Kolumni (julkaistu Satakunnan Kansassa 30.9.2013)
Naistenlehdessä oli juttu lievästi kehitysvammaisesta nuoresta pariskunnasta jolla on kolme alle kouluikäistä lasta. Isä on työtön, äiti hoitovapaalla. Vanhemmilla on vaikeuksia pitää kiinni rutiineista, säännöistä ja aikatauluista. Ongelmat tuskin vähenevät lasten kasvaessa ja siirtyessä kouluun.
Perhetyöntekijä käy säännöllisesti ja jääkapin ovessa on lukujärjestys ja muistilistaa, jotta vanhemmat muistavat pestä lapset, laittaa pipon päähän pakkasella ja imuroida kerran viikossa. Perheen neljä- ja viisivuotiaat ovat päiväkodissa vanhempien hoitaessa kotona alle vuoden ikäistä kuopusta. Osana hallituksen rakenneuudistuspakettia halutaan rajoittaa subjektiivista päivähoito-oikeutta ”sosiaaliset perusteet huomioivalla tavalla”. Tarkennusta sovelletaan toivottavasti juuri esimerkkiperheen kaltaisiin tapauksiin.
Lajityypilliseen tapaan sokerikuorrutettu naistenlehtijuttu antoi kaikesta huolimatta vaikutelman aidosti lapsistaan välittävistä vanhemmista. Hoidon satunnainen laiminlyönti ei perheessä ilmeisemminkään johdu välinpitämättömyydestä vaan kehityshäiriön aiheuttamasta kyvyttömyydestä huolehtia kaikista arjen asioista. Siitä huolimatta juttua lukiessa heräsi huoli lapsista.
Reaktio pakotti pohtimaan, mitä oikeastaan ajattelin lapsilta puuttuvan. Virikkeitä? Harrastuksia? Älyllistä stimulaatiota? Vaikka Suomen koulujärjestelmä tasoittaa tietä ja antaa heikommistakin henkisistä ja fyysisistä lähtökohdista tuleville lapsille eväitä elämään, osalla vain on muita kivisempi tie ysin oppilaiksi, ylioppilaiksi ja toimitusjohtajiksi.
Mutta ei ole aina helppoa niissäkään perheissä, joissa kaksi koulutettua vanhempaa yrittävät ylläpitää ja edistää uraa, perhettä, parisuhdetta ynnä muuta sosiaalista elämää sekä lasten harrastuksia. Ennen muutettiin työn tai rakkauden perässä, ja muut palikat rakennettiin sen mukaan. Nyt pitää selvittää sekin löytyykö uudelta paikkakunnalta lapsen harrastusta tukevaa lajivalmennusta. Lasten vapaa-aikaankin pitää panostaa, niin epäkiitollista kuin se onkin: uimahallikäynnin, lautapelituokion ja metsäretken jälkeen alkaa heti kuulua lisävaatimuksia ”ohjelmanjärjestäjälle”.
Tähän ansaan me vanhemmat emme saisi langeta, mutta kovin helposti lankeamme. Vielä sata vuotta sitten Suomessakin vanhempien keskeinen huolenaihe ja tavoite oli pitää jälkikasvu hengissä. Ajat ovat muuttuneet eikä köyhimmänkään kansanosan enää tarvitse pelätä lastensa kuolevan nälkään tai epidemiaan. Olemmekin ryhtyneet panostamaan lastemme viihtymiseen. Järjestämme harrastuksia ja huvipuistosynttäreitä, hankimme vempeleitä ja virikkeitä. Ikävä kyllä, lapset eivät osaa (eikä heidän pidäkään) olla kiitollisia tästä vaivannäöstä. Niinpä me vanhemmat kiroamme kiittämättömiä lapsiamme – ja järjestämme lisää ohjelmaa. Lapsilla pitäisi kuitenkin joskus olla tylsää, jotta heille tarjoutuisi mahdollisuus käyttää mielikuvitustaan.
Lasten viihdyttämisen ohella koulutetut nuoret aikuiset keskittyvät ”itsensä toteuttamiseen”. Lasten kasvatus ei varsinkaan korkeasti koulutetuilla aina palvele tätä tarkoitusta. Onko siis lopulta pahempi syntyä vähävirikkeiseen kotiin vai turboahdettuun virikehäkkiin, jossa lapset ovat lähinnä urakehityksen tiellä?
