Miehelään vaikka henki lähtisi

Kolumnit / Satakunnan Kansa, 30.7.2008

Perinteiset tavat tyttöjen ympärileikkauksista kunniamurhiin vahingoittavat naisia monissa maissa. Mm. kehitysyhteistyön piirissä joudutaan usein miettimään oikeutta puuttua toisen kulttuurin ikivanhoihin tapoihin. Länsimaalaiset ovat vuosia uskoneet oman kulttuurinsa ylivertaisuuteen, mutta viime vuosina ns. kulttuurirelativismi eli kulttuurin sidonnaisuus paikalliseen elämänmenoon on korostunut. Asennemuutos on vähentänyt halukkuutta puuttua yksilön oikeuksia polkeviin, mutta yhteisölle tärkeisiin traditioihin kuten tyttöjen sukupuolielinten silpomiseen.

Samaan aikaan maahanmuuttajien ja eri uskontojen (erityisesti islamin) rantautuminen Eurooppaan on sekoittanut pakkaa kotikentällä. Tutkija Pauline de los Reyes on todennut että viime vuosina mm. Ruotsissa vellonut keskustelu kunniamurhista on johtanut retoriikkaan, jossa tasa-arvosta on tehty ikään kuin ruotsalaisen yhteiskunnan ominaispiirre ja maahanmuuttajataustaiset miehet on leimattu väkivaltaisiksi vaimonpieksijöiksi.

Kulttuurirelativismia lieneekin vaikeampi toteuttaa kotikentällä, jossa usein perustellustikin ajatellaan että maahanmuuttajien on sopeuduttava uuden kotimaansa lakeihin ja kulttuuriin. Samaan aikaan silmät suljetaan helposti oman kulttuurin naista alistavilta tavoilta: seksistiset mainokset, silikonirinnat, botoxihuulet sekä pikkutytöille kaupiteltavat stringhousut ja prostituoiduilta näyttävät Bratz-nuket ovat länsimaisten naisten arkipäivää. Nuoret tytöt laihduttavat itsensä hengiltä; valmennetaanpa Amerikassa jo kolmevuotiaita pikkutyttöjä missikisoihin hampaita oikomalla, kaloreita vahtimalla ja keimailevaa kävelyä harjoittelemalla.
Siinä missä aviottoman musliminaisen on kunniaväkivallan uhalla varottava antamasta mitään seksuaalisia signaaleja, länsimainen nainen saattaa päästä hengestään ellei ole valmis seksiin: Toukokuussa paljastui mm. että ruotsalaismies oli pakottanut kehitysvammaisen vaimonsa seksiorjaksi yli sadalle asiakkaalle ja vantaalaismies piti tuntematonta naista vankinaan viisi päivää pakottaen tämän useasti päivässä yhdyntään pahoinpitelyllä uhkaamalla.

Joku voisi syystä ihmetellä miksi länsimaiset naiset vapaaehtoisesti (ja pääasiassa miesten iloksi) antavat leikellä terveitä vartaloitaan ja kulkevat kesät talvet napa paljaana, epämukavat stringit liian matalista housuista vilkkuen. Länsimaisten on puolestaan vaikea uskoa että osa musliminaisista käyttää burkhaa vapaaehtoisesti. Osalla näin toimivista musliminaisista on vieläpä feministiset perusteet valinnalleen: he käyttävät huivia etteivät miehet arvioisi heitä vain heidän sulojensa vaan älykkyyden ja persoonallisuuden perusteella. Samasta syystä kai extreme-feministit Suomessakin viittaavat kintaalla meikeille ja hepeneille.
Miesten himokkaiden katseiden hillitsemiseen pyritään vieläkin rajummin keinoin: Mm. Kamerunissa harjoitetaan nuorten tyttöjen rintojen prässäystä, jossa rintoja lytistetään erilaisilla kuumennetuilla esineillä kuten tulikuumilla kivillä. Suojellakseen tyttäriään hiv-tartunnalta ja ei-toivotulta raskaudelta äidit pyrkivät rinnat litistämällä tekemään tyttäristään seksuaalisesti epäviehättäviä. ”Prässätyt” tytöt eivät ehkä koskaan pysty imettämään ja altistuvat mm. rintasyövälle, kystalle ja jatkuvalle kivulle.

Vaikka keinot vaihtelevat eri kulttuureissa seksuaalisuuden ylikorostamisesta sen tukahduttamiseen, perimmäisenä tavoitteena on naisen markkina-arvon nostaminen. Mikä pahinta, kaiken takana on usein hyvää tarkoittava oma äiti, joka haluaa tyttärensä vastaavan yhteisön normeja ja pääsevän pikimmiten naimisiin. Kunpa naiset kaikkialla oppisivat arvostamaan ja rakastamaan itseään, toisiaan ja ruumistaan, ei heidän tarvitsisi naimisiin päästäkseen jatkaa vahingollisia perinteitä – eikä toimeen tullakseen ja arvostusta saadakseen mennä naimisiin.

