EVVK

Kolumni / Satakunnan Kansa, 21.5.2008

Suomalaisnuorten kiinnostus vaikuttamiseen on eräiden tutkimusten mukaan vähäisintä koko Euroopassa – siis Ei Vois Vähempää Kiinnostaa! Samaan aikaan 15–25-vuotiaiden tärkeimmäksi mediaksi on noussut internet, josta suorastaan vyöryy tietoa. Saako tiedon tulva nuoret ahdistumaan ja kääntymään sisäänpäin? Kuten Sunnuntai-liitteen (4.5.) radikalismin kuolemaa pohtineessa jutussa todettiin, nykynuorilla ei ole yhtenäiskulttuuria jota vastaan kapinoida, eivätkä poliittiset puolueetkaan tarjoa vivahde-eroja, saati kunnollista keskustelua. Epäpoliittinen harrastus- ja järjestötoiminta onkin nyt pop, samoin elämäntapavalintojen tekeminen: lihat jätetään tiskiin eläinten oikeuksien nimissä ja lähikaupassa valitaan Reilun kaupan banaaneja säällisten työolojen takaamiseksi kehitysmaiden viljelijöille.

Yhtenäiskulttuurin sijaan korostuu yksilöllisyys ja tulosvastuu. Nuorisotutkijat puhuvat portfoliosukupolvesta – nuorten on kerrytettävä meriittejä ja kehitettävä itseään jo varhain. Positiivista sinänsä pelottavassa ilmiössä on ainoastaan sen välillinen kannustavuus kansalaisaktiivisuuteen: vapaaehtoisuus, järjestötoiminta ym. näyttää ansioluettelossa hyvältä! Hallituksen tuoreen Lapsi- ja nuorisopoliittisen kehittämisohjelman mukaan suomalaisista 15–29-vuotiaista nuorista järjestötoiminnassa on mukana 54 %. Sukupuolella tai asuinalueella ei ole vaikutusta osallistumiseen, sen sijaan vaaleissa äänestävät ja työssä käyvät nuoret ovat aktiivisimpia. Järjestöosallistuminen on yhteydessä korkeampaan koulutustasoon, kuvastaen kansalaisosallistumisen yhteyttä hyväosaisuuteen.

Kunnallisoikeuden professori Aimo Ryynäsen mukaan kasvaminen yhteistoiminnallisuuteen lähtee jo peruskouluista, joissa nuoret pitää kasvattaa näkemään vastuunsa, oikeutensa ja tavat vaikuttaa asioihin. Rauman lukiossa huhtikuussa järjestetty Satakunnan Malli-YK-kokous on hyvä esimerkki keinoista edistää nuorten kiinnostusta maailman menoon. Täysi tuki täytyy antaa myös hallituksen linjauksille huomioida aktiivinen kansalaisuus opetushenkilöstön jatko- ja täydennyskoulutuksessa sekä nuorisotyöntekijöiden koulutuksessa, luoda malli lukion ja ammatillisen toisen asteen valinnaisesta vapaaehtoistoimintaohjelmasta sekä ottaa kansalaisjärjestöjen vierailut osaksi yhteiskunnallista opetusta.

Nuorisotyöntekijä Pirjo Mattilan mukaan myös kunnallinen nuorisotyö voi parhaimmillaan olla aktiivisen kansalaisuuden ponnistuslautana: ”Tapahtumatuotannoissa mukana olleet nuoret kokevat syntyneet tapahtumat vahvasti omikseen ja omista ideoistaan syntyneiksi sekä oppineensa monenlaista lupamenettelyistä aina neuvottelutaitoihin ja kompromissien tekoon”.

Myös tietoa vapaaehtoistyön eri tavoista ja mahdollisuuksista kaivataan lisää. Mm. Vantaalla toimii vapaaehtoistoiminnan tukiyksikkö, joka tukee vapaaehtoistoiminnan kehittämistä, tiedottamista ja avustusmenettelyjä. Porissa puolestaan ollaan koulutoimen ja nuorisoyksikön yhteistyönä rakennettu ”Vaikuttamisen polku” –mallia lasten ja nuorten äänen kuulemiseksi. Järjestötalostakin on puhuttu ja kaupunki tukee kansalaisjärjestöjen ”näyteikkunan”, Mahdollisuuksien Torin, järjestelyjä.

Nuorten äänestysaktiivisuudesta ei ole käytettävissä tarkkoja tilastoituja tietoja, mutta sen on arvioitu olevan 10–15 prosenttiyksikköä alhaisempaa kuin muissa ikäryhmissä. Kunnallisvaalien alla politiikka-allergiaan toivoisi löytyvän rohtoja – hoitaahan kunta noin kaksi kolmasosaa yhteiskunnallisesta palvelutarjonnasta. Lääkkeeksi on väläytelty mm. äänioikeusikärajan laskua 16 vuoteen, jota vuoden 2007 Nuorisobarometrin mukaan kannattaa 42 % 15–17-vuotiaista. Puolueiden soisi myös löytävän listoilleen aidosti nuoria ehdokkaita. Ikäväkseni joudun toteamaan, ettei kolmekymppinen kahden lapsen äiti ole 18-vuotiaiden silmissä enää niin nuori kuin toivoisi olevansa.

