Parempaa Eurooppaa

Kolumni (julkaistu Satakunnan Kansassa 25.11.2013)

Eurovaalien lähestyminen on alkanut näkyä mielipidepalstoilla ja lehtien pääkirjoituksissa. Moni ottaa kantaa EU-jäsenyyden Suomelle tuomiin etuihin ja ongelmiin. Unionin puolustajat muistuttavat miten EU on onnistunut takaamaan rauhan ja vakauden Eurooppaan ja yhteisvaluutta helpottanut kaupankäyntiä.

Vaikka rauhanprojekti onkin aina ajankohtainen, ”mennet ansiot” eivät enää riitä EU-kansalaisille kalliin ja byrokraattisen järjestelmän perusteluksi. Epäluottamus unionia kohtaan on ennätyksellisen korkealla. EU-kriittiset puolueet ovat kasvattaneet suosiotaan. Niistä osa vaatii EU:n lakkauttamista, osa päätöksenteon palauttamista kansallisvaltioille, osa ajaa maansa irrottautumista unionista.
Suomessa Perussuomalaiset ovat puheenjohtajansa mukaan ennemmin ongelmien korjaamisen (fix it) kuin EU:sta vetäytymisen (exit) kannalla. Perussuomalaisten porilainen eurovaaliehdokas Laura Huhtasaari vaati kampanja-avauksessaan päätösvaltaa takaisin EU:n jäsenvaltioille. Huhtasaaren mielestä EU-kriittisyys on oikea asenne vaaleihin ja europarlamenttiin.

Tiettyyn pisteeseen asti on viisasta väitellä, saavutetaanko hallinnollisilla rakenteilla tai niiden uudistuksilla kuten kuntaliitoksilla tai sote-alueilla lisäarvoa vai pitäisikö hanke haudata. Jo vakiintuneiden rakenteiden osaltakin pitää aika ajoin varmistaa, että asioista päätetään mahdollisimman lähellä asianosaisia ihmisiä. EU:ssa tämä ns. läheisyysperiaate ei toimi, tai siltä ainakin tuntuu kun kurkkudirektiiviä pukkaa. EU on silti ainutlaatuinen hanke, vapaiden kansojen vapaaehtoinen liitto joka on selvinnyt 1990-luvun demokratiavajeesta ja toivottavasti pian selviämässä 2010-luvun talouskriisistä. Näköpiirissä ei siis ole unionin lakkauttaminen.

Tosiasia on myös se, etteivät ylikansalliset ongelmat kuten terrorismi, huume-, ase- ja ihmiskauppa tai yritysten verokeinottelu muutu kansallisiksi. Siksi ratkaisujakin pitää hakea yli valtiorajojen. On rikollisten ja keinottelijoiden etu jos EU-maiden välillä on suuria lainsäädännöllisiä tai elintasoeroja. Siksi tarvitaan pilkattuja direktiivejä ja kirottuja tukipaketteja.

EU-keskustelua ja kevään eurovaaleja hallitsevat ”vaaliteemat” ovat melko todennäköisesti EU-kriittisyys ja EU-myönteisyys. EU-kriittisten on helppo löytää lyömäaseekseen naurettavia direktiivejä ja ehdoiltaan epäselviä tukipaketteja asiansa sössineille jäsenmaille. EU-myönteiset vetoavat yhteistyön tärkeyteen globalisoituneessa maailmassa. Kuten europarlamentaarikko Mitro Repo asian kauniisti muotoilee: ”Maailman mitassa Eurooppa on pieni niemi ja pari saarta. Meidän on pidettävä yhtä. EU on vakuutus pahan päivän varalta."

EU-kriittisyys on sallittua ja tervettä. Vielä terveempää olisi keskustella siitä mitä unionilta halutaan: Millaisesta unionista Suomi ja Eurooppa hyötyisivät? Millaisissa asioissa Suomen pitäisi ottaa nykyistä suurempi rooli nyt kun Suomi on EU:n talouskriisin myötä vaivihkaa kasvanut kokoaan suuremmaksi vaikuttajaksi? Millaiset direktiivit olisivat Suomen kilpailukyvylle edullisia?

Entä miten EU:n päätöksentekomenettelyä voisi tehostaa siten, että EU pystyisi aidosti pureutumaan kansalaisia huolestuttaviin sosiaalisiin, taloudellisiin ja ympäristönsuojelullisiin ongelmiin? Lissabonin sopimuksen myötä kasvanut Euroopan parlamentin valta on tervetullut askel kohti eurooppalaista parlamentarismia, joka kehittyessään saattaisi kasvattaa myös kansalaisten kiinnostusta eurovaaleihin.

