoinnin piti läväyttää televisioruutuun lisää ja parempaa sisältöä. Kanavien määrä ei-kaapelitalouksissa totta tosiaan kasvoi, mutta samaa ei voi sanoa ohjelmien laadusta. Kanavakilpailu kiihtyy yksittäisen kanavan mainosrahaosuuden jäädessä entistä pienemmäksi. Ihmisten kantaessa koteihinsa yhä suurempia ja kalliimpia vastaanottimia, tuutista tulee yhä enemmän uusintoja ja Big Brotherin kaltaista reality- eli tosi-TV –viihdettä. Moni kanava on omistautunut yksinomaan hömppäviihteelle ja YLE:n kanavatkin ”pyrkivät palvelemaan katsojaa entistä herkemmällä korvalla” eli viihteellistämään tarjontaansa.

Ja mikäs roskaa on tehdessä, kun se uppoaa kuin veitsi kuumaan voihin. Big Brother 2007:n päälähetyksillä oli keskimäärin 316 000 katsojaa. Big Brother 2007 -finaali teki SubTV:n kaikkien aikojen katsojaennätyksen: parhaimmillaan voiton ratkeamista seurasi 815 000 silmäparia. BB-nettisivut tekivät viikkokävijäennätyksensä ja 24/7-palvelun käyttö nousi viime vuodesta. Suosiosta revittiin luonnollisesti kaikki irti ja päälähetysten lisäksi eetteriin tuupattiin BB Extra ja Talk Show –lähetyksiä. Joulukuussa SubTV pitkitti kärsimystä vielä Voittajan viikolla ja Parhaat palat -ohjelmalla. Ja BB on sentään vain yksi lajityyppinsä lukuisista edustajista…

Viihteellä on merkittävä rooli nyky-yhteiskunnassa, jossa fysiologisten perustarpeiden tyydyttämiseen ei unta lukuun ottamatta kulu montaakaan minuuttia päivässä. Yhä enemmän jää siis aikaa itsensä toteuttamiseen, kehittämiseen ja viihdyttämiseen. Kaltaiseni tosikko-TV:n ystäväkin viihtyy Kummelin tapaisen sketsiviihteen parissa. Ymmärrän myös enemmän tai vähemmän lahjakkaiden ihmisten kykymittelöitä Idolsin ja Talentin kaltaisissa ohjelmissa. Mutta mitä viihdyttävää on siinä, että toistakymmentä julkisuudenkipeää tyhjänjauhajaa suljetaan studiotaloon, jossa tyhmyyden tiivistymistä ja ajantappamista seurataan vuorokaudet läpeensä 14 viikkoa? Asianharrastajien parissa suoritetun pienimuotoisen kenttätutkimuksen perusteella on kuulemma kiinnostavaa seurata miten kilpailijat reagoivat erilaisiin ärsykkeisiin studiotaloon teljettyinä, lähes puolen miljoonan silmäparin alla. Osalle viihdykettä tarjoaa omien inhokkien mokailu, toisille suosikkien pärjääminen.
Miksi näin monta riviä harmittomasta tv-sarjasta? Pitäähän kansalle sirkushuveja suoda. Eikä reality-faneista kai ole suoranaista vahinkoa kenellekään? Oireellisen ja yhteiskunnallisesti kiinnostavan ilmiöstä tekee se, että samaan aikaan kun reality koosteineen naulitsee lähes puoli miljoonaa aktiivi-ikäistä ihmistä penkkiin ilta toisensa jälkeen, kansa lihoo ja rapakuntoistuu, yhdistys- ja poliittinen aktiivisuus hiipuu. Eikä kyseessä ole vain teininuorison harrastus: viime vuoden marras-joulukuussa tehdyn Finnpanel-tutkimuksen mukaan BB on yhtä lailla 25-44 –vuotiaiden suosikki.

Voisikohan tosi-TV:n valjastaa yhteiskunnallista aktiivisuutta palvelemaan? Tulisiko politiikasta pop, jos laitettaisiin 20 kunnallispoliitikkoa koppiin ratkomaan kuntatalouden ahdinkoa, jakamaan niukkuutta ja rakentelemaan kuntaliitoksia? Katsojat saisivat pudottaa joka viikko yhden kilpailijan. Konseptilla alkaa kieltämättä olla kiire, jos sen halutaan lisäävän kunnallisvaalien äänestysaktiivisuutta. Vai pitäisikö lähettää BB-finalistit tähdittämään kunnanvaltuustojen kokouksia? Saataisiin kerrankin kansa lehtereille. Entä olisikohan teknisesti mahdollista porrastaa tv-lupamaksut ohjelmien tai kanavien yleissivistävyyden mukaan? Uutis- ja ajankohtaisohjelmiston seuraamisesta valtio voisi vaikka maksaa, hömppäviihteestä pitäisi sen sijaan pulittaa tuntuvasti. Kertyneillä varoilla tuettaisiin laadukkaiden kotimaisten lasten-, asia- ja opetusohjelmien sekä elokuvien tuotantoa. Mitäs sanot, Jungner?

