Kolumni / Satakunnan Kansa, 3.12.2008
Suuret silmät tuijottavat häkistä, eläin on kauhuissaan. Sen vaistot sanovat, että sen kuuluisi vaeltaa vapaana, etsiä ruokaa ja rakentaa pesää. Häkkejä on rivissä sadoittain. Niissä asuvat eläimet ovat pelokkaita ja häiriintyneitä, niiden korvat on syöty, niiden jalat ovat vääntyneet tai paleltuneet verkkopohjaisessa häkissä. Talvella on kylmä, mutta eläinten ei ole mahdollista nukkua talviunta. Kesällä on usein tuskallisen kuuma. Ympärillä leijuu kuvottava lannan ja virtsan haju.Mutta eläinten turkki on komea ja kiiltää. Joidenkin mielestä se kertoo että kaikki on hyvin ja todistaa, että ihmisellä on oikeus harrastaa tätä julmaa huvia.
Millään todellisella tarpeella turkkia on näillä leveyksillä vaikea perustella, statuksen kanssakin alkaa olla niin ja näin: Viestintätoimisto Milttonin Status ´08 –tutkimuksen mukaan aito turkis on vasta sijalla 95. kysyttäessä millä Suomessa saa muiden arvostusta. Sinänsä paradoksaalista on, että aidon turkiksen suosion käännyttyä laskuun turkis värjätään tekoturkiksen näköiseksi.
Tuoreet uutiset norjalaisilta turkistarhoilta ovat taas yksi osoitus turkiseläinten hoidon heikkoudesta: kuvamateriaaleissa näkyy vakavasti vammautuneita eläimiä. Vaan eipä huolta, Suomen Turkistuottajien mukaan Norjan viranomaiset valvovat turkistuotantoa, eikä Turkistuottajilla ole kuulemma syytä olettaa viranomaisten laiminlyöneen tehtäväänsä – vaikka heille esitetty kuvanauhatallenne muuta todistaakin.
Turkistuotanto ei ole epäeettistä vain eläinsuojelun näkökulmasta: siinä missä tekoturkiksen valmistus kuluttaa 10 öljylitran verran energiaa, kettuturkiksen valmistus kuluttaa 184 ja minkkiturkiksen jopa 470 litraa. Yksistään Suomen turkiseläinhäkkien alle kertyvä lanta- ja virtsamäärä vastaa 1,2 miljoonan ihmisen puhdistamattomien jätevesien sisältämää uloste- ja virtsamäärää. Jokiin ja järviin päätyessään typpi ja fosfori aiheuttavat vesistöjen rehevöitymistä. Turkis onkin kaikkea muuta kuin ekologinen luonnontuote.
Eläinsuojelu- ja eläinoikeusliike kyseenalaistavat eläinten hyväksikäytön. Toiminnan arkipäivään kuuluvat luentotilaisuudet, kouluilla puhuminen, infopöydän pitäminen, tempaukset kadulla ja muu ruohonjuuritason toiminta. Eläinoikeusliikkeen satunnaisesti harjoittamaa kansalaistottelemattomuutta lukuun ottamatta toiminta on täysin laillista. Oma lukunsa ovat Eläinten vapautusrintaman (EVR) kaltaiset, turkistarha- yms. iskuja tekevät ns. aktivistijärjestöt, jotka valitettavasti tahraavat kaikkien eläinsuojelijoiden maineen.
Mediaa tuntuu kiinnostavan edellä mainituista vain EVR, jonka toimista voi revitellä kohuotsikoita siitä miten aktivistit tunkeutuivat tilalle X tai tarhalle Y. ”Järkyttävää, tuottajan omaisuuden suojaa on loukattu ja vapauteen tottumattomat ketut menehtyvät luonnossa lyhyen ajan sisällä!” Viis siitä, että eläimet olisi tapettu joka tapauksessa peräsuoleen annettavalla sähköiskulla ilman, että kukaan olisi asiaan reagoinut… Lain rikkominen on tietysti tuomittavaa, mutta jokusen palstamillimetrin soisi myös sille, että lainsäädäntö mahdollistaa eläinten kärsimykseen. Turkis-, laboratorio- ja tehotuotantoeläinten elinolot huomioiden on eläinten kannalta siunaus päästä hengestään!
Suuren yleisön tyypillinen reaktio eläinsuojelijoihin on ”kettutytöttely” ja vaatimus ponnistelujen kohdistamisesta ihmisiin. Olen aina ihmetellyt miksi juuri eläinten oikeuksien puolustajien täytyy kerta toisensa jälkeen perustella toimintaansa ja tavoitteitaan. Miksei kapean joukon intressejä ajavien Pro sitä sun tätä –liikkeiden edustajia vaadita suuntaamaan tarmoaan asunnottomien tai vanhusten pelastamiseen? Nähdäkseni hattua pitää nostaa jokaiselle, joka kantaa kortensa kekoon tehdäkseen maailmasta paremman paikan muillekin kuin itselleen. Darwinin sanoin, rakkaus kaikkia eläviä olentoja kohtaan on ihmisen jaloin ominaisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti