Musta ja valkoinen, värit ovat totuuden

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 22.2.2016)

Poliittiset jakolinjat perustuivat aikaisemmin äänestäjien vastakkaisiin henkilökohtaisiin intresseihin (omistajat vs. työväenluokka, maaseutu-kaupunki). 70-luvulta alkaen politisoitunut jakolinja teollisuuden ja ympäristönsuojelun välillä kytkeytyi eriäviin näkemyksiin ihmiskunnan selviytymisen edellytyksistä sekä siihen, kuinka monen sukupolven päähän vastuu niiden ylläpitämisestä pitäisi ulottaa. Tuorein kuilu jakaa kansaa sen mukaan kuinka kauas rajojemme ulkopuolelle vastuumme pitäisi ulottaa.

Kuilu on hyvin jyrkkäreunainen. Juuri mikään ei saa maahanmuuttoskeptikkoa näkemään turvapaikanhakijoita mahdollisuutena, tai maahanmuutto-optimistia näkemään heitä uhkana. Valtamedia yrittää vaihtelevalla menestyksellä tuoda esiin maahanmuuttajien integroimiseen liittyviä haasteita ja pakolaiskriisin kustannuksia, toisaalta koskettavia ihmiskohtaloita, kansainvälisiä velvoitteita ja onnistuneita kotoutumisia. Skeptikko lukee ensin mainitut jutut, optimisti jälkimmäiset, ja kuilu kasvaa.

Poliisi ja eri viranomaiset julkaisevat tilastoja turvapaikanhakijoiden tekemistä rikoksista ”saadakseen paremman kuvan turvapaikanhakijoihin liittyvistä rikosilmiöistä ja poliisitehtävistä” (poliisiylitarkastaja Reen 29.1.). Tilastointi ei sinällään vähennä tai lisää rikoksia mutta tiettyjen ryhmien esiin nostaminen luo mielikuvaa siitä että ko. ryhmän osuus rikoksista olisi huomattava. Sama luku tilastossa on skeptikolle paljon, optimistille vähän, ja kuilu kasvaa. Jos osa suomalaisista alkaisi pelätä savolaisten, vasenkätisten tai kesäkuussa syntyneiden syyllistyvän muita enemmän rikoksiin, alettaisiinko heistäkin pitää erillistä tilastoa?

Akateemiselta tutkimukselta odotetaan yhä enemmän yhteiskunnallista vaikuttavuutta, samalla kun poliitikoilla ei edelleenkään ole kunniakasta tapaa muuttaa mieltään saamatta takinkääntäjän leimaa. Tilastoihin ja tutkimuksiin nojaavatkin lähinnä ne jotka jo ennen raportin lukemista uskoivat sen johtopäätöksiin. Lisäksi netissä riehuva vihapuhe tukkii monen tutkijan suun. Harva haluaa tieten tahtoen altistua loanheitolle, semminkin kuin kiihtyvässä mediaympäristössä omat tutkimustulokset saattavat muuttua kohuotsikoiksi ilman että palstatilaa liikenee tutkimuksen perusteille.

Kirjoittaja on kesäkuussa syntynyt oikeakätinen optimisti

Nimi miestä pahentaa

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 20.1.2014)

Jo vuonna 2005 eläkkeelle siirtyvien osuus oli Suomessa suurempi kuin työmarkkinoille tulleiden osuus. Vaikka Satakunnassa oli marraskuussa 600 työtöntä työnhakijaa enemmän kuin vuotta aiemmin, avoimia työpaikkoja oli maakunnan TE-toimistossa 100 edellisvuotta enemmän. 


Maahanmuuton lisääminen on välttämätöntä työvoiman saatavuuden varmistamiseksi. Satakunnassa ELY-keskuksen Työhön Satakuntaan -hanke edistää työperusteista maahanmuuttoa. Viime vuoden loppuun mennessä Satakuntaan oli saatu mm. sairaanhoitajia Espanjasta, mansikanpoimijaa Latviasta, elintarviketyöntekijöitä Puolasta ja kausityöntekijöitä Romaniasta. Samaan aikaan täällä jo asuvien maahanmuuttajien työllistymisen esteenä ovat todelliset ja kuvitellut kieliongelmat sekä työnantajien ennakkoluulot. Maahanmuuttajien työttömyysaste on yli kolminkertainen kantaväestöön verrattuna.

