keskiviikko 21. toukokuuta 2008

EVVK


Kolumni / Satakunnan Kansa, 21.5.2008

Suomalaisnuorten kiinnostus vaikuttamiseen on eräiden tutkimusten mukaan vähäisintä koko Euroopassa – siis Ei Vois Vähempää Kiinnostaa! Samaan aikaan 15–25-vuotiaiden tärkeimmäksi mediaksi on noussut internet, josta suorastaan vyöryy tietoa. Saako tiedon tulva nuoret ahdistumaan ja kääntymään sisäänpäin? Kuten Sunnuntai-liitteen (4.5.) radikalismin kuolemaa pohtineessa jutussa todettiin, nykynuorilla ei ole yhtenäiskulttuuria jota vastaan kapinoida, eivätkä poliittiset puolueetkaan tarjoa vivahde-eroja, saati kunnollista keskustelua. Epäpoliittinen harrastus- ja järjestötoiminta onkin nyt pop, samoin elämäntapavalintojen tekeminen: lihat jätetään tiskiin eläinten oikeuksien nimissä ja lähikaupassa valitaan Reilun kaupan banaaneja säällisten työolojen takaamiseksi kehitysmaiden viljelijöille.

Yhtenäiskulttuurin sijaan korostuu yksilöllisyys ja tulosvastuu. Nuorisotutkijat puhuvat portfoliosukupolvesta – nuorten on kerrytettävä meriittejä ja kehitettävä itseään jo varhain. Positiivista sinänsä pelottavassa ilmiössä on ainoastaan sen välillinen kannustavuus kansalaisaktiivisuuteen: vapaaehtoisuus, järjestötoiminta ym. näyttää ansioluettelossa hyvältä! Hallituksen tuoreen Lapsi- ja nuorisopoliittisen kehittämisohjelman mukaan suomalaisista 15–29-vuotiaista nuorista järjestötoiminnassa on mukana 54 %. Sukupuolella tai asuinalueella ei ole vaikutusta osallistumiseen, sen sijaan vaaleissa äänestävät ja työssä käyvät nuoret ovat aktiivisimpia. Järjestöosallistuminen on yhteydessä korkeampaan koulutustasoon, kuvastaen kansalaisosallistumisen yhteyttä hyväosaisuuteen.

Kunnallisoikeuden professori Aimo Ryynäsen mukaan kasvaminen yhteistoiminnallisuuteen lähtee jo peruskouluista, joissa nuoret pitää kasvattaa näkemään vastuunsa, oikeutensa ja tavat vaikuttaa asioihin. Rauman lukiossa huhtikuussa järjestetty Satakunnan Malli-YK-kokous on hyvä esimerkki keinoista edistää nuorten kiinnostusta maailman menoon. Täysi tuki täytyy antaa myös hallituksen linjauksille huomioida aktiivinen kansalaisuus opetushenkilöstön jatko- ja täydennyskoulutuksessa sekä nuorisotyöntekijöiden koulutuksessa, luoda malli lukion ja ammatillisen toisen asteen valinnaisesta vapaaehtoistoimintaohjelmasta sekä ottaa kansalaisjärjestöjen vierailut osaksi yhteiskunnallista opetusta.

Nuorisotyöntekijä Pirjo Mattilan mukaan myös kunnallinen nuorisotyö voi parhaimmillaan olla aktiivisen kansalaisuuden ponnistuslautana: ”Tapahtumatuotannoissa mukana olleet nuoret kokevat syntyneet tapahtumat vahvasti omikseen ja omista ideoistaan syntyneiksi sekä oppineensa monenlaista lupamenettelyistä aina neuvottelutaitoihin ja kompromissien tekoon”.

Myös tietoa vapaaehtoistyön eri tavoista ja mahdollisuuksista kaivataan lisää. Mm. Vantaalla toimii vapaaehtoistoiminnan tukiyksikkö, joka tukee vapaaehtoistoiminnan kehittämistä, tiedottamista ja avustusmenettelyjä. Porissa puolestaan ollaan koulutoimen ja nuorisoyksikön yhteistyönä rakennettu ”Vaikuttamisen polku” –mallia lasten ja nuorten äänen kuulemiseksi. Järjestötalostakin on puhuttu ja kaupunki tukee kansalaisjärjestöjen ”näyteikkunan”, Mahdollisuuksien Torin, järjestelyjä.