Hyvikset ja pahikset

Kolumni / Satakunnan Kansa, 16.7.2008

Edelleen löytyy niitä, joiden mielestä ilmastonmuutos on vain kupla, ja voimme surutta jatkaa nykyisen kaltaista energian ja raaka-aineiden kerskakulutusta. On myös niitä, jotka kyllä uskovat ilmastonmuutoksen olevan totisinta totta mutta EU:n ja etenkään Suomen ei pidä osallistua ilmastotalkoisiin ennen kuin Kiina, Intia ja muut kehittyvät taloudet ovat mukana vähintään samalla panoksella. Sitten on niitä, joiden mielestä Suomenkin kenties pitäisi kantaa kortensa kekoon, mutta ilman lisäkustannuksia. Tässä porukassa lasketaan uutterasti paljonko EU:n energiapolitiikka vuosittain maksaa kuluttajalle ja teollisuudelle.

Ja sitten on niitä, jotka ovat niin huolissaan planeettamme tulevaisuudesta, sukupuuttoon kuolevista lajeista (1000/vrk), saastuvista meristä, kasvavista jätevuorista, hiipuvista öljy- ja uraanivarannoista jne. että ovat valmiita tinkimään kulutuksestaan, käyttämään aikaa lajitteluun ja maksamaan luomulisää. Tässä joukossa ajatellaan, että Suomella, EU:lla ja länsimailla on taloudellisten, poliittisten ym. resurssiensa puolesta ainutlaatuinen mahdollisuus ja jopa moraalinen velvollisuus näyttää tietä ilmastopolitiikassa. Aina on toki joukossa niitä, joiden mielestä energialamppuihin siirtyminen ja kasvisruuan suosiminen on hyödytöntä piipertelyä.

Moneen junaan menijöitä löytyy muidenkin teemojen ympäriltä: On niitä, joiden mielestä eläimet ovat raaka-ainetta, jonka kärsimyksistä ei tarvitse piitata – erityisesti jos kärsimys on perusteltua taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta. Ja niitä, joiden mielestä kaikilla lajeilla on – ellei itseisarvo – niin ainakin oikeus lajityypilliseen käyttäytymiseen ja oikeus välttää tarpeetonta kipua ja tuskaa. Jälkimmäinen porukka on useimmiten valmis luopumaan minkkiturkeistaan ja maksamaan enemmän eettisesti tuotetuista elintarvikkeista ja kemikaaleista.

On niitä, joiden mielestä globalisaatio on Länsimaiden kerskakulutuskulttuurille uhka, joka pitää eliminoida tuontitullein, tukiaisin ja kuluttajaboikotein. Tälle porukalle hyvä onni ”elämän arpajaisissa” ei aiheuta omantunnontuskia tai auttamisvelvoitetta. ”Sivistymättömät afrikkalaiset korruptoituine hallitsijoineen ovat itse syypäitä alikehitykseen ja nälänhätään.” Ja on niitä joiden mielestä on häpeällistä, ettei Suomen kaltainen hyvinvointivaltio täytä YK:n asettamaa 0,7 %/BKT kehitysapuvelvoitetta ja että epäreilut kansainvälisen kaupan rakenteet syövät kehittyviltä mailta kaksinkertaisesti sen summan, jonka ne saavat kehitysapuna.

On niitä joiden mielestä Suomi ja suomalainen sosiaaliturva kuuluu vain syntyperäisille suomalaisille, eikä tänne kaivata ulkomaaneläviä kunniallisten kansalaisten siivellä elämään. Ja on niitä, joiden mielestä työvoimapulan uhkaamalla Suomella on sekä itsekkäät että humanitääriset syyt avata ovet turvapaikanhakijoille, pakolaisille ja muillekin maahan pyrkijöille. Jälkimmäisessä porukassa tunnetaan myötätuntoa sodan, luonnonkatastrofien, henkilökohtaisen vainon yms. uhreja kohtaan. Ajatellaan kenties että jotain vastaavaa voisi tapahtua itsellekin ja silloin olisi mukava kun joku ojentaisi auttavan kätensä. Tai ajatellaan, että koska on onni asua maassa, jossa ei tarvitse ponnistella selvitäkseen hengissä seuraavaan päivään, omista resursseista liikenee myös huonommassa asemassa olevien auttamiseen.

On toisin sanoen niitä, joiden elämää säätelee oma napa, peilikuva ja pankkitilin saldo. Ja on haihattelijoiksi, idealisteiksi, utopisteiksi ja piipertäjiksi kutsuttu maailmanparantajien joukko, joka pyrkii tekemään maailmasta edes hitusen paremman paikan elää. Viimeksi mainittuja voi bongata mm. Porin kävelykadulle 18.7. pystytettävällä Mahdollisuuksien Torilla, jolla kansalaisjärjestöjen vapaaehtoiset esittelevät toimintaansa. Vastakkainasettelun hälventämiseksi lisättäköön loppuun vielä, ettei kukaan onneksi ole läpeensä pahis tai täydellisen hyvis.