Muutaman vuoden takaisessa valtuustoaloitteessani esitin että Porin kaupunki pyrkisi aktiivisesti työllistämään maahanmuuttajataustaisia henkilöitä. Kysymys oli ennen kaikkea tasavertaisten mahdollisuuksien antamisesta. Ehdotin toimenpiteeksi anonyymia työnhakua, jossa työhakemukset jätetään nimettömänä. Nimi ja taustat paljastuvat haastattelussa. Näin toimimalla ehkäistään syrjintää mm. vieraskielisen nimen perusteella. Vastaanotto aloitteeseen oli oletetun nihkeä. Salissa peräänkuulutettiin työnantajan oikeutta valita työntekijänsä. Eikö kuitenkin ole työnantajankin etu, että hakijoita tarkastellaan mahdollisimman objektiivisesti? 


Espoossa vastaava valtuustoaloite meni läpi, ja Espoo rekrytoi viime syksynä kirjastopalvelujen johtajan anonyymisti. Kokeilulla haluttiin saada enemmän painoa hakijan meriiteille ja osaamiselle, vähemmän huomiota sukupuoleen, nimeen, ikään tai etniseen taustaan. Teknisistä haasteista huolimatta kokeilu uusitaan keväällä, minkä jälkeen päätetään muutetaanko rekrytointikäytäntöä laajemminkin.


Päinvastainen ongelma on ulkoiselta olemukseltaan valtavirrasta poikkeavilla henkilöillä. Voima-lehden (10/2013) nuori miestoimittaja lähetti koemielessä työhakemuksia koulutustaan ja työkokemustaan vastaaviin avoimiin paikkoihin. Hän pääsikin useaan työhaastatteluun. Yksikään ei kuitenkaan johtanut työsopimukseen, mihin lienee vaikuttanut perusolemukseltaan maskuliinisen työnhakijan kevyt päivämeikki ja sonnustautuminen naiselliseen neuleeseen ja hartiahuiviin. Pansion teollisuusalueella sijaitsevan tehtaan liukuhihnallakin habituksella on väliä. 

Pukeutumisongelmia voi tulla myös eri etnisiin ryhmiin tai uskontokuntiin kuuluville. Vantaalaisen bussinkuljettaja Gill Sukhdarshan Singhin ja Veolia Transportin kiista sikhiturbaanin käytöstä työaikana menee poliisin ratkaistavaksi. Työnantaja vetoaa siihen että kaikkia työntekijöitä on velvoitettu pukeutumaan samalla tavoin, ja että Singh siis vaatii erityiskohtelua. Etelä-Suomen aluehallintovirasto taas linjasi, että kuljettajien pukeutumissääntö syrjii välillisesti Singhiä. Jos kaikkia työntekijöitä velvoitettaisiin käyttämään sikhiturbaania yhden työntekijän vakaumuksen vuoksi, lähestyttäisiin suvivirsikeskustelua. Yhden kuskin turbaanin käyttö ei kuitenkaan häiritse kollegoiden työntekoa eikä vaaranna matkustajien turvallisuutta, toisin kuin vaikkapa kasvot peittävä burkha. Veolia taitaakin lähinnä pelätä matkustajien reaktioita, mutta matkustajana minä pelkäisin turbaania enemmän vaikkapa reilusti ylipainoista kuskia, joka voisi saada sydänkohtauksen kesken ajon!

Miltä minusta tänään tuntui?

Kolumni (julkaistu Satakunnan Kansassa 13.5.2013)

Toimittajat raportoivat ja taustoittavat maailman tapahtumia. Mielipide- ja tekstaripalstoilla kuka tahansa voi avautua politiikasta, jääkiekosta ja koirankakasta. Asiantuntijaroolissa kirjoittavat kolumnistit syventävät uutisointia. Me muut yritämme provosoida, kyseenalaistaa vallitsevat totuudet tai ainakin näyttää ne uudessa valossa. Kärkkäät kirjoittajat laittavat itsensä ja näkemyksensä likoon jättämättä ketään kylmäksi.

Toisella puolella pöytää lukija silmäilee uutiset, toteaa tapahtuneen ja muodostaa ehkä asiasta häilyvän mielipiteen. Mielipidekirjoitusten ja kolumnien kohdalla lukija muodostaa mielipiteen joskus jopa tekstiä lukematta. Etenkin kärkkäimpien kynäniekkojen kohdalla lukijat osaavat mielestään arvata otsikon perusteella loput. ”Vääräoppiset” kirjoitukset jäävät lukematta, kiihkeimmät peruuttavat lehden tilauksen kirotun kolumnistin vuoksi.

