Mikä ajaa kurjuutta katsomaan?

Julkaistu myös Pori NiceAID -blogissa 3.11.2012

Lähtiessämme matkaan perjantaina Helsinki-Vantaan kentällä oli marraskuun harmautta pakenemassa useita hyväntuulisia seurueita matkalla etelän lämpöön. Kenttämatkaseurueessamme mietimme huvittuneena olemmeko ihan täysipäisiä maksaessamme kahden all-inclusive loman verran viikon tiukkarytmisestä matkasta yhteen maailman köyhimmistä maista. Emme tule edes näkemään Himalajan huikeita maisemia, hienoimpia hindutemppeleitä emmekä hoidettuja hotellialueita, vaan heikoimmassa asemassa olevien elinoloja. Olemme toisin sanoen menossa pohjalle emmekä katolle toisin kuin edellisen blogitekstini otsikoin.

Bahrainin kentällä jouduimme ensimmäisen kerran kohtaamaan surullisia kohtaloita. Parisenkymmentä noin 14-vuotiasta pohjoisafrikkalaistyttöä istui kahden vanhemman miehen valvovan silmän alla odotushallissa katse täynnä tyhjyyttä, epätoivoa ja apatiaa. Kukaan ei hymyillyt eikä jutellut keskenään. Tytöt olivat mitä todennäköisimmin matkalla varakkaaseen arabimaahan kotiapulaiseksi, joko sukujensa lähettäminä tai täysin tietämättöminä määränpäästään. Tuntui kamalalta istua viereisellä penkillä voimatta muuta kuin kauhistella maailman epäoikeudenmukaisuutta.

UNICEF-vapaaehtoisena ja jo pelkästään uutisia seuraavana on melko tietoinen (ja ahdistunut) vallitsevista epäkohdista. Miksi sitten haluamme lähteä toteamaan asian paikan päälle? Matka tarjoaa toivottavasti mahdollisuuden päästä näkemään mitä asioiden hyväksi on tehty ja voidaan tehdä. Sitä kautta hahmottuu ehkä myös oma pieni rooli hyväntekeväisyyskoneistossa.

Esim. UNICEFin Porin paikallisryhmän keräämät varat (noin 10 000 € vuodessa) tilitetään lyhentämättömänä Suomen UNICEFille, joka käyttää keräysvaroista noin viidenneksen omiin maaohjelmiinsa ml. Nepal (66 % menee UNICEFin kansainväliseen lastenrahastoon ja 11% hätäapuun) .

Nepal on Suomen UNICEFin pitkäaikaisin kumppanimaa. Suomen UNICEFin Nepalin nimikko-ohjelman avulla parannetaan opetuksen laatua ja edistetään tyttöjen ja heikoimmassa asemassa olevien lasten koulunkäyntiä Nepalissa. Ohjelmasta on hyötynyt tähän mennessä 15 000 lasta 50 koulussa. Koulun on päässyt aloittamaan 7 000 aiemmin koulun ulkopuolelle jäänyttä lasta. Ohjelma-alueella koulua käykin nyt 10 % enemmän lapsia kuin ennen. Tapaamme matkan aikana mm. näitä lapsia.

Lasten oikeuksien sopimus 20 vuotta

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa 19.11.2009, Vihreä Lanka 20.11.2009)

YK:n Lapsen oikeuksien sopimus solmittiin 20.11.1989 ja se on maailman laajimmin ratifioitu ihmisoikeusasiakirja, jonka Suomi ratifioi vuonna 1991. Sopimus on yleisesti hyväksytty käsitys siitä mitä oikeuksia kaikilla alle 18-vuotiailla lapsilla pitäisi olla. 54-artiklaisen sopimuksen sisältö voidaan tiivistää kolmeen teemaan: Lapsella on oikeus erityiseen suojeluun ja hoivaan, oikeus riittävään osuuteen yhteiskunnan voimavaroista ja oikeus osallistua ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti itseään koskevaan päätöksentekoon. Sopimuksen perusviesti on että lapsi on aktiivinen, osallistuva ja kehittyvä yksilö, jonka henkiinjääminen, suojelu ja hyvinvointi ovat välttämätön edellytys kehitykselle kaikkialla maailmassa.

