HIV-vapaa sukupolvi mahdollinen

Mielipidekirjoitus / Satakunnan Kansa 1.12.2010

20.11. vietettiin kansainvälistä Lapsen oikeuksien päivää ja 1.12. vietetään Kansainvälistä AIDS-päivää. Paljon on vielä töitä molemmilla saroilla: Hiv-tartunnan saaneita lapsia on kaikkiaan kaksi miljoonaa. Sen lisäksi 17,5 miljoonaa lasta on menettänyt vähintään yhden vanhempansa aidsille. Joka päivä yli tuhat lasta saa HIV-tartunnan äidiltään raskauden, synnytyksen tai imetyksen yhteydessä. Ilman lääkitystä joka toinen heistä menehtyy ennen toista ikävuottaan.

HIV-vapaa sukupolvi on kuitenkin mahdollinen, sillä viruksen siirtyminen äidistä lapseen on estettävissä lääkkeillä. Edistystä onkin jo tapahtunut: UNICEFin, WHO:n ja UNAIDS:n syyskuun lopussa julkistaman raportin mukaan yli puolet HIV-positiivisista äideistä saa nyt lääkitystä joka suojaa lasta tartunnalta ja äitiä infektioilta. Viisi vuotta sitten vain 15 % naisista sai lääkitystä.

Ennaltaehkäisyn merkitystä HIV:n taltuttamisessa ei voi liikaa korostaa ja siksi onkin ilahduttavaa että katolinen kirkko Paavi Benedictus XVI:n toimesta vihdoin ottaa sallivamman kannan ehkäisyvälineiden käyttöön silloin, kun niillä torjutaan HIV:iä ym. sukupuolitauteja.

Kaksi kolmannesta HIV-tartunnoista oli vuonna 2008 Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Koulutuksella on valtava merkitys asenteisiin ja käyttäytymiseen kehitysmaissa, joissa perinteiset uskomukset HIV:n leviämisestä ja ”parantumisesta” saadaan kitkettyä vain sitkeällä valistustyöllä. Satakunta UNICEF-maakunta 2011 teemavuoden puitteissa satakuntalaisille tarjoutuu erinomainen tilaisuus sekä puhaltaa yhteen hiileen että tukea lasten koulutusta 11 Afrikan köyhimmässä maassa.

Lisätietoa: www.satakunta.fi/unicef

Maailman hylkäämät lapset ja kestämätön auttamisen halu

Ylen Ulkolinja-dokumentti ”Manilan unohdetut lapset” (29.7.) aiheutti lohduttoman ja turhauttavan avuttomuuden tunteen: vauvoja jotka syntyvät, elävät ja kuolevat maailman suurimmalla avokaatopaikalla, seitsenlapsisia perheitä jotka nukkuvat monikaistaisen autotien pientareella pahvinpalan päällä, parikuukautisia korva- ja silmätulehduksesta kärsiviä vauvoja hoidotta meluisissa vastaanottokodeissa, siltojen rakenteisiin ja hautaholveihin kyhättyjä koteja, kurnivan nälän liimaa imppaamalla tukahduttavia teinejä. Perimmäinen päässäni pyörivä kysymys on miten ihmeessä voisin auttaa kaikkia niitä satojatuhansia kärsiviä vauvoja ja pikkulapsia jotka näkevät päivittäin nälkää, elävät jätekasoissa, eivät saa sairastuessaan hoitoa tai lääkitystä puhumattakaan koulutuksesta tai ammatista.

Dokumentin jälkeen tuli kirjoittamisen lisäksi pakonomainen tarve alkaa pussittaa itselle tarpeetonta lastenvaatetta, -lelua ja muuta tarviketta ja lähettää Manilaan – mutta vastaanottajan osoite puuttuu ja tavaran kiikuttaminen hyväntekeväisyysjärjestöjen kirpputoreille tuntuu liian pitkältä tieltä. Sitä paitsi olen kuullut liian monelta taholta ”kirpparihyväntekeväisyyden” olevan sekä viherpesua että tappavan kehitysmaiden oman tekstiiliteollisuuden. Silti tuntuu kamalalta heittää kuopuksen puhki kuluneet, kierrätykseen kelpaamattomat ensiaskel-Eccot pois, kun on juuri nähnyt vauvojen toisella puolella maailmaa ottavan ensiaskeleitaan jätekasoissa, avojaloin.