Onko kolumnisti onnistunut suututtaessaan tai saadessaan samanmieliset hykertelemään? Hyvä kolumni herättää ajatuksia, miksei tunteitakin, mutta ennen kaikkea maanittelee lukijaa tarkastelemaan kantaansa. Onnistuminen edellyttää asian tarkastelua ainakin näennäisen puolueettomasti. Samasta teemasta ja vinkkelistä kirjoittava kolumnisti aiheuttaa ennen pitkää torjuntareaktion niissä, joiden ennakkoluuloja hän kaikkein mieluiten ravistelisi.

En osaa sovittaa itselleni asiantuntijakolumnistin viittaa. Kirjoitan mieluummin arjen ilmiöistä ja maailman menosta. Ihmisläheisyys ja yleisölähtöisyys tulkitaan usein huonommaksi journalismiksi. Sama pätee kolumneihin: eräs SK-kolumnisti moitti viimeksi tavatessamme toista SK-kolumnistia liian arkisista aihevalinnoista, jotka edustavat ”miltä minusta tänään tuntui” –osastoa vailla yhteiskunnallista ulottuvuutta.

Kuitenkin myös fiktion, viihteen ja draaman alueilla voidaan käsitellä suuria yhteiskunnallisia teemoja. Viestinnän professori Juhani Wiio puhuu mediasta suurena näyttämönä, jolla faktan lisäksi korostuu yhä enemmän fiktio. Erityisesti perheeseen, terveyteen, kasvatukseen, yhteisöön ja elintapoihin liittyvät teemat ovat tärkeitä sekä yhteiskunnan kehittämisen että yksittäisten kansalaisten kannalta. Silti ”koviksi oikeiksi” uutisiksi lasketaan edelleen lähinnä päivänpolitiikan, talouden ja ulkomaan uutiset. Urheilu-uutiset sijoittuvat jonnekin välimaastoon.

Samalla huhtikuisella viikolla kun Pohjois- ja Etelä-Korean välinen jännite sai muun maailman pidättelemään hengitystään, Porissa keskityttiin saattamaan Ässiä finaaliin. Silloisessa maailmanpoliittisessa tilanteessa tuntui suhteettomalta miten paljon Ässät saivat palstatilaa Koreoihin verrattuna. Eikö sanomalehden tehtävä ole kirjoittaa siitä mikä on aikuisten oikeasti tärkeää, ei siitä mikä ihmisten mieliä liikuttaa?

Maakuntamedioiden erityistehtävä on kuitenkin uutisoida paikallisesti koskettavista aiheista. Oman kaupungin henkimaailman ja liigajoukkueen tunteva paikallinen urheilutoimittaja jos kuka osaa välittää hallin tunnelmia. Koreoiden tilanteesta tietoa janoava sen sijaan löytää maakuntamediaa laaja-alaisempaa asiantuntemusta muista lähteistä.

Kolumnistin erityistehtävä on herättää ajatuksia tiedon välittämisen sijaan. Takavuosina olin sanansäilä ojossa mielipidepalstalla harva se viikko. Nykyään liekki ehtii usein sammua ja asia vanhentua ennen kuin ehdin koneelle. Kolumnistina yritän vastedes herätellä omia ja lukijoiden ajatuksia kerran kuussa. Älkää tuomitko tai tykätkö pärstän perusteella vaan lukekaa loppuun asti. Pätee muihinkin kolumnisteihin!

Punainen on tyttöjen väri

Kolumni / Satakunnan Kansa, 26.3.2008

Ystäväperheen kolmivuotias poika on huomattavasti kiinnostuneempi äidin showtanssihepeneistä kuin isän palloista ja mailoista. Estetiikan päälle ymmärtävä poika käykin satubaletissa futistreenien sijaan. Kyseisessä perheessä lasta ei yritetä tunkea muottiin vaan pojalle sallitaan myös ”tyttöjen” jutut. Keskustelun paikka tuli vasta, kun poika olisi valinnut tanssiasukseen ballerinahameen. Äiti vakuutti otsa hiessä, että tummansininen shortsiasu on ihan yhtä sievä kuin vaaleanpunainen röyhelöunelma.