Nuorten äänestysaktiivisuudesta ei ole käytettävissä tarkkoja tilastoituja tietoja, mutta sen on arvioitu olevan 10–15 prosenttiyksikköä alhaisempaa kuin muissa ikäryhmissä. Kunnallisvaalien alla politiikka-allergiaan toivoisi löytyvän rohtoja – hoitaahan kunta noin kaksi kolmasosaa yhteiskunnallisesta palvelutarjonnasta. Lääkkeeksi on väläytelty mm. äänioikeusikärajan laskua 16 vuoteen, jota vuoden 2007 Nuorisobarometrin mukaan kannattaa 42 % 15–17-vuotiaista. Puolueiden soisi myös löytävän listoilleen aidosti nuoria ehdokkaita. Ikäväkseni joudun toteamaan, ettei kolmekymppinen kahden lapsen äiti ole 18-vuotiaiden silmissä enää niin nuori kuin toivoisi olevansa.

keskiviikko 7. toukokuuta 2008

Moninaisuudessaan yhteneväinen EU


Kolumni / Satakunnan Kansa, 7.5.2008

Perjantaina vietetään Eurooppa-päivää teemalla ”Moninaisuudessaan yhteneväinen”. Jean Monnet’n laatiman ja Ranskan ulkoministeri Robert Schumanin 9.5.1950 lukeman julistuksen pohjalta on luotu nykyinen Euroopan unioni. Vaikka hanke on vielä nuori ja keskeneräinen, sanottakoon vuosipäivän kunniaksi pari sanaa sen haasteista ja mahdollisuuksista.

Niin EU:n jäsenvaltiot kuin muutkin kansallisvaltiot ovat lopullisesti menettämässä otteensa globaaliin talouteen. Kansallisvaltioista riippumattomaksi tulleet sijoittajat investoivat spekulatiivisiin sijoituskohteisiin. Hallitukset ovat silti edelleen riippuvaisia suuryrityksistä ja rahoittajista tuottaakseen sitä hyvinvointia ja luodakseen niitä työpaikkoja, joita kansalaiset julkissektorilta odottavat. Poliittisten toimijoiden on siksi kuljettava varsin nöyrästi talouselämän talutusnuorassa.

Sen sijaan että EU olisi luonut poliittista vastavoimaa globaaleille markkinavoimille, on tähänastinen integraatiokehitys pikemminkin syventänyt kansallisvaltioiden kriisiä: EU on edistänyt pääasiassa negatiivista integraatiota eli sääntelyn purkamista samaan aikaan kun positiivinen integraatio (markkinoita korjaavat toimenpiteet) on loistanut poissaolollaan.

Epätasapaino johtuu tutkijoiden mukaan ennen kaikkea siitä, että negatiivista integraatiota edistävät päätökset koskettavat harvan EU-kansalaisen arkea, eivätkä juuri ylitä ns. poliittisen kiinnostavuuden kynnystä. Positiivista integraatiota edistävä säätely on puolestaan herkempää kansallisille intresseille ja edellyttää useimmissa tapauksissa yksimielisiä päätöksiä. Niinpä sosiaalista ja ympäristön hyvinvointia edistävät päätökset jäävät helpommin pöydälle kuin päätökset taloudellisen kilpailukyvyn edistämiseksi. Suurin syy pattitilanteeseen kuuluu kuitenkin olevan heikko yhteiseurooppalainen identiteetti: suomalaiset tuntevat solidaarisuutta lähinnä maanmiehiään, eivät ranskalaisia ja puolalaisia veljiään kohtaan. Euroopan kansat eivät toisin sanoen ole valmiita osallistumaan yhteiseurooppalaisiin hyvinvointivaltiotalkoisiin.

