Kolumni / Satakunnan Kansa, 2.7.2008
Keskustelu Tiibetin tilanteesta ja Pekingin olympialaisten boikotoimisesta on jäänyt jalkapallon EM-kisojen jalkoihin. Politiikka ja urheilu on useimpien suomalaisten mielestä edelleen syytä pitää toisistaan mahdollisimman kaukana. Kärkipoliitikoista vain tuore ulkoministeri Stubb uskalsi olla eri mieltä. Huippu-urheilijoista puolestaan vain valtio-oppia opiskeleva Olli-Pekka Karjalainen mainitsi jonkinasteisista tunnontuskista kisaisännän ihmisoikeusrikkomuksiin liittyen.
Boikotin vastustajat ovat sikäli oikeassa, että on turha valittaa kun p-t ovat jo housussa: kisojen myöntämistä Kiinalle olisi aikanaan pitänyt tarkemmin harkita ja ainakin kytkeä valinta konkreettisiin ihmisoikeusvaateisiin. Olympialaisten kohdalla voi myös aiheellisesti kysyä, kenen – urheilijoiden, valtiomiesten vai suuren yleisön – boikotti tehokkaimmin tukisi Kiinan ihmisoikeustilannetta. On ymmärrettävää ettei arvokisamenestyksellä elantonsa hankkiva ja siihen vuosia tähdännyt urheilija hevin jätä kisoja väliin vain koska muutama tiibetiläinen on tyytymätön Kiinan miehitysvaltaan.
Totta sekin, ettei muutaman suomalaisurheilijan (sen enempää kuin poliitikon) poisjäänti kisoista heilauttaisi Kiinan johtoa suuntaan tai toiseen. Kisojen boikotointi näiden tahojen osalta olisikin lähinnä symbolinen ele, jolla suuren yleisön huomio saataisiin kiinnitettyä Kiinan ihmisoikeusrikkomuksiin. Sitä kautta olisi ehkä mahdollista aikaansaada esim. eurooppalaisten kuluttajien Kiinaan ja kiinalaisiin tuotteisiin kohdistama osto- ja matkustusboikotti.
Kaikin puolin kunnolliset ja lainkuuliaiset urheilijat eivät kuitenkaan moiseen ryhdy. Boheemeille musiikki- ja elokuvatähdille sen sijaan on sallitumpaa ottaa kantaa maailman menoon. Parin viikon takaiselle Jon Bon Jovin Helsingin keikalle virittäytyäkseni katsoin bändiä käsitelleen dokumentin, jossa Jon paljastui Al Goren presidentinvaalikampanjan avoimeksi tukijaksi. Goren kampanjassa kunnostautuivat monet muutkin viihdemaailman supertähdet. Arvokisaboikottia vastaava uhraus muusikolta olisi tosin esiintymisboikotti tai vähintäänkin sovitun keikan peruminen. Fanien suuttumus moisessa tapauksessa saattaisi kohdistua osin maansa johtoon, osin kuitenkin itse esiintyjään. Urheilukisatkaan eivät kaadu yhden tai kahden osallistujan boikottiin, tosin kirkkaimpien tähtien poisjäänti himmentäisi kisojen hohtoa.
Riippumatta boikottien tms. vaikutuksesta päättäjiin, faneihinsa tähdillä on paljon valtaa. Koska suuri osa idoleihinsa intohimoisesti suhtautuvista faneista ei suhtaudu yhtä intohimoisesti politiikkaan, idolien kannanotot voivat hyvinkin vaikuttaa äänestyspäätöksiin. Innokkaimmat republikaanifanit ehkä polttivat JBJ-levykokoelmansa Goren kampanjan aikaan, mutta 120 miljoonaa levyä myyneelle maailmantähdelle sillä ei liene suurtakaan merkitystä. Uraansa aloittelevan artistin kannattaa sen sijaan olla varovaisempi politiikkaan sekaantuessaan.
Tukiryhmään kuulumisesta ei ole pitkä matka politiikan ytimeen. Moni viihdeurallaan jäähdyttelevä (tai sille lisäpotkua hakeva) tähti innostuu testaamaan suosiotaan myös vaalikarjan keskuudessa. Urheilijalle yhteiskunnalliset mielipiteet ja ura politiikassa sallitaan vasta urheilu-uran jälkeen, mutta sitten tie Arkadianmäelle onkin apposen auki. Suorin tie eduskuntaan tuntuu ainakin Suomessa olevan panostus huippu-urheiluun! En tiedä paljonko maailma paranisi urheilijoiden ulostuloilla, mutta vasemmistokansanedustaja Paavo Arhinmäen mukaan ainakin suomalainen jalkapallo kasvattaisi yleisömääriään palaamalla voimakkaampaan vastakkainasetteluun, jossa seurat entisaikojen tapaan profiloituisivat oman kaupunkinsa, kaupunginosansa tai tietyn yhteiskuntaluokan joukkueeksi.