On valitettavaa, miten jo hyvin pienten lasten varusteet koodataan tytöille tai pojille kuuluviksi. Esimerkiksi lasten lelukuvastoissa tytöt leikkivät vaaleanpunaisilla sivuilla nukeilla, pehmoleluilla ja kattiloilla; sinisillä sivuilla pojat puolestaan riehuvat leikkiaseilla, autoilla ja avaruusotuksilla. Vain seurapelit on ilmeisesti tarkoitettu molemmille. Sama kategorisointi näkyy lasten tekstiileissä: poikien osastolta löytyy pääasiassa sinisiä, tyttöjen osastolta punaisia vaatteita. Mielelläni ostaisin pojallemme enemmän punaista, mutta kukka-applikaatio rintapielessä saa toisiin ajatuksiin. Punaiset vaunut ja rattaat sen sijaan esikoisellemme hankimme, vaikka poikalasta aavistelimmekin tulevaksi. Vaunut erottuivat iloisesti musta-beige-harmaasta vaunumassasta, mutta aiheuttivat jatkuvasti virhearviointeja vauvan sukupuolta arvuutelleille. ”Väripesu” toimii muuten toisinkin päin: brittiprofessori Andrew Oswaldin parin vuoden takaisen tutkimuksen mukaan tyttölapsi ohjaa vanhempia vasemmistoon, poika oikeistoon.

Pikkuautoilla leikkiviin poikatyttöihin suhtauduttiin jo minun lapsuudessani hyväksyvästi. Äitiä taisi hirvittää vasta siinä vaiheessa kun kymmenvuotiaana leikkasin tukkani niin lyhyeksi että minua ja parasta ystävääni kiusattiin välitunnilla nuoreksi pariksi. Poikalasten nukkeihin tuntema viehtymys sen sijaan aiheuttaa edelleen allergiaa, jonka ehkä ymmärtäisi jos lapset nukkeleikkien kautta oppisivat aggressiivisuutta, itsekkyyttä tai välinpitämättömyyttä. Sen sijaan nukkeleikkien kautta otetaan tuntumaa hoivaamiseen ja arjen askareisiin.

Pehmeiden ”naisellisten” arvojen ylenkatsominen johtunee osin vallalla olevista kasvatusarvoista – lapsista kasvatetaan omaa asiaansa rohkeasti ajavia selviytyjiä, ei niinkään vastuuntuntoisia aikuisia. Vanhemmat saattavat olla aidosti huolissaan, jos lapsi on empaattinen ja toiset huomioon ottava; hänhän saattaa jäädä muiden jalkoihin! Kai taustalla kummittelee edelleen myös jonkinasteinen homofobia. Vanhemmat tekevät yleisen hyväksynnän (ja lastenlasten) toivossa kaikkensa varmistaakseen lastensa ”normaaliuden”. Rekkakuskityttären vielä kestää, mutta pojan ura meikkaaja-stylistinä on useimmille kertakaikkisen kestämätön ajatus – homoseksuaalisuudesta puhumattakaan.

On ikuisuuskysymys mitkä lastemme piirteistä ja taipumuksista ovat kasvatuksesta, mitkä geeneistä ja mikä silkasta sukupuolesta johtuvia. En ole erityisesti kannustanut poikaamme autoleikkeihin tai kiinnittänyt hänen huomiotaan moottoriajoneuvoihin ulkona liikkuessamme. Joululahjaksi ostin nuken siinä toivossa että hän autojen lisäksi innostuisi myös hoivaleikeistä. Nukke on edelleen nurkassa ja lempikirja Ramirentin työkone-esite! Kummeilta saatu leikki-imuri on sentään ranking-kakkonen heti autojen jälkeen. Elän kuitenkin toivossa että pian syntyvä pikkusisarus herättäisi isoveljen hoivavietin. Jos poikalapsia yleisemminkin kannustettaisiin nukke- ja kotileikkeihin, kuka tietää vaikka suomalaisisätkin käyttäisivät tulevaisuudessa enemmän kuin viisi prosenttia palkallisista perhevapaista, osallistuisivat tasapuolisesti kotitöihin ja olisivat nykyistä valmiimpia luopumaan henkilöautoista joukkoliikenteen hyväksi. Tulisi työelämän tasa-arvo ja ilmastomuutoksen torjuntakin samalla hoidettua.