Mielipidekirjoitus (Satakunnan Viikko, Ehdokkaan ääni -palsta 14.1.2007)
Suomalaisten kiinnostus politiikkaan ja äänestämiseen vähenee samassa tahdissa kuin pääministerin naisseikkailusta kertovat lööpit lisääntyvät, vuosi vuodelta. Osaltaan vähenevä kiinnostus selittynee suurten puolueiden lähentymisellä – mikään ei muutu hallituksen vaihtuessa, johtuen osittain myös sateenkaarihallitusperinteestämme. Vihreät puolueet ovat osaltaan tuoneet poliittiselle kentälle uutta, talouskasvun ja ympäristönsuojelun välistä jakolinjaa poliittisen oikeiston ja vasemmiston menettäessä merkitystään.
Kautta aikojen vihreitä vaihtoehtoja on syytetty idealistiseksi piperrykseksi, mutta kummasti vihreiden visiot mm. tuuli- ja bioenergiasta sekä perustulosta ovat vähitellen siirtyneet valtapuolueidenkin vaaliohjelmiin. Perinteisesti idealismin vastakohtana pidetään realismia, jonka me suomalaiset hallitsemme liiankin hyvin. ”Realismin” nimissä emme aseta – toisin kuin ”utopistiset” länsinaapurimme – ”epärealistisen” korkeita tavoitteita ilmastonmuutoksen torjunnalle, kehitysyhteistyölle, roolillemme kansainvälisessä yhteisössä, EU:ssa tai missään muussakaan.
Vaalien alla realismi helposti korvautuu populismilla: ehdokkaat lupaavat omaan maakuntaan viisi ihanaa ja kymmenen kaunista, jopa riippumatta antamiensa lupausten yhteensopivuudesta puolueensa ideologian kanssa. Kaikista tulee ainakin hetkellisesti maakuntapoliitikkoja puoluepoliitikkojen sijaan. Kuitenkin kansanedustajaehdokkaaksi asettuminen on useimmille merkittävä päätös, jonka takana on palava halu muuttaa yhteiskuntaa parhaaksi katsomaansa suuntaan. Jokaisen ehdokkaan sisällä asuu varmasti pieni idealisti!
Haastankin äänestäjien (ja äänestysaktiivisuuden) nimissä satakuntalaisehdokkaat kertomaan omista visioistaan maapallon pelastamiseksi ja vallitsevien vääryyksien eliminoimiseksi, niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla. Globaali eriarvoisuus ja syrjäytyminen luovat eripuraa ja turvattomuutta myös meillä, ja Satakunnan hyvinvointi on riippuvaista koko maan ja lopulta koko planeetan hyvinvoinnista. Uskallan lopuksi tunnustaa, että solidaarisuus nälkää näkeviä afrikkalaislapsia kohtaan ajaa minun kohdallani ohi satakuntalaisäänestäjiä kohtaan tuntemani solidaarisuuden. Politiikka on valintoja, kaikkea ei voi saada – eikä luvata
