Perustulon perusfaktat

www.sk24.fi Ehdokkaan Uutiset 4.4.2011

Perusturva on jäänyt rajusti jälkeen ansioiden kehityksestä. Vihreät haluavat korottaa sitä tuntuvasti, vaikka vaikeassa taloustilanteessa jaettavaa onkin niukasti. Perusturvan korotustarpeen lisäksi on tärkeää korjata rakenteita, jotka vangitsevat ihmiset köyhyyteen. Kuten SK uutisoi 4.4., nykyjärjestelmässä pienikin virheliike voi viedä etuudet pitkäksi aikaa. Järjestelmä on kudelma sääntöjä ja poikkeuksien poikkeuksia joiden ääressä masentuu, viimeistään huomatessaan että kaikki yrityksen oman toimeentulon kohentamiseksi ovat tuhoon tuomittuja. Yleishyödyllinen vapaaehtois- ja talkootyö on sentään sallittua tukia menettämättä!

Vihreät haluavat tehdä työnteosta kaikille kannattavaa ja purkaa byrokratialoukut jokaiselle täysi-ikäiselle Suomessa asuvalle Suomen kansalaiselle maksettavalla perustulolla. Perustulomallia pidetään vaikeaselkoisena, epärealistisena ja joutilaisuuteen kannustavana. Se ei ole mitään niistä:

Perustulo on verovapaa, Vihreiden mallissa 500 € suuruinen etuus, jota ei tarvitse erikseen anoa. Perustulo ei tule yhtään nykyistä sosiaaliturvaa kalliimmaksi, koska se käytännössä korvaa nykyiset sosiaaliturvan minimietuudet, ja keski- ja suurituloisilta se verotetaan pois ilman että käteen jäävät ansiot muuttuvat. Vain pienituloisten ansiot kasvavat, mikä katetaan hallinnon keventymisellä, verovähennystarpeen pienenemisellä ja pääomaverotuksen korotuksella.

Verotusta muutetaan mallissa niin, että alle 5000 € kuukausituloista verotetaan 39 %, 5000 € ylittävistä tuloista 49 %. Näin ollen esim. 1000 € ansaitsevalta verotettaisiin 390 € (käteen 610 €), mutta lisäksi maksettava 500 € perustulo nostaisi käteen jäävän summan 1110 euroon kannustaen pienipalkkaisen ja/tai osa-aikaisen työn vastaanottamiseen (todellinen v eroprosentti -11 %). Vastaavasti esim. 5000 € tuloista maksetaan veroa 1950 €; 500 € perustulo huomioiden käteen jäisi kuitenkin 3550 € (todellinen veroprosentti 29 %). Edellä esitetty veroprosentti on valtakunnallinen keskiarvo todellisen prosentin riippuessa asuinkunnasta (kuten nykyäänkin).
Perustulon avulla sosiaaliturva yksinkertaistuisi ja syrjäytyneiden määrä vähenisi, työn vastaanottaminen tulisi kannattavaksi kaikissa olosuhteissa, yritysten perustamisen kynnys madaltuisi, pienten lasten vanhempien mahdollisuus vähentää työaikaa helpottuisi, ja työ- ja sosiaalihallinnossa vapautuisi resursseja paperin pyörittämisestä asiakkaiden henkilökohtaiseen ohjaamiseen ja työkyvyn edistämiseen.

Maria Väkiparta
kansanedustajaehdokas (vihr.)

Palkataan: kakkavaippojen karaisema kotiäiti

Kolumni / Satakunnan Kansa, 19.11.2008

Ellei naisella ole lapsia, jotka pitää hakea päiväkodista kello neljä ja joiden sairastaessa pitää jäädä pois töistä, hän on joka tapauksessa potentiaalinen synnyttäjä ja siten riski työnantajalle. Vanhemmuus (erityisesti äitiys) on työnantajan silmissä rasite, vaikka tosi asiassa vastuu lapsesta opettaa kärsivällisyyttä, priorisointia ja nopeaa toimintaa – ominaisuuksia joita ei opi yhdessäkään korkeakoulussa. Vanhemmuuden pitäisi olla ansioluettelon arvokkain meriitti, todistus siitä ettei ”jäädy”, kun nuorimmainen huutaa kurkku suorana maitoa ja pottailua harjoitteleva esikoinen aikoo juuri astua linttaan olohuoneen matolle ahkeroimansa läjän (rekrytoijat: casea saa käyttää työhaastattelussa).