Moninaisuudessaan yhteneväinen EU

Kolumni / Satakunnan Kansa, 7.5.2008

Perjantaina vietetään Eurooppa-päivää teemalla ”Moninaisuudessaan yhteneväinen”. Jean Monnet’n laatiman ja Ranskan ulkoministeri Robert Schumanin 9.5.1950 lukeman julistuksen pohjalta on luotu nykyinen Euroopan unioni. Vaikka hanke on vielä nuori ja keskeneräinen, sanottakoon vuosipäivän kunniaksi pari sanaa sen haasteista ja mahdollisuuksista.

Niin EU:n jäsenvaltiot kuin muutkin kansallisvaltiot ovat lopullisesti menettämässä otteensa globaaliin talouteen. Kansallisvaltioista riippumattomaksi tulleet sijoittajat investoivat spekulatiivisiin sijoituskohteisiin. Hallitukset ovat silti edelleen riippuvaisia suuryrityksistä ja rahoittajista tuottaakseen sitä hyvinvointia ja luodakseen niitä työpaikkoja, joita kansalaiset julkissektorilta odottavat. Poliittisten toimijoiden on siksi kuljettava varsin nöyrästi talouselämän talutusnuorassa.

Sen sijaan että EU olisi luonut poliittista vastavoimaa globaaleille markkinavoimille, on tähänastinen integraatiokehitys pikemminkin syventänyt kansallisvaltioiden kriisiä: EU on edistänyt pääasiassa negatiivista integraatiota eli sääntelyn purkamista samaan aikaan kun positiivinen integraatio (markkinoita korjaavat toimenpiteet) on loistanut poissaolollaan.

Epätasapaino johtuu tutkijoiden mukaan ennen kaikkea siitä, että negatiivista integraatiota edistävät päätökset koskettavat harvan EU-kansalaisen arkea, eivätkä juuri ylitä ns. poliittisen kiinnostavuuden kynnystä. Positiivista integraatiota edistävä säätely on puolestaan herkempää kansallisille intresseille ja edellyttää useimmissa tapauksissa yksimielisiä päätöksiä. Niinpä sosiaalista ja ympäristön hyvinvointia edistävät päätökset jäävät helpommin pöydälle kuin päätökset taloudellisen kilpailukyvyn edistämiseksi. Suurin syy pattitilanteeseen kuuluu kuitenkin olevan heikko yhteiseurooppalainen identiteetti: suomalaiset tuntevat solidaarisuutta lähinnä maanmiehiään, eivät ranskalaisia ja puolalaisia veljiään kohtaan. Euroopan kansat eivät toisin sanoen ole valmiita osallistumaan yhteiseurooppalaisiin hyvinvointivaltiotalkoisiin.

Onko EU siis mahdottoman tehtävän edessä? Tehokkaita päätöksiä hyvinvointivaltion ja puhtaan elinympäristön takaamiseksi ei voida tehdä ilman tehokasta päätöksentekokoneistoa, joka puolestaan edellyttäisi vahvempaa yhteiseurooppalaista identiteettiä, jota taasen ei ole näköpiirissä. Tunnelin päässä näkyy onneksi valoa, ja poliitikoilta löytyy toivottavasti rohkeutta kulkea valon suuntaan, vaikka se ensi alkuun herättäisikin vastustusta äänestäjäkunnassa. Ensinnäkin, yhteiseurooppalaista identiteettiä voidaan rakentaa ”instituutiot edellä” – esim. enemmistöpäätöksiin siirtymiseksi ei tarvitse odottaa yhteisen identiteetin ensin muotoutuvan, vaan juuri enemmistöpäätökset voivat edesauttaa identiteetin muodostumista. Schumanin julistuksessakin todetaan että Euroopan rakentamiseen tarvitaan ”käytännön toimenpiteitä, joilla luodaan aito yhteisvastuullisuus”.

Toisekseen, jonkinasteisesta eurooppalaisesta identiteetistä voidaan jo puhua: Eurobarometri-tilastot 90-luvulta eteenpäin osoittavat että itsensä yksinomaan tai ensisijaisesti eurooppalaiseksi identifioivien osuus on varsin pitkään pysynyt kymmenen prosentin tuntumassa. Ja ne maat, joiden kansalaiset enimmissä määrin identifioivat itsensä vain maanmiehiinsä (Pohjoismaat), toimeenpanevat EU-lainsäädäntöä tunnollisimmin. Heikko eurooppalainen identiteetti ei siis ole ylipääsemätön este tehokkaalle EU- päätöksenteolle, erityisesti jos jäsenvaltioiden kansalaiset kokevat päätöksillä pureuduttavan rajat ylittäviin ongelmiin kuten talouden globalisoitumiseen, ihmis-, ase- ja huumekauppaan tai ympäristöuhkiin. Näissä kysymyksissä Euroopan kansat ovat uskokseni moninaisuudessaan varsin yksimielisiä.