(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 22.4.2015)
Pitääkö miehisyys
saavuttaa hiellä ja verellä?
Olen kirjoittanut naisiin kohdistuvista tasa-arvo-ongelmista,
mm. suuremmasta kotityötaakasta, hitaammasta urakehityksestä, naisia ja tyttöjä
vähättelevistä sukupuolinormeista jne. Kahden pojan äitinä (ja feministinä) olen
kuitenkin vähintään yhtä huolissani poikiin ja miehiin kohdistuvista paineista.
Enkä tarkoita sitä että ”feministien alistamien” nykymiesten pitää perheen
elättämisen ohella hoitaa kotityöt, huoltaa kuontaloaan ja pitää nainen
tyytyväisenä sängyssä. Olen huolissani siitä että poikien yhä edelleen pitää karaistua
sietämään väkivaltaa.
”Kirveen kanssa kännissä perhe pihalle pakkaseen” oli
perinteisen suomalaisen miehen kuva vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten.
Onneksi tällaista ”maskuliinisuutta” ei enää hyväksytä edes miesten
keskuudessa. Ei sanota että ”miehet ovat miehiä”. Työpaikoilla työkaveria ei
taklata päin seinää eriävästä mielipiteestä tai naljailusta kahvihuoneessa. Laki
kieltää vanhempia kurittamasta lapsiaan. Tyttöjen fyysiseen välien selvittelyyn
puututaan välittömästi. Poikalasten sen sijaan pitää sietää tönimistä ja
vääntöä päiväkodin pihassa ja välitunnilla, koska ”pojat ovat poikia”. Kaikkien
poikien pitää siis karaistua sietämään väkivaltaa, koska osaa pojista ei
laiteta ojennukseen. Välitunneilta ja poikien keskinäisestä touhuilusta
töniminen hiipii salakavalasti luonnolliseksi osaksi myöhempiäkin
ihmissuhteita. Jos kumppani on ”väärää” mieltä, hänet voi aina hiljentää
tönäisemällä tai lyömällä.
Poikiin kohdistuvan väkivallan katsominen läpi sormien
johtunee osittain siitä että poikien kasvatusta varjostaa edelleen merkillinen
ääneen lausumattomasta pelko siitä, että ellei ”miehisyyttä” erikseen iskosteta
poikiin, heistä tulee pehmoja ja naisellisia. Ikään kuin miehisyys ei olisi
luonnollista vaan hiellä ja verellä saavutettu tila, joka pitää jatkuvasti
lunastaa uudelleen.
Pojat oppivat hyvin nuorena myös sen, että raportoimalla väkivaltaisuuksista
saa entistä pahemmin nenilleen ja kaupan päälle reetupekan maineen. Kaverien
ohella vanhempien reaktioilla on merkittävä rooli. Väkivaltatutkija Arto
Jokinen kiteytti asian hyvin Yle Puheen Miesten tunnilla (23.3.): Jos poika
tulee kotiin nenä lyttyyn lyötynä, mutta myötätunnon ja lohdutuksen sijaan
hänen käsketäänkin pyyhkiä nokkansa ja lopettaa ruikutus, ei ole ihme jos sama
kaveri myöhemmin elämässään turvautuu väkivaltaan parisuhteessa tai
nakkikioskijonossa. Pienet pojat ansaitsevat yhtä lailla myötätuntoa ja
huolenpitoa kuin pienet tytötkin!
Yle Puheen Miesten tunnit ovat muuten kuunneltavissa Yle
Areenalla – suosittelen lämpimästi sekä feministeille, sovinisteille että
kaikille poikalasten vanhemmille!