Nuorten naisten syrjintää työmarkkinoilla voitaisiin ehkäistä jakamalla vanhemmuudesta työnantajalle aiheutuvat kustannukset kaikkien työnantajien kesken. Näin myös vanhemmuutta tulisi jaettua nykyistä tasaisemmin. Suomalaisisät käyttävät vain 5 % palkallisista perhevapaista (mm. Ruotsissa 18 %), mistä syytetään mm. palkkatyön keskeisyyttä miesidentiteetille, miesten korkeampia tuloja ja työnantajien kielteistä suhtautumista. Luulisi hyvänen aika ainakin äiti- ja isijohtajien arvostavan vanhempainvapaata pitäneitä miehiä! Itse palkkaisin oitis muista meriiteistä (tai niiden puuttumisesta) piittaamatta miehen, joka on riskeerannut asemansa äijäporukassa ja työyhteisössä lastensa edun nimissä!

Kasvatusvastuun aliarvostus näkyy myös eri ammattien palkkauksessa ja statuksessa. Tilastokeskuksen vuoden 2007 tilastojen perusteella esim. lastentarhanopettajan keskipalkka oli 2153 euroa, perhepäivähoitajan 1760 euroa. Palkat tuntuvat käsittämättömän pieniltä ajatellen ammattien merkitystä lasten hyvinvoinnille ja siten kansakunnan tulevaisuudelle. Hoiva-ammattilaisten harteilla painaa Tehy-taistelusta tuttu kutsumuksen taakka: konsulteille ja pörssimeklareille maksetaan tähtitieteellisiä summia kompensaationa ”vastuullisesta ja raskaasta” työstä, kun taas lasten- ja sairaanhoitajille riittää pienempikin korvaus ”leppoisasta kutsumustyöstä”.

Paljon ei näitä alipalkattuja kasvatuksen ammattilaisia taida lämmittää, että tuoreimmassa (2007) ammattien yhteiskunnallista arvostusta kartoittavassa tutkimuksessa sairaanhoitaja rankattiin sijalle kuusi, kätilö sijalle kymmenen, lastenhoitaja sijalle 17., lastentarhanopettaja sijalle 22. ja perushoitaja sijalle 33. Vuoden 1991 tuloksiin verrattuna eniten on noussut perhepäivähoitajien arvostus (263. > 55.). Kuriositeettina mainittakoon että ahtaajat arvostettiin sijalle 244. ja paperikoneenhoitajat sijalle 270. Jokainen vanhempi tietää, miten raskasta lapsenhoito voi känkkäränkkäpäivinä olla – puhumattakaan jos lapsia on vastuulla kymmenen, ne eivät ole omia ja vähintään yksi on aina nuhainen. Useimmat vanhemmat olisivatkin valmiita maksamaan hoitajille nykyistä enemmän – kunhan veroja ja palvelumaksuja ei koroteta.

Sen verran voin lastenhoidon alipalkattuja ammattilaisia lohduttaa, ettei palkka ja elämänlaatu useinkaan korreloi keskenään: Työurani on ollut sikäli laskeva, että kovapalkkaisin duunini taisi olla ensimmäinen ”oikea” työni. Työskentelin vuosituhannen vaihteessa puolisentoista vuotta yritysjohdon konsulttina, mutta irtisanouduin koska ”asiakkaan ongelmien strukturointi” eli Powerpoint-kalvojen väsääminen ei ollut kovin mielekästä. Siirryin luokanopettajan sijaiseksi, vaikka korvaus lasten opettamisesta ja kasvattamisesta olikin alle 40 % kalvonikkarin palkasta. Elämänlaatu parani ja huomasin onnen tulevan mm. siitä, että voi päivittäin edistää jotain arvokkaana pitämäänsä päämäärää, kuten lasten hyvinvointia. Siitä puheen ollen, hyvää Lapsen oikeuksien päivää 20.11.