Onko EU siis mahdottoman tehtävän edessä? Tehokkaita päätöksiä hyvinvointivaltion ja puhtaan elinympäristön takaamiseksi ei voida tehdä ilman tehokasta päätöksentekokoneistoa, joka puolestaan edellyttäisi vahvempaa yhteiseurooppalaista identiteettiä, jota taasen ei ole näköpiirissä. Tunnelin päässä näkyy onneksi valoa, ja poliitikoilta löytyy toivottavasti rohkeutta kulkea valon suuntaan, vaikka se ensi alkuun herättäisikin vastustusta äänestäjäkunnassa. Ensinnäkin, yhteiseurooppalaista identiteettiä voidaan rakentaa ”instituutiot edellä” – esim. enemmistöpäätöksiin siirtymiseksi ei tarvitse odottaa yhteisen identiteetin ensin muotoutuvan, vaan juuri enemmistöpäätökset voivat edesauttaa identiteetin muodostumista. Schumanin julistuksessakin todetaan että Euroopan rakentamiseen tarvitaan ”käytännön toimenpiteitä, joilla luodaan aito yhteisvastuullisuus”.

Toisekseen, jonkinasteisesta eurooppalaisesta identiteetistä voidaan jo puhua: Eurobarometri-tilastot 90-luvulta eteenpäin osoittavat että itsensä yksinomaan tai ensisijaisesti eurooppalaiseksi identifioivien osuus on varsin pitkään pysynyt kymmenen prosentin tuntumassa. Ja ne maat, joiden kansalaiset enimmissä määrin identifioivat itsensä vain maanmiehiinsä (Pohjoismaat), toimeenpanevat EU-lainsäädäntöä tunnollisimmin. Heikko eurooppalainen identiteetti ei siis ole ylipääsemätön este tehokkaalle EU- päätöksenteolle, erityisesti jos jäsenvaltioiden kansalaiset kokevat päätöksillä pureuduttavan rajat ylittäviin ongelmiin kuten talouden globalisoitumiseen, ihmis-, ase- ja huumekauppaan tai ympäristöuhkiin. Näissä kysymyksissä Euroopan kansat ovat uskokseni moninaisuudessaan varsin yksimielisiä.

perjantai 25. huhtikuuta 2008

Vastine SK:n Tiibet-linjaukseen


Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, vastine 23.4. pääkirjoitukseen)
Satakunnan Kansa arvioi pääkirjoituksessaan Vanhasen päätöstä osallistua olympialaisten avajaisiin oikeaksi. Perustelut jäävät kuitenkin heikoiksi ja ristiriitaisiksi: Kirjoituksessa todetaan boikotin vastaisena argumenttina, että sillä nolattaisiin julkisesti ylin valtiojohto maassa, jossa mikään ei ole kasvojen menetystä häpeällisempää. Eikö kyseinen ilmiö juuri tee boikottiaseesta erityisen tehokasta ja käyttökelpoista?

Lehti ei kannata boikottia mutta muistuttaa samalla ettei osallistumista pidä tulkita hyväksynnäksi ihmisoikeuksien polkemiselle tai Tiibetin miehitykselle. Jos joukko länsivaltoja jättää osallistumatta avajaisiin kyseisistä syistä, valitettavasti osallistuvat valtiot tekevät päinvastaisen kannanoton, halusivat tai eivät. Aivan kuten presidentti Bushin taistelussa “Pahan akselia” vastaan: joko olet aktiivisesti puolellamme tai meitä vastaan.

Pääkirjoituksen mukaan boikotointi merkitsisi väistämättä kumartamista yhtäälle, pyllistämistä toisaalle, kun taas suoraselkäisyyttä osoittaisi Suomen “itsenäisen ratkaisu”. Epäselväksi jää, kenelle “kyyristeltäisiin” boikotoimalla avajaisia. Tiibetille tai ihmisoikeusjärjestöille “kyyristely” kisoja boikotoimalla ei mielestäni osoittaisi suurtakaan selkärangattomuutta Suomen valtiojohdolta, toisin kuin osallistuminen vain suuren ja mahtavan Kiinan kauppasuhteiden ja sen valtiojohdon kasvojen säilyttämiseksi.