Suvaita vai suivaantua

Kolumni / Satakunnan Kansa 2.1.2008

Uskottelen itselleni olevani aito maailmankansalainen, suvaitsevani kaikkea paitsi suvaitsemattomuutta eri etnisiä ja uskonnollisia ryhmiä kohtaan. Häpeällisen lyhyen miettimisen jälkeen tajuan kuitenkin paheksuvani useitakin eri kulttuurien piirissä vallitsevia tapoja ja perinteitä. En pysty käsittämään tyttölasten ympärileikkausta, raiskattujen naisten kivittämistä ”rangaistuksena siveysrikoksesta” tai romanien verikostoa, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Olen uhannut boikotoida mm. Indonesiaa jossa syödään koiria, Kiinaa jossa turkiseläimiä nyljetään elävältä, Espanjaa jossa harrastetaan härkätaistelua ja Japania joka pitää pilkkanaan Kansainvälisen Valaanpyyntikomission pyyntikieltoja. Olenko siis piilorasisti kun en ymmärrä ja hyväksy usein jopa tuhatvuotisia, kulttuurisidonnaisia tapoja ja perinteitä?

Kulttuurien välisen ymmärryksen ja vuoropuhelun luomisessa oleellista lienee, tuomitaanko koko uskonto tai kulttuuri yksittäisen käytänteen tai yksittäisen henkilön perusteella. Oppikirjaesimerkki jälkimmäisestä on maahanmuuttajien leimaaminen rikolliseksi roskaväeksi muutaman töpeksiessä. ”Ei somaleista muuhun ole kuin mummojen ryöstäjäksi, takaisin Afrikkaan pitäisi kaikki passittaa”, kuuluu toriparlamentin tyly tuomio aamulehden uutisoidessa somalinuorten rähinöinnistä lähiössä.

Kaikkia suomalaisnuoria ei kuitenkaan leimata fanaattisiksi joukkomurhaajiksi Jokelan kaltaisten tragedioiden pohjalta. Oletusarvomme on, että omaan heimoon kuuluvat käyttäytyvät ”oikein” ja ”normaalisti”, joten häiriökäyttäytymiseen etsitään vimmalla syytä kotikasvatuksesta, internetistä ja ties mistä. Vieraan kulttuurin edustajalle rikollinen käyttäytyminen on kuitenkin ”tyypillistä”, jolloin jokainen uutisoitu esimerkki vain vahvistaa säännön. Eivätkä polttomerkinnän arvet tunnu hälvenevän ajankaan kanssa: venäläissyntyinen ulvilalaisnainen ei taannoin kelvannut paikallisen lavatanssiseuran kursseille maanmiestensä talvi- ja jatkosodan aikaisten edesottamusten vuoksi.

Toinen keskeinen kysymys on, arvioidaanko kulttuurisidonnaisen käytänteen hyväksyttävyyttä ”uhrin” vai arvioijan näkökulmasta. Vaikka mm. kanadalaistutkija Janice Boddy syyttää tuoreessa tutkimuksessaan tyttöjen ympärileikkauksen vastustajia imperialisteiksi, emme saa olla niin suvaitsevaisia, että katsomme läpi sormien avutonten ihmisten tai eläinten kiduttamista perinteen tai rituaalin nimissä. Varovaisuutta kannattaa kuitenkin noudattaa levitettäessä vaikkapa länsimaisen tasa-arvon ilosanomaa. Niin uskomattomalta kuin se länsimaisesta naisesta tuntuukin, jotkut musliminaiset peittävät esimerkiksi täysin vapaaehtoisesti päänsä huivilla – osa jopa vastoin sukunsa toivomusta. Jotkut näistä naisista perustelevat valintansa vieläpä feministisin argumentein: he eivät halua miesten arvioivan heitä ulkonäön vaan älykkyyden ja luonteen perusteella.

Tuomitessamme yksisilmäisesti moiset patriarkaaliset tavat, tulemme samalla myös sulkeneeksi silmämme länsimaiselta tavalta alistaa naista: kadunvarsien seksistiset alusvaatemainokset, silikoni-implantit ja pikkutytöille kaupattavat string-alushousut eivät anna kovin imartelevaa kuvaa länsimaisen naisen asemasta. Koska länsimaisessa kulttuurissamme epäkohdista huolimatta on monia vaalimisen arvoisiakin asioita, muistakaamme myös vieraita tapoja moralisoidessamme olla tuomitsematta kokonaisia kulttuureja ja uskontoja niiden pohjalta. Islaminusko ei tee kenestäkään terroristia, kansallispuku varasta, vahva silmämeikki prostituoitua eikä Suomen passi hyvää ihmistä.