(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 11.7.2016)
Kuluneen vuoden kuuma peruna korkeakoulukentällä ovat olleet hallituksen rajuiksi moititut määrärahaleikkaukset. Vuosi sitten SuomiAreenalla puhuttiin rahaa enemmän rakenteista: yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteistyöstä keskusteltiin otsikoilla ”Uudenlaista yhteistyötä vai tiukempaa työnjakoa?” ja elinkeinoelämäyhteistyöstä otsikolla ”Me korkeakouluja vai korkeakoulut meitä varten?”
Korkeakoulukentän uudistamisen tavoitteiksi on asetettu mm. tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisääminen, menestyminen kansainvälisissä vertailuissa, profiloituminen ja rönsyjen karsiminen, alueellisten ja alakohtaisten osaamiskeskittymien vahvistaminen sekä lyhemmät opiskeluajat.
Tavoitteisiin on pyritty mm. lisäämällä elinkeinoelämän vaikutusvaltaa yliopistojen päättävissä elimissä, ohjaamalla rahoitusta ”strategiseen” tutkimukseen ja ”huippuyksiköille”, karsimalla tukipalveluhenkilöstöä ja pieniä tai pääkampuksen ulkopuolella sijaitsevia yksiköitä sekä leikkaamalla opintorahaa ja maksimitukiaikaa.
Mm. Grahn-Laasosen peräänkuuluttamia alueellisia ja alakohtaisia osaamiskeskittymiä ei synny ilman alueellisia tutkimus- ja opetustoimintoja. Jo tutkimus- ja koulutusalojen karsiminen ja keskittyminen ”alueellisiin vahvuuksiin” heikentää elinkeinorakenteen monipuolisuutta. Salo on kauhuesimerkki yhden kortin varaan rakentamisesta. Vastaavasti Porin sanotaan selvinneen 1990- ja 2000- lukujen taantumista samankokoisia kaupunkeja paremmin juuri korkeakoulutuksen myötä monipuolistuneen elinkeinorakenteensa ansiosta.
Luovuutta ja innovaatioita janoavassa, alati muuttuvassa työelämässä pärjääviä moniosaajia ei puolestaan kasva paperitöihin ja rahoitushakemuksiin nääntyneiden yliopisto-opettajien pikakurssittamina. Opintotukikiristysten sijaan työelämään siirtymistä voisi vauhdittaa välivuosia ja vääriä valintoja karsimalla: Lukion kolmannen kevään voisi pyhittää ylioppilaskokeisiin pänttäämisen sijaan korkeakoulutarjontaan tutustumiseen ja pääsykokeisiin valmistautumiseen. Alemman korkeakoulututkinnon (kandi tai amk) aloituspaikkamääriä voisi kasvattaa. Maisterivaiheeseen voisi puolestaan seuloa motivoituneimmat opiskelijat. Samalla pitäisi parantaa alemman tutkinnon työllistävyyttä.
Kirjoittaja valitsi lukion jälkeen väärän koulutusalan
Kuluneen vuoden kuuma peruna korkeakoulukentällä ovat olleet hallituksen rajuiksi moititut määrärahaleikkaukset. Vuosi sitten SuomiAreenalla puhuttiin rahaa enemmän rakenteista: yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteistyöstä keskusteltiin otsikoilla ”Uudenlaista yhteistyötä vai tiukempaa työnjakoa?” ja elinkeinoelämäyhteistyöstä otsikolla ”Me korkeakouluja vai korkeakoulut meitä varten?”
Korkeakoulukentän uudistamisen tavoitteiksi on asetettu mm. tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisääminen, menestyminen kansainvälisissä vertailuissa, profiloituminen ja rönsyjen karsiminen, alueellisten ja alakohtaisten osaamiskeskittymien vahvistaminen sekä lyhemmät opiskeluajat.
Tavoitteisiin on pyritty mm. lisäämällä elinkeinoelämän vaikutusvaltaa yliopistojen päättävissä elimissä, ohjaamalla rahoitusta ”strategiseen” tutkimukseen ja ”huippuyksiköille”, karsimalla tukipalveluhenkilöstöä ja pieniä tai pääkampuksen ulkopuolella sijaitsevia yksiköitä sekä leikkaamalla opintorahaa ja maksimitukiaikaa.
Mm. Grahn-Laasosen peräänkuuluttamia alueellisia ja alakohtaisia osaamiskeskittymiä ei synny ilman alueellisia tutkimus- ja opetustoimintoja. Jo tutkimus- ja koulutusalojen karsiminen ja keskittyminen ”alueellisiin vahvuuksiin” heikentää elinkeinorakenteen monipuolisuutta. Salo on kauhuesimerkki yhden kortin varaan rakentamisesta. Vastaavasti Porin sanotaan selvinneen 1990- ja 2000- lukujen taantumista samankokoisia kaupunkeja paremmin juuri korkeakoulutuksen myötä monipuolistuneen elinkeinorakenteensa ansiosta.
Luovuutta ja innovaatioita janoavassa, alati muuttuvassa työelämässä pärjääviä moniosaajia ei puolestaan kasva paperitöihin ja rahoitushakemuksiin nääntyneiden yliopisto-opettajien pikakurssittamina. Opintotukikiristysten sijaan työelämään siirtymistä voisi vauhdittaa välivuosia ja vääriä valintoja karsimalla: Lukion kolmannen kevään voisi pyhittää ylioppilaskokeisiin pänttäämisen sijaan korkeakoulutarjontaan tutustumiseen ja pääsykokeisiin valmistautumiseen. Alemman korkeakoulututkinnon (kandi tai amk) aloituspaikkamääriä voisi kasvattaa. Maisterivaiheeseen voisi puolestaan seuloa motivoituneimmat opiskelijat. Samalla pitäisi parantaa alemman tutkinnon työllistävyyttä.
Kirjoittaja valitsi lukion jälkeen väärän koulutusalan