On toki vaara että Kiinan johto boikotin seurauksena kääntyy entisestään sisäänpäin. Toisaalta hyvälläkään (esim. myöntämällä kisat Kiinalle) ei ole onnistuttu parantamaan Kiinan ihmisoikeustilannetta. Niinpä Vanhasen ja SK:n usko “rakentavan keskustelun” voimaan tuntuu naiivilta, etenkin kun samaan hengen vetoon todetaan että “miehitetyt valtiot pidetään kurissa kovalla väkivallalla, eikä siihen muilla ole juuri ollut sanottavaa”. Uusi ulkoministerimme linjasi rohkeasti ihmisoikeudet olympiaurheilun edelle, pisteet Stubbille siitä!

keskiviikko 23. huhtikuuta 2008

Lapset vailla tulevaisuutta


Kolumni / Satakunnan Kansa, 23.4.2008

Viime viikkoina silmiini on osunut poikkeuksellinen paljon uutisia lasten hädästä – liekö siunattu tilani herkistänyt teemalle. Mm. tuoreen Solidaarisuus-lehden mukaan yksin Somalimaassa ympärileikataan edelleen 98 % 6–9 –vuotiaista tytöistä – enemmistö tavalla, jonka WHO luokittelee rajuimmaksi viidestä käytetystä menetelmästä. YK:n mukaan maailmassa on parhaillaan noin 300 000 lapsisotilasta yli 30 aseellisessa konfliktissa. Maailmassa kuolee tuoreen brittitutkimuksen mukaan edelleen yli kymmenen miljoonaa alle 5-vuotiasta lasta vuodessa, kolmannes aliravitsemukseen. Puhtaan veden puutteeseen kuolee lähes 4000 lasta päivässä. Määrä vastaa 20 lapsilla lastatun jumbojetin syöksymistä maahan, päivittäin.

Vielä suuria lukujakin enemmän koskettavat yksittäisten lasten kohtalot. Taannoin esitetty dokumentti ”Maantien kurtisaanit” kertoi köyhien intialaisten maanviljelijäperheiden tyttäristä, jotka vanhemmat perinteisiin nojaten myyvät prostituoiduiksi elantoa tienaamaan. Sunnuntain Ykkösdokumentti ”Menetetty viattomuus” puolestaan kertoi Etelä-Afrikan tytöistä, joilla on suurempi todennäköisyys tulla raiskatuiksi kuin oppia lukemaan. Dokumentin pääosassa oli viisikuisena raiskattu Vyanna, jonka ”palveluksia” oma äiti oli ilmeisesti myynyt rahoittaakseen alkoholismiaan.

Helsingin Sanomien Lapsena maailmassa – erityisraportin toinen toistaan järkyttävimmistä kuvauksista järkyttävin kertoi köyhien ghanalaisvanhempien kalastajien orjiksi myymistä lapsista. Lapset, nuorimmat heistä vasta 3-vuotiaita, raatavat pitkiä päiviä aliravittuina ja heihin saatetaan viiltää haavoja jotta he veteen kahlatessaan houkuttaisivat kalat paikalle. Kevyttä kevätlukemistoa eivät olleet myöskään kuvaukset heroiiniriippuvaisesta romanialaisesta Mihaista, hiv-orvosta eteläafrikkalaisesta Tsegosta tai isänsä väkivaltaisen surman traumatisoimasta gazalaisesta Kholoudista.

Valitettavasti lapsia kohdellaan kaltoin myös hyvinvoivassa Pohjolassa. Rauman käräjäoikeudessa puidaan parhaillaan tapausta, jossa vanhempia epäillään kaksikuisen vauvansa pahoinpitelystä. Taannoin televisiossa näytettiin dokumentti ruotsalaistytöstä, joka päätyi sosiaaliviranomaisten hiljaisella siunauksella hulttioisänsä huostaan, asuntovaunuun keskelle metsää, toistuvasti hyväksikäytettäväksi.