Sopimus velvoittaa valtiota, kuntia, lasten vanhempia ja muita aikuisia. Sopimuksen noudattamista seuraa YK:n Lapsen oikeuksien komitea, sekä Suomessa lisäksi lapsiasianvaltuutettu. Myös UNICEFilla on oikeus ja velvollisuus valvoa sopimuksen toteutumista muiden lapsi- ja nuorisojärjestöjen antaessa asiantuntija- ym. apua.

Vaikka sopimus on vielä nuori, on sen pyöreitä vuosia syytä juhlia koska sopimuksen myötä lapsen oikeuksista on tullut aikuisten velvollisuuksia ja siten yhä useampi lapsi maailmassa on päässyt kouluun ja rokoteohjelmien piiriin, saanut suojelua ja mahdollisuuden parempaan elämään. Juhlavuoden pääteemana on kaikkien alle 18-vuotiaiden lasten oikeus osallistua, vaikuttaa ja tulla kuulluksi.

Sopimuksen kaikki kohdat eivät vielä täysin täyty ja juhlavuonna on hyvä kohdistaa katse myös vielä toteutumatta oleviin asioihin. Suomessa keskeinen haaste on sopimuksen heikko tunnettuus: vain puolet suomalaisista tuntee Lapsen oikeuksien sopimuksen, vaikka se muista ihmisoikeusasiakirjoista poiketen velvoittaa valtioita tiedottamaan sopimuksen sisällöstä. Ongelma on vakava, sillä tietämättömyys johtaa lapsen oikeuksien laiminlyömiseen.

Lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa sekä valtion- että kuntatason päättäjiä asettamaan lapsen edun ja tarpeet aina etusijalle. Tosiasiassa taloudelliset tekijät määräävät usein kaapin paikan. Lasten hyvinvointia edistävät järjestöt ärähtivätkin taannoin kunnille siitä, että lastensuojeluun osoitetut valtionosuudet eivät mene oikeaan kohteeseen. Ongelmia aiheuttavat mm. ylisuuret päiväkotiryhmät ja koululuokat, kasvatus- ja perheneuvoloiden jonot, kotipalvelujen alasajo sekä kouluterveydenhoitajapula.

Lasten oikeuksia on juhlittu syksyn mittaan ympäri maata ja juhlavuosi huipentuu syntymäpäivään 20.11. Porissa juhlapäivää vietetään mm. Porin uimaseuran ja Unicefin Porin paikallisryhmän järjestämässä Suomi ui Unicefille –tapahtumassa keskustan uimahallissa 21.11. klo 10-14. Tilaisuuden alussa koulutoimenjohtaja Jari Leinonen kertoo porilaislasten ja –nuorten oikeuksien toteutumisesta. Lapsen oikeuksiin ja juhlavuoden tapahtumiin voi tutustua mm. osoitteessa www.lapsenoikeudet.fi.

Maailman hylkäämät lapset ja kestämätön auttamisen halu

Ylen Ulkolinja-dokumentti ”Manilan unohdetut lapset” (29.7.) aiheutti lohduttoman ja turhauttavan avuttomuuden tunteen: vauvoja jotka syntyvät, elävät ja kuolevat maailman suurimmalla avokaatopaikalla, seitsenlapsisia perheitä jotka nukkuvat monikaistaisen autotien pientareella pahvinpalan päällä, parikuukautisia korva- ja silmätulehduksesta kärsiviä vauvoja hoidotta meluisissa vastaanottokodeissa, siltojen rakenteisiin ja hautaholveihin kyhättyjä koteja, kurnivan nälän liimaa imppaamalla tukahduttavia teinejä. Perimmäinen päässäni pyörivä kysymys on miten ihmeessä voisin auttaa kaikkia niitä satojatuhansia kärsiviä vauvoja ja pikkulapsia jotka näkevät päivittäin nälkää, elävät jätekasoissa, eivät saa sairastuessaan hoitoa tai lääkitystä puhumattakaan koulutuksesta tai ammatista.

Dokumentin jälkeen tuli kirjoittamisen lisäksi pakonomainen tarve alkaa pussittaa itselle tarpeetonta lastenvaatetta, -lelua ja muuta tarviketta ja lähettää Manilaan – mutta vastaanottajan osoite puuttuu ja tavaran kiikuttaminen hyväntekeväisyysjärjestöjen kirpputoreille tuntuu liian pitkältä tieltä. Sitä paitsi olen kuullut liian monelta taholta ”kirpparihyväntekeväisyyden” olevan sekä viherpesua että tappavan kehitysmaiden oman tekstiiliteollisuuden. Silti tuntuu kamalalta heittää kuopuksen puhki kuluneet, kierrätykseen kelpaamattomat ensiaskel-Eccot pois, kun on juuri nähnyt vauvojen toisella puolella maailmaa ottavan ensiaskeleitaan jätekasoissa, avojaloin.