Kauas maisterit karkaavat

Kolumni / Satakunnan Kansa, 12.3.2008

Nyt kun toisen asteen ammatillisen koulutuksen järjestämisestä ollaan pääsemässä laihaan sopuun, on aika kääntää katse Satakunnan korkeakoululaitokseen. Maakunnan korkeakouluverkoston toimijoiden ansiokkaasta yhteistyöstä tuoreimpana todisteena on tammikuussa allekirjoitettu, historialliseksikin luonnehdittu yhteistyösopimus. Myös yliopistokeskuksen eri yksiköiden yhteistyö kuuluu kelpaavan esikuvaksi jopa tulevalle innovaatioyliopistolle.

Satakunnassa rakenteet ovat siis kutakuinkin kunnossa, mutta profiloitumisessa on uskoakseni vielä toivomisen varaa. Alueellisen korkeakoulupolitiikan kohtalon kysymys kuitenkin on, onko korkeakouluyksiköillä viisautta tunnistaa ja rohkeutta priorisoida niitä koulutus- ja tutkimusohjelmia, jotka parhaiten kohtaavat yrityselämän, julkishallinnon ja aluekehityksen tarpeet. Kaikeksi onneksi korkeakouluverkostomme strateginen ohjaus ja alueelle tuottama lisäarvo aiotaan nyt trimmata kuntoon päteväksi tiedetyn selvitysmiehen avulla.

Entä palveleeko alue yrityksineen korkeakouluverkostoa, sen opiskelijoita ja tutkijoita? Opiskelijat pitävät kuulemani mukaan Poria viihtyisänä opiskelukaupunkina: opiskeluilmapiiri on suotuisa ja tarjolla on kohtuuhintaisia asuntoja. Mm. Satakunnan Kansan taannoisessa juhlaseminaarissa korvaan särähti kuitenkin ilkeästi, kun nuoria lupauksia esiteltäessä lähes jokaisen mainittiin syntyneen ja opiskelleen Satakunnassa, mutta vaikuttavan nykyään Helsingissä.

Avointen työpaikkojen määrän lisäksi pääkaupunkiseudulle vetää sikäläisten yritysten maine urakehityksen, tehtäväkierron ja koulutuksen suhteen. Tarkasteltaessa vuoden 2006 Talentumin työnantajamielikuvatutkimuksen valossa tekniikan, kaupan ja humanististen alojen yliopisto- ja AMK-opiskelijoiden suosikkityönantajia, listalla komeilevat sellaiset suuryritykset kuin Nokia, ABB, Kone, Finnair, SanomaWsoy sekä pankit, konsulttiyritykset, ministeriöt, valtio ja yliopistot. Valitettavan harva vastavalmistunut osaa arvostaa sitä, että porilaisessa pk-yrityksessä noviisikin saisi olla suuri kala pienessä vedessä.

Yrittäjyystutkija Peter van der Sidjen mukaan nykyopiskelijoilla on mahdollisuus valita työnantajakseen ison ja pienen yrityksen lisäksi oma yritys (SK 3.3.2008). Jospa siis madallettaisiinkin akateemisen yrittäjyyden kynnystä ja tehtäisiin yrittäjyys erityisen houkuttelevaksi täällä kotikulmilla entistä pontevamman yrityshautomotoiminnan, edullisten toimitilojen ja mentoroinnin yms. avulla.

Rinnakkainen tai vaihtoehtoinen menestysresepti erityisesti yliopistokeskukselle voisi olla keskittyminen OM:n esityksen mukaisesti aikuis- ja täydennyskoulutukseen, koska valtaosa täällä oppinsa ammentavista nuorista karkaa joka tapauksessa urakiilto silmissä pääkaupunkiseudulle. Kaltaisiani pienten lasten vanhempia ei pääkaupunkiseudun hektinen elämänmeno ja työlle omistautuva elämäntyyli sen sijaan houkuta. Maakuntaan jo ankkuroitunutta aikuisväestöä täydennyskouluttamalla tieto ja osaaminen siirtyisivät luontevasti yrityksiinkin. Onhan meissä työkokemusta jo hankkineissakin sitä paitsi luomisvoimaa ja yrittäjyyspotentiaalia, jonka realisoimista Porin seudulla helpottaa monessa tapauksessa isovanhempien ym. tukiverkostojen läheisyys.

Niin tai näin, korkeakoulutuksesta ja maistereista tulee pitää kiinni kynsin ja hampain, sillä matala koulutustaso on yksi maakunnan suurimmista ongelmista ja yliopistokeskus yksi Porin hengitysilman merkittävimmistä raikastajista!