On hyödytöntä miettiä mikä edellä kuvatuista rikoksista on barbaarisin tai onko lapsensa raiskausta edesauttanut äiti pahempi ihmiskunnan vihollinen kuin lapsen raiskannut mies. Maailmanlaajuinen yksimielisyys pitäisi kuitenkin saavuttaa siitä, että kuvatunkaltaiset lapsiin kohdistuvat ihmisoikeusrikkomukset ovat yhteiskuntamme suurin mätäpaise, jonka puhkaiseminen pitäisi ajaa kaikkien muiden hankkeiden edelle. Lapsikuolleisuutta ruotineen brittilehden mukaan keinot esim. aliravitsemuksen kitkemiseen ovat pitkälti olemassa, mutta valtaapitävät eivät tee asialle mitään.

Maailmassa jossa mikään epäkohta ei tunnu korjaantuvan ellei se herätä median mielenkiintoa, myös neljännen valtiomahdin velvollisuus on raportoida ilmiöistä niiden aiheuttamien inhimillisten seurausten suhteessa. Pelkkä raportointi ei toki maailmaa paranna, mutta vain tieto voi herättää vastaanottajassa tunteet, jotka parhaimmillaan johtavat toimintaan. Suuren yleisön velvollisuus olkoonkin seurata maailman menoa, vaikka tieto kuinka lisäisi tuskaa. Vaikkemme voi adoptoida ja pelastaa jokaista raiskattua, aliravittua, sodan traumatisoimaa, hiv-positiivista ja orjaksi myytyä lasta, voimme ainakin levittää sanaa, lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyysjärjestöille, laatia ja allekirjoittaa nettiadresseja, osallistua vapaaehtoistyöhön, vaatia kansanedustajia ja muita luottamushenkilöitä puuttumaan asioihin jne. Silmien sulkeminen ei ole vaihtoehto.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2008

Lihan himo



Kolumni / Satakunnan Kansa, 9.4.2008

Oikaistakoon heti kättelyssä että kolumni ei otsikosta huolimatta koske tapaus Kanervaa, vaan suomalaisten kasvavaa naudan-, sian- ja broilerinlihan kulutusta. Vielä 1950-luvulla liha oli herrojen herkkua, jota kului keskimäärin 30 kg vuodessa. Tällä hetkellä kulutus henkeä kohden on noin 70 kg. Keskimäärin 79-vuotiaaksi elävä suomalainen nauttii siis elämänsä aikana n. 5500 kg lihaa, josta n. 500 lintua (enimmäkseen broilereita), n. 40 sikaa, seitsemän nautaa ja yhden lampaan.

Lihan suurkulutus on johtanut teolliseen maatalouseläintuotantoon, jonka ympäristövaikutukset ovat huomattavat: Naudanlihan ja meijerituotteiden tuotannon vaikutukset vesien rehevöitymiseen, primäärienergian kulutukseen ja ilmastonmuutoksen kiihdyttämiseen ovat muita peruselintarvikkeita merkittävästi suuremmat. MTT:n tutkija Kristiina Regina onkin todennut että lihankulutuksen vähentäminen olisi kaikkein järkevin keino maatalouden päästöjen vähentämiseksi.

Tehotuotanto-termin käyttäminen länsimaisesta eläintuotannosta on sikäli harhaanjohtavaa, että yhden eläinvalkuaiskilon tuottaminen ihmisravinnoksi vaatii 21 proteiinikilon syöttämistä vasikalle! Nykyistä eläintenkasvatusta onkin kutsuttu käänteiseksi proteiinitehtaaksi. Oikein jaettuna se ravintomäärä, joka kulutetaan rehuina teollisuusmaiden lihantuotannossa, riittäisi poistamaan nälän ja aliravitsemuksen koko maailmasta. Myös vettä tarvitaan paljon enemmän eläinten kuin viljelykasvien kasvattamiseen (esim. lihakiloon 50 kertaa enemmän kuin vehnäkiloon). Kuten jokainen ymmärtää, suurimittainen maatalouseläintuotanto ei ole myöskään tuotantoeläinten etujen mukaista.