Dokumentissa hämmentää katolisen kirkon rooli kärsivien ihmisten elämässä. Uskonto tuntuu tarjoavan siitä ammentaville jotain, jota me materiaalisessa hyvinvoinnissa kieriskelevät emme ymmärrä. Elämällä on tarkoitus ja uskovilla (perusteettomalta tuntuva) toivo paremmasta huomisesta. Me länsimaalaiset olemme oman onnemme seppiä, rakennamme vimmatusti Facebook-profiileja, vaihdamme asuntomme värimaailmaa, haemme extreme-elämyksiä benjihypystä tms.

Katolisen kirkon abortin vastustaminen on kuitenkin täysin vastuutonta ja kaksinaamaista. Ihmiset jotka hädin tuskin pystyvät elättämään itsensä, lisääntyvät kuin kanit, koska kirkko kieltää perhesuunnittelun. Ilman ehkäisyä köyhyys lisääntyy eksponentiaalisesti: sitä mukaa kun ravinnontuotanto tehostuu, lisääntyvät myös ruokittavat suut. Toisin kuin mm. Manilan ”köyhien puhdistusta kaduilta” ajavat virkamiehet kuvittelevat, darwinismi ei näissä hommissa päde: vahvimmat ja menestyvimmät eivät lisäänny ja peitä Maata, vaan juuri köyhimmät lisääntyvät kaikkein voimakkaimmin yrittäessään saattaa edes yhden jälkeläisen hengissä aikuisikään.

Kaikki vastuu holtittomasta väestönkasvusta ei toki ole kirkon: Etenkin täällä Suomessa, jossa ensisynnyttäjien ikä nousee nuorten halutessa varmistaa toimeentulonsa ennen perheenlisäystä, ihmetyttää miksi moisissa oloissa elävät ihmiset haluavat saattaa lapsia maailmaan. Toisaalta lasten tekeminen ja heidän kasvunsa seuraaminen ovat niitä harvoja ilmaisia huveja… Ja jos ainoa keino välttyä katraan kasvamiselta on täydellinen pidättäytyminen seksuaalisesta kanssakäymisestä, voi se olla vaikeaa jopa kaatopaikalla. Tässä kohtaa täytyy todeta, ettei Luoja miettinyt hommaa loppuun asti kehitellessään lisääntymisestä niin mukavan ilta-askareen.

Toki me länsimaalaiset liian helposti arvotamme ihmisten elinolosuhteita vain materiaalisen hyvinvoinnin vinkkelistä. Emme ymmärrä miten kaatopaikalla elävä kuuden lapsen äiti haluaa lisää lapsia tai jaksaa hymyillä. Vaikka kyseisen äidin lasten perustarpeet eivät tyydytykään, ainakin he saavat olla äitinsä sylissä – löyhkäävien jätekasojen keskellä – kunnes tulevat siihen ikään (lue: oppivat väistelemään roska-autoja) että siirtyvät elättämään pesuetta roskien lajittelulla. Myös lapset näyttävät huolehtivan toisistaan, isompi sisar kantaa pienempää ja ruoka-annokset jaetaan kristillisesti tasan. Länsimaissa vanhemmat luovat uraa ja lapset viedään päivähoitoon hyvin pieninä ja sisarukset tappelevat keskenään leluista joita on kaapit väärällään.