Moninaisuudessaan yhteneväinen EU

Kolumni / Satakunnan Kansa, 7.5.2008

Perjantaina vietetään Eurooppa-päivää teemalla ”Moninaisuudessaan yhteneväinen”. Jean Monnet’n laatiman ja Ranskan ulkoministeri Robert Schumanin 9.5.1950 lukeman julistuksen pohjalta on luotu nykyinen Euroopan unioni. Vaikka hanke on vielä nuori ja keskeneräinen, sanottakoon vuosipäivän kunniaksi pari sanaa sen haasteista ja mahdollisuuksista.

Niin EU:n jäsenvaltiot kuin muutkin kansallisvaltiot ovat lopullisesti menettämässä otteensa globaaliin talouteen. Kansallisvaltioista riippumattomaksi tulleet sijoittajat investoivat spekulatiivisiin sijoituskohteisiin. Hallitukset ovat silti edelleen riippuvaisia suuryrityksistä ja rahoittajista tuottaakseen sitä hyvinvointia ja luodakseen niitä työpaikkoja, joita kansalaiset julkissektorilta odottavat. Poliittisten toimijoiden on siksi kuljettava varsin nöyrästi talouselämän talutusnuorassa.

Sen sijaan että EU olisi luonut poliittista vastavoimaa globaaleille markkinavoimille, on tähänastinen integraatiokehitys pikemminkin syventänyt kansallisvaltioiden kriisiä: EU on edistänyt pääasiassa negatiivista integraatiota eli sääntelyn purkamista samaan aikaan kun positiivinen integraatio (markkinoita korjaavat toimenpiteet) on loistanut poissaolollaan.

Epätasapaino johtuu tutkijoiden mukaan ennen kaikkea siitä, että negatiivista integraatiota edistävät päätökset koskettavat harvan EU-kansalaisen arkea, eivätkä juuri ylitä ns. poliittisen kiinnostavuuden kynnystä. Positiivista integraatiota edistävä säätely on puolestaan herkempää kansallisille intresseille ja edellyttää useimmissa tapauksissa yksimielisiä päätöksiä. Niinpä sosiaalista ja ympäristön hyvinvointia edistävät päätökset jäävät helpommin pöydälle kuin päätökset taloudellisen kilpailukyvyn edistämiseksi. Suurin syy pattitilanteeseen kuuluu kuitenkin olevan heikko yhteiseurooppalainen identiteetti: suomalaiset tuntevat solidaarisuutta lähinnä maanmiehiään, eivät ranskalaisia ja puolalaisia veljiään kohtaan. Euroopan kansat eivät toisin sanoen ole valmiita osallistumaan yhteiseurooppalaisiin hyvinvointivaltiotalkoisiin.

Onko EU siis mahdottoman tehtävän edessä? Tehokkaita päätöksiä hyvinvointivaltion ja puhtaan elinympäristön takaamiseksi ei voida tehdä ilman tehokasta päätöksentekokoneistoa, joka puolestaan edellyttäisi vahvempaa yhteiseurooppalaista identiteettiä, jota taasen ei ole näköpiirissä. Tunnelin päässä näkyy onneksi valoa, ja poliitikoilta löytyy toivottavasti rohkeutta kulkea valon suuntaan, vaikka se ensi alkuun herättäisikin vastustusta äänestäjäkunnassa. Ensinnäkin, yhteiseurooppalaista identiteettiä voidaan rakentaa ”instituutiot edellä” – esim. enemmistöpäätöksiin siirtymiseksi ei tarvitse odottaa yhteisen identiteetin ensin muotoutuvan, vaan juuri enemmistöpäätökset voivat edesauttaa identiteetin muodostumista. Schumanin julistuksessakin todetaan että Euroopan rakentamiseen tarvitaan ”käytännön toimenpiteitä, joilla luodaan aito yhteisvastuullisuus”.

Toisekseen, jonkinasteisesta eurooppalaisesta identiteetistä voidaan jo puhua: Eurobarometri-tilastot 90-luvulta eteenpäin osoittavat että itsensä yksinomaan tai ensisijaisesti eurooppalaiseksi identifioivien osuus on varsin pitkään pysynyt kymmenen prosentin tuntumassa. Ja ne maat, joiden kansalaiset enimmissä määrin identifioivat itsensä vain maanmiehiinsä (Pohjoismaat), toimeenpanevat EU-lainsäädäntöä tunnollisimmin. Heikko eurooppalainen identiteetti ei siis ole ylipääsemätön este tehokkaalle EU- päätöksenteolle, erityisesti jos jäsenvaltioiden kansalaiset kokevat päätöksillä pureuduttavan rajat ylittäviin ongelmiin kuten talouden globalisoitumiseen, ihmis-, ase- ja huumekauppaan tai ympäristöuhkiin. Näissä kysymyksissä Euroopan kansat ovat uskokseni moninaisuudessaan varsin yksimielisiä.