Tätä taustaa vasten ei ole hämmästyttävää, että Länsi-Vantaalla jokin aika sitten tehty aloite kasvisaterioiden lisäämisestä koulujen ja päiväkotien ruokalistoilla sai paljon huomiota. Hämmästyttävää oli sen sijaan, että aloite herätti mm. Iltalehden nettikeskustelussa melkoista vastustusta ja melkoisen merkillisimmin argumentein kuten ”kasvissyöjät kuolevat lihansyöjiä nuorempina” ja ”kasvisruokaa syövät lapset ovat heikkoja, kalpeita, aneemisia ja sairastelevia”. Vegaanit, vegetaristit ja muuten vain kasvisruokaa suosivat menivät keskustelussa iloisesti sekaisin. Itse kuulun joukkoon ”lihaa ja muita eläinkunnan tuotteita välttelevät”. Maitotuotteita ja kalaa kuluu jonkin verran, mutta lihaa korkeintaan kerran pari kuukaudessa (proteiinia saa myös palkokasveista). 35. raskausviikkoon mennessä en ole tarvinnut lisärautaa ja veriarvoni herättävät äitiysneuvolassa lähinnä ihailua.

SK kertoi 6.4. lihapullien uhanalaisesta asemasta porilaiskoulujen ruokalistalla ruoan hintojen noustua. Lihapullia enemmän olisin kuitenkin huolissani kasvisten osuudesta. Koska monen lapsen osalta ruoka-aineympyrän liha-, maito- ja viljakiintiöt täyttyvät kotonakin, juuri kouluissa ja päiväkodeissa voisi panostaa kasviksiin. Panostus olisi kansanterveydellisestikin perusteltua; anemian sijaan todellinen huolenaihe on lasten lisääntyvä liikalihavuus ja jo viisivuotiailla tavattavat sydän- ja verisuonisairaudet, jotka eivät johdu ainakaan kasvisten syönnistä. Kasvisruokaa syövän ei tarvitse pelätä myöskään hullun porkkanan tautia, lanttuinfluenssaa tai salmonellaa. Ja vaikka nahistunut nauris kesäkeittoon eksyisikin, ei se ole terveydelle yhtä haitallinen kuin pilaantunut liha tai kala.

Joku tietysti muistaa tässä kohden mainita, etteivät lapset yksinkertaisesti pidä kasviksista. Kouluruokailun lähtökohtana ei kuitenkaan ole tarjota lapsille sitä mistä he eniten pitävät (ranskalaiset, hampurilaiset, hodarit ja donitsit), vaan sitä mikä heidän terveydelleen on hyväksi. Pikkuväen kasvisboikotin sitä paitsi ymmärtää, jos kasvisruoka on yhtä kuin etikkapunajuuri lautasen reunalla ja perheen miesväeltä on opittu, ettei pupun ruokaan kosketa.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2008

Punainen on tyttöjen väri


Kolumni / Satakunnan Kansa, 26.3.2008

Ystäväperheen kolmivuotias poika on huomattavasti kiinnostuneempi äidin showtanssihepeneistä kuin isän palloista ja mailoista. Estetiikan päälle ymmärtävä poika käykin satubaletissa futistreenien sijaan. Kyseisessä perheessä lasta ei yritetä tunkea muottiin vaan pojalle sallitaan myös ”tyttöjen” jutut. Keskustelun paikka tuli vasta, kun poika olisi valinnut tanssiasukseen ballerinahameen. Äiti vakuutti otsa hiessä, että tummansininen shortsiasu on ihan yhtä sievä kuin vaaleanpunainen röyhelöunelma.

On valitettavaa, miten jo hyvin pienten lasten varusteet koodataan tytöille tai pojille kuuluviksi. Esimerkiksi lasten lelukuvastoissa tytöt leikkivät vaaleanpunaisilla sivuilla nukeilla, pehmoleluilla ja kattiloilla; sinisillä sivuilla pojat puolestaan riehuvat leikkiaseilla, autoilla ja avaruusotuksilla. Vain seurapelit on ilmeisesti tarkoitettu molemmille. Sama kategorisointi näkyy lasten tekstiileissä: poikien osastolta löytyy pääasiassa sinisiä, tyttöjen osastolta punaisia vaatteita. Mielelläni ostaisin pojallemme enemmän punaista, mutta kukka-applikaatio rintapielessä saa toisiin ajatuksiin. Punaiset vaunut ja rattaat sen sijaan esikoisellemme hankimme, vaikka poikalasta aavistelimmekin tulevaksi. Vaunut erottuivat iloisesti musta-beige-harmaasta vaunumassasta, mutta aiheuttivat jatkuvasti virhearviointeja vauvan sukupuolta arvuutelleille. ”Väripesu” toimii muuten toisinkin päin: brittiprofessori Andrew Oswaldin parin vuoden takaisen tutkimuksen mukaan tyttölapsi ohjaa vanhempia vasemmistoon, poika oikeistoon.