Mutta miten ihmeessä voisin auttaa esim. juuri sitä korvatulehduksen kourissa itkevää, huumeäidin kadulle hylkäämää vastasyntynyttä, jota dokumentti kuvasi. Vaatepussin kiikuttaminen Fidaan tuntuu turhalta, lantin tiputtaminen keräyslippaaseen yhtälailla. Jos lähtisin vapaaehtoiseksi, mitä voisin tehdä: antaa hellyyttä ja huolenpitoa vai opettaa lukemaan? Se ehkä auttaisi juuri kyseistä lasta, muttei ehkäisisi satojatuhansia vauvoja kokemasta samaa kohtaloa. Olisi kiinnostava tietää minkä yhden konkreettisen asian dokumentin ihmiset itse elämässään muuttaisivat niin voidessaan.

Mietin myös miksi ihmeessä kidutan itseäni katsomalla näitä horror-dokumentteja, joista tulee kuristavan paha olo, yöunet menevät, eikä dokumentoitavienkaan elämä moisesta masokismista sanottavasti parane? Kaikesta huolimatta olen vankasti sitä mieltä että jokainen hyvinvointivaltion asukas pitäisi tavalla tai toisella pakottaa katsomaan pari vastaavaa dokumenttia. Ehkä sivutuotteena tekstaripalstojen olematon ruikutus suomalaisten tuulipukumuodista, meluavista naapureista ja vääränvärisestä vessapaperista vähenisi.

Reilu kauppa, signaali (seura-)kuntalaisille

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, 12.10.2008)

Satu Tietari jatkaa Reilun kaupan vastaista yhden naisen sotaansa väittämällä, että valitsemalla Reilun kaupan omenan säkyläläisen sijaan kunta antaa negatiivisen signaalin oman alueen tuottajille (SK 5.10.).

Edellisessä mielipidekirjoituksessaan Tietari puolestaan esitti Reilun kaupan lisäkustannusten olevan pois mm. nuorten mielenterveyspalveluista.

Jälkimmäinen väite on umpipopulistinen ja älyllisesti epärehellinen: Reiluun kahviin siirtyminen esim. Porin kaupunginvaltuuston ja  hallituksen kokouksissa aiheuttaa vuosittain alle sadan euron lisäkustannuksen. Summalla ei montaa nuorta pelasteta, mutta kehitysmaissa järjestelmän suora ja välillinen merkitys on huomattava. Reilun kaupan ansiosta kehitysmaiden perheviljelijät pystyvät tuottamaan laadukkaita tuotteita ja vaikuttamaan omalla työllään kokonaisten yhteisöjen hyvinvointiin. Näin Reilu kauppa poistaa köyhyyttä kaupan avulla. Toisekseen, uusi hankintalaki mahdollistaa ympäristö- ja sosiaalisissa asioissa vastuullisesti tuotettujen tuotteiden suosimisen julkisissa hankinnoissa, toisin kuin omassa maakunnassa tuotettujen tuotteiden suosimisen.

Em. syistä on käsittämätöntä ettei myöskään Euran kunta voi – seurakuntaneuvoston kielteisen kannan vuoksi – tavoitella Reilun kaupan kunnan titteliä, myönteinen päätös kun olisi “tuonut seurakunnan työntekijöille lisätöitä” (SK 5.10.). Evankelisluterilaisen kirkon perusoppien mukaan tosin “usko ihmistä rakastavaan Luojaan ja ihmisten keskinäiseen yhteyteen voi näkyä pieninä tekoina ja valintoina, pyrkimyksenä vastuulliseen ja kestävään elämään” (www.evl.fi). 

Sitoutumalla Reilun kaupan kunnan kriteereihin kunnat, seurakunnat, yritykset ja järjestöt todellakin antavat signaalia   ei tuottajille vaan kuntalaisille ja seurakuntalaisille: kulutusvalinnoilla on merkitystä globaalien elintasokuilujen kaventamisessa ja heikoimmassa asemassa olevien tukemisessa!

