Nyt meiltä tissit ja nuorennus osamaksulla

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 8.8.2016)

”Uskalla olla nainen” rohkaisee lehtimainos. ”Uskalikoille” on tarjolla mm. emättimen ja kasvojen nuorennusta, pysyvää karvanpoistoa ja botuliinipistoksia.

Me 80–90 lukujen taitteessa nuoruuttamme eläneet kasvoimme kainalokarvattomaan naiseuteen. Säärikarvat siistittiin lähinnä kesäksi. Nyt 20 vuotta myöhemmin pitäisi olla aikaa ja rahaa käydä säännöllisesti lisäämässä tekoripsiä ja poistattamassa muut karvat, korjauttamassa rakennekynnet ja päivittämässä ruiskurusketus.

Historiantutkija Rebecca M. Herzigin karvanpoiston historiaa käsittelevä kirja Plucked paljastaa, että ihmiskunta on pyrkinyt kohti karvattomuutta löytöretkien ajoista lähtien. Ei tarvita akateemista tutkimusta jäljittämään mistä nykyinen täysin posliininen naisihanne on peräisin. Samaa reittiä leviää mm. peräaukon valkaisemisvillitys. Kun tyydytystä haetaan yhä enemmän ruudun välityksellä, värisävyilläkin on ilmeisesti väliä. Eräässä nettikeskustelussa mietittiin ovatko naiset valmiita leikkaamaan päänsäkin irti jos kauneusihanne sitä edellyttää.

Karvojen ohella naisilta poistetaan ikääntymisen merkkejä esteettisen kirurgian keinoin. Nuoremmille lisätään tavaraa: tavallinen asiakas on noin 20-vuotias näyttävät rintaimplantit haluava nainen. Plastiikkakirurgian erikoislääkärin mukaan (HS 2.7.) kasvojen täyteaine- ja botuliinihoidot kiinnostavat varsinkin kolmekymppisiä naisia. Huulien suurentaminen ja poskipäiden täyttäminen kasvattavat suosiotaan. Kulttuuriantropologi Taina Kinnusen mukaan kasvava kiinnostus johtuu mm. Miljonääriäitien kaltaisista tv-ohjelmista ja alan yritysten tarjoamista osamaksuohjelmista: ”törröhuulet liitetään seksikkääseen naiseen ja luksuselämään.”

Pakkomielteinen ruokavalion tarkkailu, syömishäiriöt ja proteiinihifistely paljastavat nekin raadollisesti miten omasta ruumiista on tullut naisen pahin vihollinen. Kirurgiveitsikään ei riitä vaan kroppaa pitää rääkätä ja muokata jatkuvasti.

Rosa Meriläinen oli asian ytimessä vaatiessaan (AL 24.5.) että naisten pitäisi murehtia vähemmän miltä näyttävät toisten silmissä. Sen sijaan pitäisi antaa tilaa muille aisteille, ilolle ja hämmästelylle. Naiset olisivat Rosan mukaan iloisempia, jos he muokkaisivat yhteiskuntaa eivätkä omaa persettään.

Kirjoittaja uskaltaa katsoa itseään peiliin

Viedäänkö korkeakouluja oikeaan suuntaan?

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 11.7.2016)

Kuluneen vuoden kuuma peruna korkeakoulukentällä ovat olleet hallituksen rajuiksi moititut määrärahaleikkaukset. Vuosi sitten SuomiAreenalla puhuttiin rahaa enemmän rakenteista: yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteistyöstä keskusteltiin otsikoilla ”Uudenlaista yhteistyötä vai tiukempaa työnjakoa?” ja elinkeinoelämäyhteistyöstä otsikolla ”Me korkeakouluja vai korkeakoulut meitä varten?”

Korkeakoulukentän uudistamisen tavoitteiksi on asetettu mm. tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisääminen, menestyminen kansainvälisissä vertailuissa, profiloituminen ja rönsyjen karsiminen, alueellisten ja alakohtaisten osaamiskeskittymien vahvistaminen sekä lyhemmät opiskeluajat.

Tavoitteisiin on pyritty mm. lisäämällä elinkeinoelämän vaikutusvaltaa yliopistojen päättävissä elimissä, ohjaamalla rahoitusta ”strategiseen” tutkimukseen ja ”huippuyksiköille”, karsimalla tukipalveluhenkilöstöä ja pieniä tai pääkampuksen ulkopuolella sijaitsevia yksiköitä sekä leikkaamalla opintorahaa ja maksimitukiaikaa.