Dokumentissa hämmentää katolisen kirkon rooli kärsivien ihmisten elämässä. Uskonto tuntuu tarjoavan siitä ammentaville jotain, jota me materiaalisessa hyvinvoinnissa kieriskelevät emme ymmärrä. Elämällä on tarkoitus ja uskovilla (perusteettomalta tuntuva) toivo paremmasta huomisesta. Me länsimaalaiset olemme oman onnemme seppiä, rakennamme vimmatusti Facebook-profiileja, vaihdamme asuntomme värimaailmaa, haemme extreme-elämyksiä benjihypystä tms.

Katolisen kirkon abortin vastustaminen on kuitenkin täysin vastuutonta ja kaksinaamaista. Ihmiset jotka hädin tuskin pystyvät elättämään itsensä, lisääntyvät kuin kanit, koska kirkko kieltää perhesuunnittelun. Ilman ehkäisyä köyhyys lisääntyy eksponentiaalisesti: sitä mukaa kun ravinnontuotanto tehostuu, lisääntyvät myös ruokittavat suut. Toisin kuin mm. Manilan ”köyhien puhdistusta kaduilta” ajavat virkamiehet kuvittelevat, darwinismi ei näissä hommissa päde: vahvimmat ja menestyvimmät eivät lisäänny ja peitä Maata, vaan juuri köyhimmät lisääntyvät kaikkein voimakkaimmin yrittäessään saattaa edes yhden jälkeläisen hengissä aikuisikään.

Kaikki vastuu holtittomasta väestönkasvusta ei toki ole kirkon: Etenkin täällä Suomessa, jossa ensisynnyttäjien ikä nousee nuorten halutessa varmistaa toimeentulonsa ennen perheenlisäystä, ihmetyttää miksi moisissa oloissa elävät ihmiset haluavat saattaa lapsia maailmaan. Toisaalta lasten tekeminen ja heidän kasvunsa seuraaminen ovat niitä harvoja ilmaisia huveja… Ja jos ainoa keino välttyä katraan kasvamiselta on täydellinen pidättäytyminen seksuaalisesta kanssakäymisestä, voi se olla vaikeaa jopa kaatopaikalla. Tässä kohtaa täytyy todeta, ettei Luoja miettinyt hommaa loppuun asti kehitellessään lisääntymisestä niin mukavan ilta-askareen.

Toki me länsimaalaiset liian helposti arvotamme ihmisten elinolosuhteita vain materiaalisen hyvinvoinnin vinkkelistä. Emme ymmärrä miten kaatopaikalla elävä kuuden lapsen äiti haluaa lisää lapsia tai jaksaa hymyillä. Vaikka kyseisen äidin lasten perustarpeet eivät tyydytykään, ainakin he saavat olla äitinsä sylissä – löyhkäävien jätekasojen keskellä – kunnes tulevat siihen ikään (lue: oppivat väistelemään roska-autoja) että siirtyvät elättämään pesuetta roskien lajittelulla. Myös lapset näyttävät huolehtivan toisistaan, isompi sisar kantaa pienempää ja ruoka-annokset jaetaan kristillisesti tasan. Länsimaissa vanhemmat luovat uraa ja lapset viedään päivähoitoon hyvin pieninä ja sisarukset tappelevat keskenään leluista joita on kaapit väärällään.

Mutta miten ihmeessä voisin auttaa esim. juuri sitä korvatulehduksen kourissa itkevää, huumeäidin kadulle hylkäämää vastasyntynyttä, jota dokumentti kuvasi. Vaatepussin kiikuttaminen Fidaan tuntuu turhalta, lantin tiputtaminen keräyslippaaseen yhtälailla. Jos lähtisin vapaaehtoiseksi, mitä voisin tehdä: antaa hellyyttä ja huolenpitoa vai opettaa lukemaan? Se ehkä auttaisi juuri kyseistä lasta, muttei ehkäisisi satojatuhansia vauvoja kokemasta samaa kohtaloa. Olisi kiinnostava tietää minkä yhden konkreettisen asian dokumentin ihmiset itse elämässään muuttaisivat niin voidessaan.