Lapsista kasvaa maailma

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Viikko, 24.9.2008)

Satakunnan maakuntahallitus on hyväksynyt Satakuntaliiton ja Suomen Unicef-yhdistyksen välisen kumppanuussopimuksen vuodelle 2011. Uutinen antaa hyvän pohjan haasteelle, jonka päätin heittää satakuntalaisille osallistuessani Unicefin vapaaehtoisten syyspäiville Espoon Hanasaaressa pari viikkoa sitten.

Seminaarissa käytettiin toinen toistaan parempia puheenvuoroja, joissa vuorottelivat toisaalta kehitysmaiden lasten tilanteen lohduttomuus, toisaalta tiedot työvoitoista kuten lasten koulunkäyntiasteen kohoamisesta.

Unicefin Hyvän tahdon lähettiläs, näyttelijä Eppu Nuotio kertoi matkastaan Tansaniaan. Hän liikuttui edelleen kertoessaan 11-vuotiaista, kaduilla asuvista teiniäideistä ja pitkiä työpäiviä puurtavien aliravittujen lasten uupumuksesta.

Harva meistä muistaa tai tietää että toisen maailmansodan jälkeen Unicef auttoi Suomen lapsia. Sodan runtelemassa Suomessa lapsia kuoli mm. ripuliin, joka on edelleen yksi yleisimmistä lasten kuolinsyistä kehitysmaissa. Oli hieno katsella dokumenttia suomalaislasten autuaan onnellisista ilmeistä heidän kaivaessaan Unicef-paketista esiin ensimmäisen ikioman kenkäparinsa. Suomen uskomattoman jälleenrakennuksen ansiosta Suomi pystyi kuitenkin jo vuonna 1951 luovuttamaan ensimmäisen shekin muiden maiden lapsille.

Uskallan väittää että tämän päivän hyvinvointi-Suomessa lähes jokaisella on mahdollisuus kantaa kortensa kekoon maailman lasten auttamiseksi. Unicefin lisäksi mm. Pelastakaa lapset, Punainen Risti, Kirkon Ulkomaanapu, Fida ja Plan tekevät arvokasta työtä, jota voi rahalahjoitusten lisäksi tukea lahjoittamalla aikaansa erilaisissa vapaaehtoistehtävissä.

Haastankin kaikki satakuntalaiset toimimaan. Yksityishenkilöiden ohella myös yritykset ja järjestöt voivat ottaa esim. oman kummilapsen tai osallistua lipaskerääjinä Jano- ja Nälkäpäiväkeräyksiin. Samalla haastan satakuntalaiskansanedustajat taistelemaan Suomen kehitysavun nostamiseksi pikimmiten YK:n suosittelemaan 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta.

Niin kauan kuin suurella osalla maailman lapsista ei ole pienintäkään mahdollisuutta terveyteen, koulutukseen, tasa-arvoon ja turvaan, on meidän vahvemmassa asemassa olevien autettava. Osoitetaan että olemme Unicef-maakunta –arvonimen arvoisia!

Lapset vailla tulevaisuutta

Kolumni / Satakunnan Kansa, 23.4.2008

Viime viikkoina silmiini on osunut poikkeuksellinen paljon uutisia lasten hädästä – liekö siunattu tilani herkistänyt teemalle. Mm. tuoreen Solidaarisuus-lehden mukaan yksin Somalimaassa ympärileikataan edelleen 98 % 6–9 –vuotiaista tytöistä – enemmistö tavalla, jonka WHO luokittelee rajuimmaksi viidestä käytetystä menetelmästä. YK:n mukaan maailmassa on parhaillaan noin 300 000 lapsisotilasta yli 30 aseellisessa konfliktissa. Maailmassa kuolee tuoreen brittitutkimuksen mukaan edelleen yli kymmenen miljoonaa alle 5-vuotiasta lasta vuodessa, kolmannes aliravitsemukseen. Puhtaan veden puutteeseen kuolee lähes 4000 lasta päivässä. Määrä vastaa 20 lapsilla lastatun jumbojetin syöksymistä maahan, päivittäin.