Mm. Grahn-Laasosen peräänkuuluttamia alueellisia ja alakohtaisia osaamiskeskittymiä ei synny ilman alueellisia tutkimus- ja opetustoimintoja. Jo tutkimus- ja koulutusalojen karsiminen ja keskittyminen ”alueellisiin vahvuuksiin” heikentää elinkeinorakenteen monipuolisuutta. Salo on kauhuesimerkki yhden kortin varaan rakentamisesta. Vastaavasti Porin sanotaan selvinneen 1990- ja 2000- lukujen taantumista samankokoisia kaupunkeja paremmin juuri korkeakoulutuksen myötä monipuolistuneen elinkeinorakenteensa ansiosta.

Luovuutta ja innovaatioita janoavassa, alati muuttuvassa työelämässä pärjääviä moniosaajia ei puolestaan kasva paperitöihin ja rahoitushakemuksiin nääntyneiden yliopisto-opettajien pikakurssittamina. Opintotukikiristysten sijaan työelämään siirtymistä voisi vauhdittaa välivuosia ja vääriä valintoja karsimalla: Lukion kolmannen kevään voisi pyhittää ylioppilaskokeisiin pänttäämisen sijaan korkeakoulutarjontaan tutustumiseen ja pääsykokeisiin valmistautumiseen. Alemman korkeakoulututkinnon (kandi tai amk) aloituspaikkamääriä voisi kasvattaa. Maisterivaiheeseen voisi puolestaan seuloa motivoituneimmat opiskelijat. Samalla pitäisi parantaa alemman tutkinnon työllistävyyttä.


Kirjoittaja valitsi lukion jälkeen väärän koulutusalan

Naiskiintiö yritysjohtoon, mieskiintiö kouluihin

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 13.6.2016)

Konsulttiyritys EY:n viime viikolla julkistaman tutkimuksen mukaan noin neljännes haastatelluista yritysjohtajista ei usko naisjohtajien määrän kasvavan merkittävästi tulevinakaan vuosina.

Naisjohtajien mielestä naisten urakehityksen suurimpia esteitä ovat lannistava yrityskulttuuri ja ennakkoluulot. Miesjohtajien mielestä johtajanpesteihin päteviä naisia ei vain ole tarpeeksi. Yhdeksi syyksi eroon esitettiin, että miesjohtajat rekrytoivat uusia työntekijöitä miehisestä kaveripiiristään. ”Naiset ovat jäljessä verkostoitumisessa. Miesten verkostot ovat yhä isossa roolissa”, toteaa EY:n Riitta Sedig. Tuore näyte hyväveliverkostoista saatiin heti perään, kun OIympiakomitean rahankäyttöä koskeva tarkastusraportti paljasti esimerkiksi jääviysongelmia nimityksissä ja kaverilta ostamista kilpailuttamisen sijaan.

Ajatusta naiskiintiöistä pörssiyhtiöiden hallituksissa väläytteli viimeksi eduskunnan naisverkoston puheenjohtaja, kansanedustaja Sari Raassina (kok.) naisten äänioikeuden 110-vuotisjuhlien yhteydessä. Norja, Islanti, Ranska, Espanja ja Saksa ovat asettaneet lakisääteisiä kiintiöitä suurten yritysten hallintoelimiin. Suomi on tyytynyt suosituksiin.

Osallistuin viime viikolla keskusteluun siitä, tarvitaanko kouluissa lisää miesopettajia. Vastapuoli oli sitä mieltä, että etenkin yksinhuoltajaäitien pojat tarvitsevat koulussa miehenmallia ja muutenkin miehiä tarvitaan koulussa tiukkoihin (kurinpito-)tilanteisiin. Ala ei kuitenkaan houkuta miehiä. Yrityksiä voi kiintiöiden kautta pakottaa nimittämään naisia johtoon, miehiä ei voi pakottaa opettajiksi.

Jos kiintiöillä halutaan torjua syrjintää tai monimuotoistaa työyhteisöä, kiintiöt pitäisi määritellä myös esimerkiksi ei-valkoisille, eri-ikäisille, seksuaalivähemmistöille ja eri uskontoryhmille. Ongelmallista kiintiöajattelussa on myös oletus siitä, että miehet ovat yhdenlaisia ja naiset toisenlaisia. Erot aikuisten miesten ja naisten toimintatavoissa, käyttäytymisessä ja asenteissa saattavat vaikuttaa suuremmilta kuin ne tosiasiassa ovatkaan, koska meidät on kasvatettu jompaankumpaan sukupuolimuottiin tunkien. Työ- ja muunkin elämän tasa-arvoa edistäisi parhaiten pyrkimys arvioida ihmistä ilman kategorisointeja ja ennakkoluuloja. Anonyymi rekrytointi olisi siihen erinomainen työkalu!