Mietin myös miksi ihmeessä kidutan itseäni katsomalla näitä horror-dokumentteja, joista tulee kuristavan paha olo, yöunet menevät, eikä dokumentoitavienkaan elämä moisesta masokismista sanottavasti parane? Kaikesta huolimatta olen vankasti sitä mieltä että jokainen hyvinvointivaltion asukas pitäisi tavalla tai toisella pakottaa katsomaan pari vastaavaa dokumenttia. Ehkä sivutuotteena tekstaripalstojen olematon ruikutus suomalaisten tuulipukumuodista, meluavista naapureista ja vääränvärisestä vessapaperista vähenisi.

Viihteen ja urheilun (epä-)pyhä liitto

Kolumni / Satakunnan Kansa, 2.7.2008

Keskustelu Tiibetin tilanteesta ja Pekingin olympialaisten boikotoimisesta on jäänyt jalkapallon EM-kisojen jalkoihin. Politiikka ja urheilu on useimpien suomalaisten mielestä edelleen syytä pitää toisistaan mahdollisimman kaukana. Kärkipoliitikoista vain tuore ulkoministeri Stubb uskalsi olla eri mieltä. Huippu-urheilijoista puolestaan vain valtio-oppia opiskeleva Olli-Pekka Karjalainen mainitsi jonkinasteisista tunnontuskista kisaisännän ihmisoikeusrikkomuksiin liittyen.

Boikotin vastustajat ovat sikäli oikeassa, että on turha valittaa kun p-t ovat jo housussa: kisojen myöntämistä Kiinalle olisi aikanaan pitänyt tarkemmin harkita ja ainakin kytkeä valinta konkreettisiin ihmisoikeusvaateisiin. Olympialaisten kohdalla voi myös aiheellisesti kysyä, kenen – urheilijoiden, valtiomiesten vai suuren yleisön – boikotti tehokkaimmin tukisi Kiinan ihmisoikeustilannetta. On ymmärrettävää ettei arvokisamenestyksellä elantonsa hankkiva ja siihen vuosia tähdännyt urheilija hevin jätä kisoja väliin vain koska muutama tiibetiläinen on tyytymätön Kiinan miehitysvaltaan.

Totta sekin, ettei muutaman suomalaisurheilijan (sen enempää kuin poliitikon) poisjäänti kisoista heilauttaisi Kiinan johtoa suuntaan tai toiseen. Kisojen boikotointi näiden tahojen osalta olisikin lähinnä symbolinen ele, jolla suuren yleisön huomio saataisiin kiinnitettyä Kiinan ihmisoikeusrikkomuksiin. Sitä kautta olisi ehkä mahdollista aikaansaada esim. eurooppalaisten kuluttajien Kiinaan ja kiinalaisiin tuotteisiin kohdistama osto- ja matkustusboikotti.

Kaikin puolin kunnolliset ja lainkuuliaiset urheilijat eivät kuitenkaan moiseen ryhdy. Boheemeille musiikki- ja elokuvatähdille sen sijaan on sallitumpaa ottaa kantaa maailman menoon. Parin viikon takaiselle Jon Bon Jovin Helsingin keikalle virittäytyäkseni katsoin bändiä käsitelleen dokumentin, jossa Jon paljastui Al Goren presidentinvaalikampanjan avoimeksi tukijaksi. Goren kampanjassa kunnostautuivat monet muutkin viihdemaailman supertähdet. Arvokisaboikottia vastaava uhraus muusikolta olisi tosin esiintymisboikotti tai vähintäänkin sovitun keikan peruminen. Fanien suuttumus moisessa tapauksessa saattaisi kohdistua osin maansa johtoon, osin kuitenkin itse esiintyjään. Urheilukisatkaan eivät kaadu yhden tai kahden osallistujan boikottiin, tosin kirkkaimpien tähtien poisjäänti himmentäisi kisojen hohtoa.

Riippumatta boikottien tms. vaikutuksesta päättäjiin, faneihinsa tähdillä on paljon valtaa. Koska suuri osa idoleihinsa intohimoisesti suhtautuvista faneista ei suhtaudu yhtä intohimoisesti politiikkaan, idolien kannanotot voivat hyvinkin vaikuttaa äänestyspäätöksiin. Innokkaimmat republikaanifanit ehkä polttivat JBJ-levykokoelmansa Goren kampanjan aikaan, mutta 120 miljoonaa levyä myyneelle maailmantähdelle sillä ei liene suurtakaan merkitystä. Uraansa aloittelevan artistin kannattaa sen sijaan olla varovaisempi politiikkaan sekaantuessaan.

