(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 10.8.2015)
Onko perinteisen miehisyyden vaaliminen miesten edun mukaista?
Poleemisista kirjoituksistaan tunnettu Timo Hännikäinen julkaisi alkuvuonna esseekokoelman ”miehekkäästä kunniasta”. Kunnia: esseitä maskuliinisuudesta -kokoelman kantavana teemana on miehisyyden kriisi länsimaisessa yhteiskunnassa, jossa ”oikealle” maskuliinisuudelle on tilaa lähinnä armeijassa, nyrkkeilysalilla ja herrakerhoissa. Työelämässäkään ei ole enää sijaa ”tosimiehille”, koska Hännikäisen sanoin ”moderni maailma tarvitsee enemmän hienovaraisia sosiaalisia taitoja kuin suoraviivaisia maskuliinisia hyveitä.”
Hännikäisen syyttävä sormi osoittaa feministejä, jotka ”ihannoivat kotitöihin osallistuvia, tunteitaan avoimesti näyttäviä, väkivallattomia, naisten puolelle asettuvia miehiä ja haluavat kieltää aiemmat miehisyyden hyveet”. Feminismissä on kuitenkin kyse kaikkien ihmisten oikeuksista tehdä sukupuolesta huolimatta itselle omimpia valintoja. Hännikäisen ihannoima mieskuva ei ole ongelmallinen siksi että se olisi läpeensä paha, vaan siksi että se poissulkee aika monta poikaa ja miestä. Miehisyys on ohuen langan varassa jos sitä voi toteuttaa vain kaatamalla hirven tai nakkikioskijonossa vinoilijan, nostamalla 100 kg penkistä tai kuulumalla moottoripyöräjengiin. Machotempauksistaan tunnettu Putinkin ilmoitti hiljattain kokeilevansa joogaa.
Hännikäinen kirjoittaa kuitenkin osuvasti miehisestä kunnian ja arvostuksen tavoittelusta peräänkuuluttaen miehisten hyveiden palauttamista. Pientä ongelmaa hänellä tuntuu tosin omalla kohdallaan olevan agendan toimeenpanossa. Juhannusyön tuiskeessa hän päätti ”vastata samalla mitalla häntä solvanneille järjestöille” kirjoittamalla natsitervehdyksiä ja muita törkyviestejä Naisasialiitto Unionin sekä väkivallan uhreja auttavan Naisten linjan sosiaalisen median sivuille. Kunnian kukko ei laulanut Hännikäiselle, kuten ei muillekaan viimeaikaisille ”tosimies-somettajille” (Immonen, Kankaanniemi). Kustantamo irtisanoutui Hännikäisestä joka, vastoin (kunniakkaita?) periaatteitaan, lopulta taipui pyytämään anteeksi Naisten linjalta.
Kaikesta huolimatta kirjaa voi suositella pimeneviin iltoihin kunniakoodien sparraajaksi, riippumatta siitä pitääkö lukija kunnia-asianaan perinteisten sukupuoliroolien vaalimista vai niiden haastamista. Siinä missä siisti koti ja täyteen leivottu pakastin oli kunnia-asia ainakin osalle äitini sukupolven naisia, jäin miettimään mikä meille X-sukupolven naisille on kunnia-asia. Näyttää nelikymppisenä kaksikymppiseltä?
Onko perinteisen miehisyyden vaaliminen miesten edun mukaista?
Poleemisista kirjoituksistaan tunnettu Timo Hännikäinen julkaisi alkuvuonna esseekokoelman ”miehekkäästä kunniasta”. Kunnia: esseitä maskuliinisuudesta -kokoelman kantavana teemana on miehisyyden kriisi länsimaisessa yhteiskunnassa, jossa ”oikealle” maskuliinisuudelle on tilaa lähinnä armeijassa, nyrkkeilysalilla ja herrakerhoissa. Työelämässäkään ei ole enää sijaa ”tosimiehille”, koska Hännikäisen sanoin ”moderni maailma tarvitsee enemmän hienovaraisia sosiaalisia taitoja kuin suoraviivaisia maskuliinisia hyveitä.”
Hännikäisen syyttävä sormi osoittaa feministejä, jotka ”ihannoivat kotitöihin osallistuvia, tunteitaan avoimesti näyttäviä, väkivallattomia, naisten puolelle asettuvia miehiä ja haluavat kieltää aiemmat miehisyyden hyveet”. Feminismissä on kuitenkin kyse kaikkien ihmisten oikeuksista tehdä sukupuolesta huolimatta itselle omimpia valintoja. Hännikäisen ihannoima mieskuva ei ole ongelmallinen siksi että se olisi läpeensä paha, vaan siksi että se poissulkee aika monta poikaa ja miestä. Miehisyys on ohuen langan varassa jos sitä voi toteuttaa vain kaatamalla hirven tai nakkikioskijonossa vinoilijan, nostamalla 100 kg penkistä tai kuulumalla moottoripyöräjengiin. Machotempauksistaan tunnettu Putinkin ilmoitti hiljattain kokeilevansa joogaa.
Hännikäinen kirjoittaa kuitenkin osuvasti miehisestä kunnian ja arvostuksen tavoittelusta peräänkuuluttaen miehisten hyveiden palauttamista. Pientä ongelmaa hänellä tuntuu tosin omalla kohdallaan olevan agendan toimeenpanossa. Juhannusyön tuiskeessa hän päätti ”vastata samalla mitalla häntä solvanneille järjestöille” kirjoittamalla natsitervehdyksiä ja muita törkyviestejä Naisasialiitto Unionin sekä väkivallan uhreja auttavan Naisten linjan sosiaalisen median sivuille. Kunnian kukko ei laulanut Hännikäiselle, kuten ei muillekaan viimeaikaisille ”tosimies-somettajille” (Immonen, Kankaanniemi). Kustantamo irtisanoutui Hännikäisestä joka, vastoin (kunniakkaita?) periaatteitaan, lopulta taipui pyytämään anteeksi Naisten linjalta.
Kaikesta huolimatta kirjaa voi suositella pimeneviin iltoihin kunniakoodien sparraajaksi, riippumatta siitä pitääkö lukija kunnia-asianaan perinteisten sukupuoliroolien vaalimista vai niiden haastamista. Siinä missä siisti koti ja täyteen leivottu pakastin oli kunnia-asia ainakin osalle äitini sukupolven naisia, jäin miettimään mikä meille X-sukupolven naisille on kunnia-asia. Näyttää nelikymppisenä kaksikymppiseltä?