Viihteen ja urheilun (epä-)pyhä liitto

Kolumni / Satakunnan Kansa, 2.7.2008

Keskustelu Tiibetin tilanteesta ja Pekingin olympialaisten boikotoimisesta on jäänyt jalkapallon EM-kisojen jalkoihin. Politiikka ja urheilu on useimpien suomalaisten mielestä edelleen syytä pitää toisistaan mahdollisimman kaukana. Kärkipoliitikoista vain tuore ulkoministeri Stubb uskalsi olla eri mieltä. Huippu-urheilijoista puolestaan vain valtio-oppia opiskeleva Olli-Pekka Karjalainen mainitsi jonkinasteisista tunnontuskista kisaisännän ihmisoikeusrikkomuksiin liittyen.

Boikotin vastustajat ovat sikäli oikeassa, että on turha valittaa kun p-t ovat jo housussa: kisojen myöntämistä Kiinalle olisi aikanaan pitänyt tarkemmin harkita ja ainakin kytkeä valinta konkreettisiin ihmisoikeusvaateisiin. Olympialaisten kohdalla voi myös aiheellisesti kysyä, kenen – urheilijoiden, valtiomiesten vai suuren yleisön – boikotti tehokkaimmin tukisi Kiinan ihmisoikeustilannetta. On ymmärrettävää ettei arvokisamenestyksellä elantonsa hankkiva ja siihen vuosia tähdännyt urheilija hevin jätä kisoja väliin vain koska muutama tiibetiläinen on tyytymätön Kiinan miehitysvaltaan.

Totta sekin, ettei muutaman suomalaisurheilijan (sen enempää kuin poliitikon) poisjäänti kisoista heilauttaisi Kiinan johtoa suuntaan tai toiseen. Kisojen boikotointi näiden tahojen osalta olisikin lähinnä symbolinen ele, jolla suuren yleisön huomio saataisiin kiinnitettyä Kiinan ihmisoikeusrikkomuksiin. Sitä kautta olisi ehkä mahdollista aikaansaada esim. eurooppalaisten kuluttajien Kiinaan ja kiinalaisiin tuotteisiin kohdistama osto- ja matkustusboikotti.

Kaikin puolin kunnolliset ja lainkuuliaiset urheilijat eivät kuitenkaan moiseen ryhdy. Boheemeille musiikki- ja elokuvatähdille sen sijaan on sallitumpaa ottaa kantaa maailman menoon. Parin viikon takaiselle Jon Bon Jovin Helsingin keikalle virittäytyäkseni katsoin bändiä käsitelleen dokumentin, jossa Jon paljastui Al Goren presidentinvaalikampanjan avoimeksi tukijaksi. Goren kampanjassa kunnostautuivat monet muutkin viihdemaailman supertähdet. Arvokisaboikottia vastaava uhraus muusikolta olisi tosin esiintymisboikotti tai vähintäänkin sovitun keikan peruminen. Fanien suuttumus moisessa tapauksessa saattaisi kohdistua osin maansa johtoon, osin kuitenkin itse esiintyjään. Urheilukisatkaan eivät kaadu yhden tai kahden osallistujan boikottiin, tosin kirkkaimpien tähtien poisjäänti himmentäisi kisojen hohtoa.

Riippumatta boikottien tms. vaikutuksesta päättäjiin, faneihinsa tähdillä on paljon valtaa. Koska suuri osa idoleihinsa intohimoisesti suhtautuvista faneista ei suhtaudu yhtä intohimoisesti politiikkaan, idolien kannanotot voivat hyvinkin vaikuttaa äänestyspäätöksiin. Innokkaimmat republikaanifanit ehkä polttivat JBJ-levykokoelmansa Goren kampanjan aikaan, mutta 120 miljoonaa levyä myyneelle maailmantähdelle sillä ei liene suurtakaan merkitystä. Uraansa aloittelevan artistin kannattaa sen sijaan olla varovaisempi politiikkaan sekaantuessaan.

Tukiryhmään kuulumisesta ei ole pitkä matka politiikan ytimeen. Moni viihdeurallaan jäähdyttelevä (tai sille lisäpotkua hakeva) tähti innostuu testaamaan suosiotaan myös vaalikarjan keskuudessa. Urheilijalle yhteiskunnalliset mielipiteet ja ura politiikassa sallitaan vasta urheilu-uran jälkeen, mutta sitten tie Arkadianmäelle onkin apposen auki. Suorin tie eduskuntaan tuntuu ainakin Suomessa olevan panostus huippu-urheiluun! En tiedä paljonko maailma paranisi urheilijoiden ulostuloilla, mutta vasemmistokansanedustaja Paavo Arhinmäen mukaan ainakin suomalainen jalkapallo kasvattaisi yleisömääriään palaamalla voimakkaampaan vastakkainasetteluun, jossa seurat entisaikojen tapaan profiloituisivat oman kaupunkinsa, kaupunginosansa tai tietyn yhteiskuntaluokan joukkueeksi.