Tukiryhmään kuulumisesta ei ole pitkä matka politiikan ytimeen. Moni viihdeurallaan jäähdyttelevä (tai sille lisäpotkua hakeva) tähti innostuu testaamaan suosiotaan myös vaalikarjan keskuudessa. Urheilijalle yhteiskunnalliset mielipiteet ja ura politiikassa sallitaan vasta urheilu-uran jälkeen, mutta sitten tie Arkadianmäelle onkin apposen auki. Suorin tie eduskuntaan tuntuu ainakin Suomessa olevan panostus huippu-urheiluun! En tiedä paljonko maailma paranisi urheilijoiden ulostuloilla, mutta vasemmistokansanedustaja Paavo Arhinmäen mukaan ainakin suomalainen jalkapallo kasvattaisi yleisömääriään palaamalla voimakkaampaan vastakkainasetteluun, jossa seurat entisaikojen tapaan profiloituisivat oman kaupunkinsa, kaupunginosansa tai tietyn yhteiskuntaluokan joukkueeksi.

Vastine SK:n Tiibet-linjaukseen

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, vastine 23.4. pääkirjoitukseen)

Satakunnan Kansa arvioi pääkirjoituksessaan Vanhasen päätöstä osallistua olympialaisten avajaisiin oikeaksi. Perustelut jäävät kuitenkin heikoiksi ja ristiriitaisiksi: Kirjoituksessa todetaan boikotin vastaisena argumenttina, että sillä nolattaisiin julkisesti ylin valtiojohto maassa, jossa mikään ei ole kasvojen menetystä häpeällisempää. Eikö kyseinen ilmiö juuri tee boikottiaseesta erityisen tehokasta ja käyttökelpoista?

Lehti ei kannata boikottia mutta muistuttaa samalla ettei osallistumista pidä tulkita hyväksynnäksi ihmisoikeuksien polkemiselle tai Tiibetin miehitykselle. Jos joukko länsivaltoja jättää osallistumatta avajaisiin kyseisistä syistä, valitettavasti osallistuvat valtiot tekevät päinvastaisen kannanoton, halusivat tai eivät. Aivan kuten presidentti Bushin taistelussa “Pahan akselia” vastaan: joko olet aktiivisesti puolellamme tai meitä vastaan.

Pääkirjoituksen mukaan boikotointi merkitsisi väistämättä kumartamista yhtäälle, pyllistämistä toisaalle, kun taas suoraselkäisyyttä osoittaisi Suomen “itsenäisen ratkaisu”. Epäselväksi jää, kenelle “kyyristeltäisiin” boikotoimalla avajaisia. Tiibetille tai ihmisoikeusjärjestöille “kyyristely” kisoja boikotoimalla ei mielestäni osoittaisi suurtakaan selkärangattomuutta Suomen valtiojohdolta, toisin kuin osallistuminen vain suuren ja mahtavan Kiinan kauppasuhteiden ja sen valtiojohdon kasvojen säilyttämiseksi.

On toki vaara että Kiinan johto boikotin seurauksena kääntyy entisestään sisäänpäin. Toisaalta hyvälläkään (esim. myöntämällä kisat Kiinalle) ei ole onnistuttu parantamaan Kiinan ihmisoikeustilannetta. Niinpä Vanhasen ja SK:n usko “rakentavan keskustelun” voimaan tuntuu naiivilta, etenkin kun samaan hengen vetoon todetaan että “miehitetyt valtiot pidetään kurissa kovalla väkivallalla, eikä siihen muilla ole juuri ollut sanottavaa”. Uusi ulkoministerimme linjasi rohkeasti ihmisoikeudet olympiaurheilun edelle, pisteet Stubbille siitä!

Lapset vailla tulevaisuutta

Kolumni / Satakunnan Kansa, 23.4.2008

Viime viikkoina silmiini on osunut poikkeuksellinen paljon uutisia lasten hädästä – liekö siunattu tilani herkistänyt teemalle. Mm. tuoreen Solidaarisuus-lehden mukaan yksin Somalimaassa ympärileikataan edelleen 98 % 6–9 –vuotiaista tytöistä – enemmistö tavalla, jonka WHO luokittelee rajuimmaksi viidestä käytetystä menetelmästä. YK:n mukaan maailmassa on parhaillaan noin 300 000 lapsisotilasta yli 30 aseellisessa konfliktissa. Maailmassa kuolee tuoreen brittitutkimuksen mukaan edelleen yli kymmenen miljoonaa alle 5-vuotiasta lasta vuodessa, kolmannes aliravitsemukseen. Puhtaan veden puutteeseen kuolee lähes 4000 lasta päivässä. Määrä vastaa 20 lapsilla lastatun jumbojetin syöksymistä maahan, päivittäin.

Vielä suuria lukujakin enemmän koskettavat yksittäisten lasten kohtalot. Taannoin esitetty dokumentti ”Maantien kurtisaanit” kertoi köyhien intialaisten maanviljelijäperheiden tyttäristä, jotka vanhemmat perinteisiin nojaten myyvät prostituoiduiksi elantoa tienaamaan. Sunnuntain Ykkösdokumentti ”Menetetty viattomuus” puolestaan kertoi Etelä-Afrikan tytöistä, joilla on suurempi todennäköisyys tulla raiskatuiksi kuin oppia lukemaan. Dokumentin pääosassa oli viisikuisena raiskattu Vyanna, jonka ”palveluksia” oma äiti oli ilmeisesti myynyt rahoittaakseen alkoholismiaan.

Helsingin Sanomien Lapsena maailmassa – erityisraportin toinen toistaan järkyttävimmistä kuvauksista järkyttävin kertoi köyhien ghanalaisvanhempien kalastajien orjiksi myymistä lapsista. Lapset, nuorimmat heistä vasta 3-vuotiaita, raatavat pitkiä päiviä aliravittuina ja heihin saatetaan viiltää haavoja jotta he veteen kahlatessaan houkuttaisivat kalat paikalle. Kevyttä kevätlukemistoa eivät olleet myöskään kuvaukset heroiiniriippuvaisesta romanialaisesta Mihaista, hiv-orvosta eteläafrikkalaisesta Tsegosta tai isänsä väkivaltaisen surman traumatisoimasta gazalaisesta Kholoudista.

Valitettavasti lapsia kohdellaan kaltoin myös hyvinvoivassa Pohjolassa. Rauman käräjäoikeudessa puidaan parhaillaan tapausta, jossa vanhempia epäillään kaksikuisen vauvansa pahoinpitelystä. Taannoin televisiossa näytettiin dokumentti ruotsalaistytöstä, joka päätyi sosiaaliviranomaisten hiljaisella siunauksella hulttioisänsä huostaan, asuntovaunuun keskelle metsää, toistuvasti hyväksikäytettäväksi.

On hyödytöntä miettiä mikä edellä kuvatuista rikoksista on barbaarisin tai onko lapsensa raiskausta edesauttanut äiti pahempi ihmiskunnan vihollinen kuin lapsen raiskannut mies. Maailmanlaajuinen yksimielisyys pitäisi kuitenkin saavuttaa siitä, että kuvatunkaltaiset lapsiin kohdistuvat ihmisoikeusrikkomukset ovat yhteiskuntamme suurin mätäpaise, jonka puhkaiseminen pitäisi ajaa kaikkien muiden hankkeiden edelle. Lapsikuolleisuutta ruotineen brittilehden mukaan keinot esim. aliravitsemuksen kitkemiseen ovat pitkälti olemassa, mutta valtaapitävät eivät tee asialle mitään.

Maailmassa jossa mikään epäkohta ei tunnu korjaantuvan ellei se herätä median mielenkiintoa, myös neljännen valtiomahdin velvollisuus on raportoida ilmiöistä niiden aiheuttamien inhimillisten seurausten suhteessa. Pelkkä raportointi ei toki maailmaa paranna, mutta vain tieto voi herättää vastaanottajassa tunteet, jotka parhaimmillaan johtavat toimintaan. Suuren yleisön velvollisuus olkoonkin seurata maailman menoa, vaikka tieto kuinka lisäisi tuskaa. Vaikkemme voi adoptoida ja pelastaa jokaista raiskattua, aliravittua, sodan traumatisoimaa, hiv-positiivista ja orjaksi myytyä lasta, voimme ainakin levittää sanaa, lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyysjärjestöille, laatia ja allekirjoittaa nettiadresseja, osallistua vapaaehtoistyöhön, vaatia kansanedustajia ja muita luottamushenkilöitä puuttumaan asioihin jne. Silmien sulkeminen ei ole vaihtoehto.