(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 23.12.2013)
Aattopäivän taittuessa huomenna iltaan lapset voivat viimein
lakata olemasta kilttejä ja vanhemmat voivat lopettaa teeskentelemästä
antamisen iloa ja sukurakkautta. Onneksi joulu on vain kerran vuodessa! Ajatella
jos pitäisi aina olla kiltti tai viettää useampikin ilta sukulaisten kanssa.
Lukuun ottamatta joulunalusaikaa kiltteydestä on tullut kirosana.
Kiltti on yhtä kuin naiivi ja heikko. Kiltti nainen on parisuhteessa kynnysmatto,
eivätkä kiltit tytöt töissäkään johtoryhmissä istu. Kiltti mies on nössö
heittopussi. Sosiaalisuudella ei suinkaan tarkoiteta toisten huomioon ottamista
vaan aktiivista itsensä esiin tuomista. Vanhempien suurin haaste onkin
kasvattaa lapsistaan elämässä eteenpäin porskuttavia selviytyjiä, ei niinkään
vastuuntuntoisten aikuisia. Kilteistä julkisuuden henkilöistäkin käytetään
pikemmin nimitystä hyvä ihminen, joka kalskahtaa komeammalta kuin kiltti.
Vuonna 2005 ilmestyneessä teoksessaan Konsten att vara snäll
(suom. Aidosti kiltti, 2007) ruotsalainen lääkäri ja kirjailija Stefan Einhorn yrittää
palauttaa kiltteyden kunniaan: Oikea kiltteys on rohkeutta, vahvuutta ja
riippumattomuutta muiden mielipiteistä. Kiltti ihminen haluaa antaa ja auttaa
toisia, alistumatta kuitenkaan hyväksi käytettäväksi. Kiltti ihminen on kiltti
myös itselleen. Einhorn on vakuuttunut että hyvät teot ja toisten auttaminen
koituvat tavalla tai toisella tekijänsä hyväksi. Anteliaisuutta Einhorn pitää
erinomaisena tapana osoittaa kiltteyttä. Tutkimukset osoittavatkin että
anteliaille annetaan ja heitä autetaan.
Myös Esa Saarisen manttelinperijäksi tituleerattu nuori
onnellisuusfilosofi Frank Martela haluaa todistaa että epäitsekkyys ei ole
tyhmyyttä. Hän mittaa tutkimushankkeessaan Yhdysvalloissa auttamisen vaikutusta
auttajan hyvinvointiin. Martelaa nyppii että nykykulttuurissa järkevänä
toimintana pidetään itsekästä toimintaa. Ihminen joka lähtökohtaisesti pyrkii
olemaan järkevä, joutuu näin tukahduttamaan luontaista auttamishaluaan. Pohjoismaissa
kiltteyttä hillitsee tehokkaasti myös pohjoinen kansanluonne: pitää selvitä
omillaan.
Viime vuosina otsikkoihin nousseiden työpaikkakiusaamisten,
koulu- ja perhesurmien sekä räjähdysmäisesti kasvaneen masennuslääkkeiden
käytön myötä Pohjoismaissakin on alettu puhua pahoinvointiyhteiskunnasta. Samat
maat ovat kuitenkin aktiivisia kehitysavun antajia. Olisiko autettavilla tässä
tapauksessa jotain annettavaa auttajille?
Nepal on yksi maista joita Suomi auttaa köyhyyden ja
epävakauden kitkemisessä. Suomen Nepalin suurlähetystössä kehitysyhteistyön
neuvonantajana työskennellyt Bhola Dahal on todennut että suomalaiset ovat
hyviä julkisessa elämässä, mutta eivät yksityisessä. Nepalissa asia on
päinvastoin. Dahal antaakin suomalaisille ”kehitysapuvinkkejä”: ”Tärkeää on
yhteisön harmonia, jakaminen ja välittäminen perheessä, sukupolvien tuki ja
isovanhemmat. Isoäitien hoitamista lapsista tulee hyviä ihmisiä.”
Etiopialainen Tibebu Bogale kehottaa suomalaisia syömään ja
ulkoilemaan enemmän yhdessä, sillä sisällä ihminen on ongelmineen yksin. Vaikka
yhteiskunta auttaisikin taloudellisesti, kaikki ongelmat eivät ole
taloudellisia.
Joulupyhinä ehtii pohtia miten omassa elämässään voisi
soveltaa afrikkalaista sanontaa: Jos haluat kulkea kovaa, mene yksin. Jos
haluat kulkea kauas, mene yhdessä. Jos aikaa on enemmän ja uudenvuoden
lupaukset vielä pohdinnassa, kannattaa googlata ”random acts of kindness”.