Pikkuautoilla leikkiviin poikatyttöihin suhtauduttiin jo minun lapsuudessani hyväksyvästi. Äitiä taisi hirvittää vasta siinä vaiheessa kun kymmenvuotiaana leikkasin tukkani niin lyhyeksi että minua ja parasta ystävääni kiusattiin välitunnilla nuoreksi pariksi. Poikalasten nukkeihin tuntema viehtymys sen sijaan aiheuttaa edelleen allergiaa, jonka ehkä ymmärtäisi jos lapset nukkeleikkien kautta oppisivat aggressiivisuutta, itsekkyyttä tai välinpitämättömyyttä. Sen sijaan nukkeleikkien kautta otetaan tuntumaa hoivaamiseen ja arjen askareisiin.

Pehmeiden ”naisellisten” arvojen ylenkatsominen johtunee osin vallalla olevista kasvatusarvoista – lapsista kasvatetaan omaa asiaansa rohkeasti ajavia selviytyjiä, ei niinkään vastuuntuntoisia aikuisia. Vanhemmat saattavat olla aidosti huolissaan, jos lapsi on empaattinen ja toiset huomioon ottava; hänhän saattaa jäädä muiden jalkoihin! Kai taustalla kummittelee edelleen myös jonkinasteinen homofobia. Vanhemmat tekevät yleisen hyväksynnän (ja lastenlasten) toivossa kaikkensa varmistaakseen lastensa ”normaaliuden”. Rekkakuskityttären vielä kestää, mutta pojan ura meikkaaja-stylistinä on useimmille kertakaikkisen kestämätön ajatus – homoseksuaalisuudesta puhumattakaan.

On ikuisuuskysymys mitkä lastemme piirteistä ja taipumuksista ovat kasvatuksesta, mitkä geeneistä ja mikä silkasta sukupuolesta johtuvia. En ole erityisesti kannustanut poikaamme autoleikkeihin tai kiinnittänyt hänen huomiotaan moottoriajoneuvoihin ulkona liikkuessamme. Joululahjaksi ostin nuken siinä toivossa että hän autojen lisäksi innostuisi myös hoivaleikeistä. Nukke on edelleen nurkassa ja lempikirja Ramirentin työkone-esite! Kummeilta saatu leikki-imuri on sentään ranking-kakkonen heti autojen jälkeen. Elän kuitenkin toivossa että pian syntyvä pikkusisarus herättäisi isoveljen hoivavietin. Jos poikalapsia yleisemminkin kannustettaisiin nukke- ja kotileikkeihin, kuka tietää vaikka suomalaisisätkin käyttäisivät tulevaisuudessa enemmän kuin viisi prosenttia palkallisista perhevapaista, osallistuisivat tasapuolisesti kotitöihin ja olisivat nykyistä valmiimpia luopumaan henkilöautoista joukkoliikenteen hyväksi. Tulisi työelämän tasa-arvo ja ilmastomuutoksen torjuntakin samalla hoidettua.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2008

Kauas maisterit karkaavat


Kolumni / Satakunnan Kansa, 12.3.2008

Nyt kun toisen asteen ammatillisen koulutuksen järjestämisestä ollaan pääsemässä laihaan sopuun, on aika kääntää katse Satakunnan korkeakoululaitokseen. Maakunnan korkeakouluverkoston toimijoiden ansiokkaasta yhteistyöstä tuoreimpana todisteena on tammikuussa allekirjoitettu, historialliseksikin luonnehdittu yhteistyösopimus. Myös yliopistokeskuksen eri yksiköiden yhteistyö kuuluu kelpaavan esikuvaksi jopa tulevalle innovaatioyliopistolle.