Naistenlehdessä oli juttu lievästi kehitysvammaisesta nuoresta pariskunnasta jolla on kolme alle kouluikäistä lasta. Isä on työtön, äiti hoitovapaalla. Vanhemmilla on vaikeuksia pitää kiinni rutiineista, säännöistä ja aikatauluista. Ongelmat tuskin vähenevät lasten kasvaessa ja siirtyessä kouluun.
Perhetyöntekijä käy säännöllisesti ja jääkapin ovessa on lukujärjestys ja muistilistaa, jotta vanhemmat muistavat pestä lapset, laittaa pipon päähän pakkasella ja imuroida kerran viikossa. Perheen neljä- ja viisivuotiaat ovat päiväkodissa vanhempien hoitaessa kotona alle vuoden ikäistä kuopusta. Osana hallituksen rakenneuudistuspakettia halutaan rajoittaa subjektiivista päivähoito-oikeutta ”sosiaaliset perusteet huomioivalla tavalla”. Tarkennusta sovelletaan toivottavasti juuri esimerkkiperheen kaltaisiin tapauksiin.
Lajityypilliseen tapaan sokerikuorrutettu naistenlehtijuttu antoi kaikesta huolimatta vaikutelman aidosti lapsistaan välittävistä vanhemmista. Hoidon satunnainen laiminlyönti ei perheessä ilmeisemminkään johdu välinpitämättömyydestä vaan kehityshäiriön aiheuttamasta kyvyttömyydestä huolehtia kaikista arjen asioista. Siitä huolimatta juttua lukiessa heräsi huoli lapsista.
Reaktio pakotti pohtimaan, mitä oikeastaan ajattelin lapsilta puuttuvan. Virikkeitä? Harrastuksia? Älyllistä stimulaatiota? Vaikka Suomen koulujärjestelmä tasoittaa tietä ja antaa heikommistakin henkisistä ja fyysisistä lähtökohdista tuleville lapsille eväitä elämään, osalla vain on muita kivisempi tie ysin oppilaiksi, ylioppilaiksi ja toimitusjohtajiksi.
Mutta ei ole aina helppoa niissäkään perheissä, joissa kaksi koulutettua vanhempaa yrittävät ylläpitää ja edistää uraa, perhettä, parisuhdetta ynnä muuta sosiaalista elämää sekä lasten harrastuksia. Ennen muutettiin työn tai rakkauden perässä, ja muut palikat rakennettiin sen mukaan. Nyt pitää selvittää sekin löytyykö uudelta paikkakunnalta lapsen harrastusta tukevaa lajivalmennusta. Lasten vapaa-aikaankin pitää panostaa, niin epäkiitollista kuin se onkin: uimahallikäynnin, lautapelituokion ja metsäretken jälkeen alkaa heti kuulua lisävaatimuksia ”ohjelmanjärjestäjälle”.
Tähän ansaan me vanhemmat emme saisi langeta, mutta kovin helposti lankeamme. Vielä sata vuotta sitten Suomessakin vanhempien keskeinen huolenaihe ja tavoite oli pitää jälkikasvu hengissä. Ajat ovat muuttuneet eikä köyhimmänkään kansanosan enää tarvitse pelätä lastensa kuolevan nälkään tai epidemiaan. Olemmekin ryhtyneet panostamaan lastemme viihtymiseen. Järjestämme harrastuksia ja huvipuistosynttäreitä, hankimme vempeleitä ja virikkeitä. Ikävä kyllä, lapset eivät osaa (eikä heidän pidäkään) olla kiitollisia tästä vaivannäöstä. Niinpä me vanhemmat kiroamme kiittämättömiä lapsiamme – ja järjestämme lisää ohjelmaa. Lapsilla pitäisi kuitenkin joskus olla tylsää, jotta heille tarjoutuisi mahdollisuus käyttää mielikuvitustaan.
Lasten viihdyttämisen ohella koulutetut nuoret aikuiset keskittyvät ”itsensä toteuttamiseen”. Lasten kasvatus ei varsinkaan korkeasti koulutetuilla aina palvele tätä tarkoitusta. Onko siis lopulta pahempi syntyä vähävirikkeiseen kotiin vai turboahdettuun virikehäkkiin, jossa lapset ovat lähinnä urakehityksen tiellä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti