Työsuhdetta täytyy hoivata

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 18.4.2016)

Sanomalehdetkin katsovat jo asiakseen muistuttaa lauantai-sivuillaan parisuhteen vaalimisen tärkeydestä, naistenlehdistä puhumattakaan. Parisuhdeongelmien syypääksi julistetaan usein hektiseksi ja epävarmaksi muuttunut työelämä, joka pakottaa reagoimaan sähköposteihin ruuanlaiton lomassa ja petipuuhien sijaan. Työn imuun juuttuneita syyllistetään siitä, etteivät he anna riittävästi aikaa perheelle ja parisuhteelle, ole aidosti läsnä ja vietä laatuaikaa. Monelta avioerolta saatettaisiin kuitenkin välttyä, jos parisuhteen osapuolet olisivat toisilleen armollisempia ja julistaisivat kodin ja eritoten parisuhteen kaikenlaiselta suorittamiselta ja kehittämiseltä vapaaksi vyöhykkeeksi.

Oli parisuhde sitten orastava, kukoistava, kituva tai kariutuva, siitä joutuu varsinkin naisporukassa kuuntelemaan tuntitolkulla analyysia ja spekulointia (ikäväkseni joudun tässä asiassa vahvistamaan sukupuolistereotypiaa). Tunnelma sen sijaan latistuu heti jos joku hehkuttaa tai valittaa työstään tai spekuloi työpaikanvaihdollaan. Näissä pöydissä jaetaan myös hyvää tarkoittavia muistutuksia siitä kuinka nopeasti jälkikasvun lapsuusvuodet ovat lopulta ohi. Harva sen sijaan kehtaa kysyä viidettä vuotta hoitovapaalla olevalta ystävältään, joko häntä mahdetaan kaivata työpaikalla.

Kuten parisuhde, esimiehen ja alaisen suhde on kahden aikuisen suhde, johon molempien pitää panostaa. Niin työyhteisöjen kuin urheilujoukkueidenkin ongelmista tehdään helposti vain johtamisongelmia, mutta myös alaisilta voi edellyttää työyhteisötaitoja. Niistä keskeisimpiä ovat professori Soili Keskisen mukaan yhteistyökykyisyys esimiestä kohtaan, kollegoiden auttaminen ja tukeminen, vastuu oman työn laadusta ja työilmapiiristä sekä kyky vastaanottaa palautetta – pääosin samoja taitoja kuin parisuhteessakin peräänkuulutetaan. 

Hierarkioiden madaltuessa alaisten pitää ottaa myös entistä enemmän vastuuta työnkuvastaan, motivaatiostaan ja kehittymisestään. Myös mahdollisuudet vaikuttaa esimieheen ja organisaation linjoihin kasvavat kun ylhäältä alas sanelu käy harvinaisemmaksi. Työyhteisötaitojen ohella monella työpaikalle kaivattaisiin lisää yrittäjämäistä asennetta, sopeutuvaisuuden sijaan kykyä nähdä ja rohkeutta ajaa muutoksia.


Kirjoittaja on vuoden syrjähypyllä vakituisesta työstään

Kauas maisterit karkaavat

Kolumni / Satakunnan Kansa, 12.3.2008

Nyt kun toisen asteen ammatillisen koulutuksen järjestämisestä ollaan pääsemässä laihaan sopuun, on aika kääntää katse Satakunnan korkeakoululaitokseen. Maakunnan korkeakouluverkoston toimijoiden ansiokkaasta yhteistyöstä tuoreimpana todisteena on tammikuussa allekirjoitettu, historialliseksikin luonnehdittu yhteistyösopimus. Myös yliopistokeskuksen eri yksiköiden yhteistyö kuuluu kelpaavan esikuvaksi jopa tulevalle innovaatioyliopistolle.

Satakunnassa rakenteet ovat siis kutakuinkin kunnossa, mutta profiloitumisessa on uskoakseni vielä toivomisen varaa. Alueellisen korkeakoulupolitiikan kohtalon kysymys kuitenkin on, onko korkeakouluyksiköillä viisautta tunnistaa ja rohkeutta priorisoida niitä koulutus- ja tutkimusohjelmia, jotka parhaiten kohtaavat yrityselämän, julkishallinnon ja aluekehityksen tarpeet. Kaikeksi onneksi korkeakouluverkostomme strateginen ohjaus ja alueelle tuottama lisäarvo aiotaan nyt trimmata kuntoon päteväksi tiedetyn selvitysmiehen avulla.

Entä palveleeko alue yrityksineen korkeakouluverkostoa, sen opiskelijoita ja tutkijoita? Opiskelijat pitävät kuulemani mukaan Poria viihtyisänä opiskelukaupunkina: opiskeluilmapiiri on suotuisa ja tarjolla on kohtuuhintaisia asuntoja. Mm. Satakunnan Kansan taannoisessa juhlaseminaarissa korvaan särähti kuitenkin ilkeästi, kun nuoria lupauksia esiteltäessä lähes jokaisen mainittiin syntyneen ja opiskelleen Satakunnassa, mutta vaikuttavan nykyään Helsingissä.

Avointen työpaikkojen määrän lisäksi pääkaupunkiseudulle vetää sikäläisten yritysten maine urakehityksen, tehtäväkierron ja koulutuksen suhteen. Tarkasteltaessa vuoden 2006 Talentumin työnantajamielikuvatutkimuksen valossa tekniikan, kaupan ja humanististen alojen yliopisto- ja AMK-opiskelijoiden suosikkityönantajia, listalla komeilevat sellaiset suuryritykset kuin Nokia, ABB, Kone, Finnair, SanomaWsoy sekä pankit, konsulttiyritykset, ministeriöt, valtio ja yliopistot. Valitettavan harva vastavalmistunut osaa arvostaa sitä, että porilaisessa pk-yrityksessä noviisikin saisi olla suuri kala pienessä vedessä.

Yrittäjyystutkija Peter van der Sidjen mukaan nykyopiskelijoilla on mahdollisuus valita työnantajakseen ison ja pienen yrityksen lisäksi oma yritys (SK 3.3.2008). Jospa siis madallettaisiinkin akateemisen yrittäjyyden kynnystä ja tehtäisiin yrittäjyys erityisen houkuttelevaksi täällä kotikulmilla entistä pontevamman yrityshautomotoiminnan, edullisten toimitilojen ja mentoroinnin yms. avulla.

Rinnakkainen tai vaihtoehtoinen menestysresepti erityisesti yliopistokeskukselle voisi olla keskittyminen OM:n esityksen mukaisesti aikuis- ja täydennyskoulutukseen, koska valtaosa täällä oppinsa ammentavista nuorista karkaa joka tapauksessa urakiilto silmissä pääkaupunkiseudulle. Kaltaisiani pienten lasten vanhempia ei pääkaupunkiseudun hektinen elämänmeno ja työlle omistautuva elämäntyyli sen sijaan houkuta. Maakuntaan jo ankkuroitunutta aikuisväestöä täydennyskouluttamalla tieto ja osaaminen siirtyisivät luontevasti yrityksiinkin. Onhan meissä työkokemusta jo hankkineissakin sitä paitsi luomisvoimaa ja yrittäjyyspotentiaalia, jonka realisoimista Porin seudulla helpottaa monessa tapauksessa isovanhempien ym. tukiverkostojen läheisyys.

Niin tai näin, korkeakoulutuksesta ja maistereista tulee pitää kiinni kynsin ja hampain, sillä matala koulutustaso on yksi maakunnan suurimmista ongelmista ja yliopistokeskus yksi Porin hengitysilman merkittävimmistä raikastajista!