Satakunnassa rakenteet ovat siis kutakuinkin kunnossa, mutta profiloitumisessa on uskoakseni vielä toivomisen varaa. Alueellisen korkeakoulupolitiikan kohtalon kysymys kuitenkin on, onko korkeakouluyksiköillä viisautta tunnistaa ja rohkeutta priorisoida niitä koulutus- ja tutkimusohjelmia, jotka parhaiten kohtaavat yrityselämän, julkishallinnon ja aluekehityksen tarpeet. Kaikeksi onneksi korkeakouluverkostomme strateginen ohjaus ja alueelle tuottama lisäarvo aiotaan nyt trimmata kuntoon päteväksi tiedetyn selvitysmiehen avulla.

Entä palveleeko alue yrityksineen korkeakouluverkostoa, sen opiskelijoita ja tutkijoita? Opiskelijat pitävät kuulemani mukaan Poria viihtyisänä opiskelukaupunkina: opiskeluilmapiiri on suotuisa ja tarjolla on kohtuuhintaisia asuntoja. Mm. Satakunnan Kansan taannoisessa juhlaseminaarissa korvaan särähti kuitenkin ilkeästi, kun nuoria lupauksia esiteltäessä lähes jokaisen mainittiin syntyneen ja opiskelleen Satakunnassa, mutta vaikuttavan nykyään Helsingissä.

Avointen työpaikkojen määrän lisäksi pääkaupunkiseudulle vetää sikäläisten yritysten maine urakehityksen, tehtäväkierron ja koulutuksen suhteen. Tarkasteltaessa vuoden 2006 Talentumin työnantajamielikuvatutkimuksen valossa tekniikan, kaupan ja humanististen alojen yliopisto- ja AMK-opiskelijoiden suosikkityönantajia, listalla komeilevat sellaiset suuryritykset kuin Nokia, ABB, Kone, Finnair, SanomaWsoy sekä pankit, konsulttiyritykset, ministeriöt, valtio ja yliopistot. Valitettavan harva vastavalmistunut osaa arvostaa sitä, että porilaisessa pk-yrityksessä noviisikin saisi olla suuri kala pienessä vedessä.

Yrittäjyystutkija Peter van der Sidjen mukaan nykyopiskelijoilla on mahdollisuus valita työnantajakseen ison ja pienen yrityksen lisäksi oma yritys (SK 3.3.2008). Jospa siis madallettaisiinkin akateemisen yrittäjyyden kynnystä ja tehtäisiin yrittäjyys erityisen houkuttelevaksi täällä kotikulmilla entistä pontevamman yrityshautomotoiminnan, edullisten toimitilojen ja mentoroinnin yms. avulla.

Rinnakkainen tai vaihtoehtoinen menestysresepti erityisesti yliopistokeskukselle voisi olla keskittyminen OM:n esityksen mukaisesti aikuis- ja täydennyskoulutukseen, koska valtaosa täällä oppinsa ammentavista nuorista karkaa joka tapauksessa urakiilto silmissä pääkaupunkiseudulle. Kaltaisiani pienten lasten vanhempia ei pääkaupunkiseudun hektinen elämänmeno ja työlle omistautuva elämäntyyli sen sijaan houkuta. Maakuntaan jo ankkuroitunutta aikuisväestöä täydennyskouluttamalla tieto ja osaaminen siirtyisivät luontevasti yrityksiinkin. Onhan meissä työkokemusta jo hankkineissakin sitä paitsi luomisvoimaa ja yrittäjyyspotentiaalia, jonka realisoimista Porin seudulla helpottaa monessa tapauksessa isovanhempien ym. tukiverkostojen läheisyys.

Niin tai näin, korkeakoulutuksesta ja maistereista tulee pitää kiinni kynsin ja hampain, sillä matala koulutustaso on yksi maakunnan suurimmista ongelmista ja yliopistokeskus yksi Porin hengitysilman merkittävimmistä raikastajista!