Vielä suuria lukujakin enemmän koskettavat yksittäisten lasten kohtalot. Taannoin esitetty dokumentti ”Maantien kurtisaanit” kertoi köyhien intialaisten maanviljelijäperheiden tyttäristä, jotka vanhemmat perinteisiin nojaten myyvät prostituoiduiksi elantoa tienaamaan. Sunnuntain Ykkösdokumentti ”Menetetty viattomuus” puolestaan kertoi Etelä-Afrikan tytöistä, joilla on suurempi todennäköisyys tulla raiskatuiksi kuin oppia lukemaan. Dokumentin pääosassa oli viisikuisena raiskattu Vyanna, jonka ”palveluksia” oma äiti oli ilmeisesti myynyt rahoittaakseen alkoholismiaan.

Helsingin Sanomien Lapsena maailmassa – erityisraportin toinen toistaan järkyttävimmistä kuvauksista järkyttävin kertoi köyhien ghanalaisvanhempien kalastajien orjiksi myymistä lapsista. Lapset, nuorimmat heistä vasta 3-vuotiaita, raatavat pitkiä päiviä aliravittuina ja heihin saatetaan viiltää haavoja jotta he veteen kahlatessaan houkuttaisivat kalat paikalle. Kevyttä kevätlukemistoa eivät olleet myöskään kuvaukset heroiiniriippuvaisesta romanialaisesta Mihaista, hiv-orvosta eteläafrikkalaisesta Tsegosta tai isänsä väkivaltaisen surman traumatisoimasta gazalaisesta Kholoudista.

Valitettavasti lapsia kohdellaan kaltoin myös hyvinvoivassa Pohjolassa. Rauman käräjäoikeudessa puidaan parhaillaan tapausta, jossa vanhempia epäillään kaksikuisen vauvansa pahoinpitelystä. Taannoin televisiossa näytettiin dokumentti ruotsalaistytöstä, joka päätyi sosiaaliviranomaisten hiljaisella siunauksella hulttioisänsä huostaan, asuntovaunuun keskelle metsää, toistuvasti hyväksikäytettäväksi.

On hyödytöntä miettiä mikä edellä kuvatuista rikoksista on barbaarisin tai onko lapsensa raiskausta edesauttanut äiti pahempi ihmiskunnan vihollinen kuin lapsen raiskannut mies. Maailmanlaajuinen yksimielisyys pitäisi kuitenkin saavuttaa siitä, että kuvatunkaltaiset lapsiin kohdistuvat ihmisoikeusrikkomukset ovat yhteiskuntamme suurin mätäpaise, jonka puhkaiseminen pitäisi ajaa kaikkien muiden hankkeiden edelle. Lapsikuolleisuutta ruotineen brittilehden mukaan keinot esim. aliravitsemuksen kitkemiseen ovat pitkälti olemassa, mutta valtaapitävät eivät tee asialle mitään.

Maailmassa jossa mikään epäkohta ei tunnu korjaantuvan ellei se herätä median mielenkiintoa, myös neljännen valtiomahdin velvollisuus on raportoida ilmiöistä niiden aiheuttamien inhimillisten seurausten suhteessa. Pelkkä raportointi ei toki maailmaa paranna, mutta vain tieto voi herättää vastaanottajassa tunteet, jotka parhaimmillaan johtavat toimintaan. Suuren yleisön velvollisuus olkoonkin seurata maailman menoa, vaikka tieto kuinka lisäisi tuskaa. Vaikkemme voi adoptoida ja pelastaa jokaista raiskattua, aliravittua, sodan traumatisoimaa, hiv-positiivista ja orjaksi myytyä lasta, voimme ainakin levittää sanaa, lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyysjärjestöille, laatia ja allekirjoittaa nettiadresseja, osallistua vapaaehtoistyöhön, vaatia kansanedustajia ja muita luottamushenkilöitä puuttumaan asioihin jne. Silmien sulkeminen ei ole vaihtoehto.