Ylen Ulkolinja-dokumentti ”Manilan unohdetut lapset” (29.7.) aiheutti lohduttoman ja turhauttavan avuttomuuden tunteen: vauvoja jotka syntyvät, elävät ja kuolevat maailman suurimmalla avokaatopaikalla, seitsenlapsisia perheitä jotka nukkuvat monikaistaisen autotien pientareella pahvinpalan päällä, parikuukautisia korva- ja silmätulehduksesta kärsiviä vauvoja hoidotta meluisissa vastaanottokodeissa, siltojen rakenteisiin ja hautaholveihin kyhättyjä koteja, kurnivan nälän liimaa imppaamalla tukahduttavia teinejä. Perimmäinen päässäni pyörivä kysymys on miten ihmeessä voisin auttaa kaikkia niitä satojatuhansia kärsiviä vauvoja ja pikkulapsia jotka näkevät päivittäin nälkää, elävät jätekasoissa, eivät saa sairastuessaan hoitoa tai lääkitystä puhumattakaan koulutuksesta tai ammatista.
Dokumentin jälkeen tuli kirjoittamisen lisäksi pakonomainen tarve alkaa pussittaa itselle tarpeetonta lastenvaatetta, -lelua ja muuta tarviketta ja lähettää Manilaan – mutta vastaanottajan osoite puuttuu ja tavaran kiikuttaminen hyväntekeväisyysjärjestöjen kirpputoreille tuntuu liian pitkältä tieltä. Sitä paitsi olen kuullut liian monelta taholta ”kirpparihyväntekeväisyyden” olevan sekä viherpesua että tappavan kehitysmaiden oman tekstiiliteollisuuden. Silti tuntuu kamalalta heittää kuopuksen puhki kuluneet, kierrätykseen kelpaamattomat ensiaskel-Eccot pois, kun on juuri nähnyt vauvojen toisella puolella maailmaa ottavan ensiaskeleitaan jätekasoissa, avojaloin.
Dokumentissa hämmentää katolisen kirkon rooli kärsivien ihmisten elämässä. Uskonto tuntuu tarjoavan siitä ammentaville jotain, jota me materiaalisessa hyvinvoinnissa kieriskelevät emme ymmärrä. Elämällä on tarkoitus ja uskovilla (perusteettomalta tuntuva) toivo paremmasta huomisesta. Me länsimaalaiset olemme oman onnemme seppiä, rakennamme vimmatusti Facebook-profiileja, vaihdamme asuntomme värimaailmaa, haemme extreme-elämyksiä benjihypystä tms.
Katolisen kirkon abortin vastustaminen on kuitenkin täysin vastuutonta ja kaksinaamaista. Ihmiset jotka hädin tuskin pystyvät elättämään itsensä, lisääntyvät kuin kanit, koska kirkko kieltää perhesuunnittelun. Ilman ehkäisyä köyhyys lisääntyy eksponentiaalisesti: sitä mukaa kun ravinnontuotanto tehostuu, lisääntyvät myös ruokittavat suut. Toisin kuin mm. Manilan ”köyhien puhdistusta kaduilta” ajavat virkamiehet kuvittelevat, darwinismi ei näissä hommissa päde: vahvimmat ja menestyvimmät eivät lisäänny ja peitä Maata, vaan juuri köyhimmät lisääntyvät kaikkein voimakkaimmin yrittäessään saattaa edes yhden jälkeläisen hengissä aikuisikään.
Kaikki vastuu holtittomasta väestönkasvusta ei toki ole kirkon: Etenkin täällä Suomessa, jossa ensisynnyttäjien ikä nousee nuorten halutessa varmistaa toimeentulonsa ennen perheenlisäystä, ihmetyttää miksi moisissa oloissa elävät ihmiset haluavat saattaa lapsia maailmaan. Toisaalta lasten tekeminen ja heidän kasvunsa seuraaminen ovat niitä harvoja ilmaisia huveja… Ja jos ainoa keino välttyä katraan kasvamiselta on täydellinen pidättäytyminen seksuaalisesta kanssakäymisestä, voi se olla vaikeaa jopa kaatopaikalla. Tässä kohtaa täytyy todeta, ettei Luoja miettinyt hommaa loppuun asti kehitellessään lisääntymisestä niin mukavan ilta-askareen.
Toki me länsimaalaiset liian helposti arvotamme ihmisten elinolosuhteita vain materiaalisen hyvinvoinnin vinkkelistä. Emme ymmärrä miten kaatopaikalla elävä kuuden lapsen äiti haluaa lisää lapsia tai jaksaa hymyillä. Vaikka kyseisen äidin lasten perustarpeet eivät tyydytykään, ainakin he saavat olla äitinsä sylissä – löyhkäävien jätekasojen keskellä – kunnes tulevat siihen ikään (lue: oppivat väistelemään roska-autoja) että siirtyvät elättämään pesuetta roskien lajittelulla. Myös lapset näyttävät huolehtivan toisistaan, isompi sisar kantaa pienempää ja ruoka-annokset jaetaan kristillisesti tasan. Länsimaissa vanhemmat luovat uraa ja lapset viedään päivähoitoon hyvin pieninä ja sisarukset tappelevat keskenään leluista joita on kaapit väärällään.
Mutta miten ihmeessä voisin auttaa esim. juuri sitä korvatulehduksen kourissa itkevää, huumeäidin kadulle hylkäämää vastasyntynyttä, jota dokumentti kuvasi. Vaatepussin kiikuttaminen Fidaan tuntuu turhalta, lantin tiputtaminen keräyslippaaseen yhtälailla. Jos lähtisin vapaaehtoiseksi, mitä voisin tehdä: antaa hellyyttä ja huolenpitoa vai opettaa lukemaan? Se ehkä auttaisi juuri kyseistä lasta, muttei ehkäisisi satojatuhansia vauvoja kokemasta samaa kohtaloa. Olisi kiinnostava tietää minkä yhden konkreettisen asian dokumentin ihmiset itse elämässään muuttaisivat niin voidessaan.
Mietin myös miksi ihmeessä kidutan itseäni katsomalla näitä horror-dokumentteja, joista tulee kuristavan paha olo, yöunet menevät, eikä dokumentoitavienkaan elämä moisesta masokismista sanottavasti parane? Kaikesta huolimatta olen vankasti sitä mieltä että jokainen hyvinvointivaltion asukas pitäisi tavalla tai toisella pakottaa katsomaan pari vastaavaa dokumenttia. Ehkä sivutuotteena tekstaripalstojen olematon ruikutus suomalaisten tuulipukumuodista, meluavista naapureista ja vääränvärisestä vessapaperista vähenisi.