Kirjoittaja epäröi kantaansa naiskiintiöihin.

Äiti repun täytti, isä ilmansuunnat näytti

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 16.5.2016)


Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen oli taannoin Miesten tunti radio-ohjelman vieraana. Sinkkosen mukaan äidin rooli on tärkeä, mutta varsinkin pienet pojat tarvitsevat isän ja miehen mallia koska ”isän ja lapsen kiintymyssuhteessa on erilaisia sävyjä kuin äidin ja lapsen kiintymyssuhteessa”. Pojat tarvitsevat Sinkkosen mielestä isää ”luottavaisen tutkimisen tueksi”, kun taas äiti on yleensä läheisyyden ja lohdutuksen lähde, puhaltaa pipiä ja silittää. Sinkkonen kiteytti roolituksen Eppu Normaalin otsikossa siteerattuihin laulunsanoihin.

Vaikka Sinkkonen muistikin korostaa että myös isä voi (ja isän kuuluukin) olla hoivaava, rivien välistä kuulsi epäilys äidin kyvyistä toimia auktoriteettina, komentaa tunteilematta. Tarvitaan isä jyrähtämään ennen kuin lapset laittavat Legot laatikkoon!

”Kaksi isää ei voi olla lapselle äiti, eikä kaksi äitiä voi olla lapselle isä,” julistetaan Aito avioliitto ry:n nettisivuilla. Miehen ja naisen muodostaman avioliiton kerrotaan heijastavan miehen ja naisen toisiaan täydentävää olemusta. Ikään kuin yin - yang -asetelman varmistamiseksi yhdistyksen yhtenä tarkoituksena on ”edistää lapsen terveen sukupuoli-identiteetin kehittymistä siten, että pojan kasvua mieheksi ja tytön kasvua naiseksi tuetaan vahvistamalla sukupuolten luontaista erilaisuutta”.

Vuoden 2014 avioeronneisuuden mukaan ensimmäinen avioliitto päättyy eroon 39 % todennäköisyydellä. Sosiaalitoimissa solmittiin v. 2014 lapsen huollosta ja asumisesta 48 000 sopimusta, joista 93 % koski yhteishuoltoa, 6 % äidin yksinhuoltoa ja 1 % isän yksinhuoltoa. Vajaa 3500 lasta jäi siis vain miehen tai naisen kasvattamaksi. Kuka silittäisi yh-isän lasta tai rohkaisi yh-äidin lasta tutkimaan maailmaa jos heidän yh-vanhempansa olisi kasvatettu kovin kapeaan sukupuolimuottiin?

Koska kaksi täysipäistä kasvattajaa on kuitenkin lapselle useimmiten parempi kuin yksi, lainsäädännöllä pitäisi tukea myös naisparin lapsen oikeuksia syntymästä alkaen. Nykytilanteessa naisparin on tehtävä kallis ja hidas sisäinen adoptio, jotta toinenkin äiti olisi virallisesti lapsensa vanhempi. Vireillä olevassa Uudistetaan äitiyslaki -kansalaisaloitteessa vaaditaan mahdollisuutta toisen äidin vanhemmuuden varmistamiseen jo äitiysneuvolassa isien tapaan.

Kirjoittaja on allekirjoittanut aloitteen

Työsuhdetta täytyy hoivata

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 18.4.2016)

Sanomalehdetkin katsovat jo asiakseen muistuttaa lauantai-sivuillaan parisuhteen vaalimisen tärkeydestä, naistenlehdistä puhumattakaan. Parisuhdeongelmien syypääksi julistetaan usein hektiseksi ja epävarmaksi muuttunut työelämä, joka pakottaa reagoimaan sähköposteihin ruuanlaiton lomassa ja petipuuhien sijaan. Työn imuun juuttuneita syyllistetään siitä, etteivät he anna riittävästi aikaa perheelle ja parisuhteelle, ole aidosti läsnä ja vietä laatuaikaa. Monelta avioerolta saatettaisiin kuitenkin välttyä, jos parisuhteen osapuolet olisivat toisilleen armollisempia ja julistaisivat kodin ja eritoten parisuhteen kaikenlaiselta suorittamiselta ja kehittämiseltä vapaaksi vyöhykkeeksi.

Oli parisuhde sitten orastava, kukoistava, kituva tai kariutuva, siitä joutuu varsinkin naisporukassa kuuntelemaan tuntitolkulla analyysia ja spekulointia (ikäväkseni joudun tässä asiassa vahvistamaan sukupuolistereotypiaa). Tunnelma sen sijaan latistuu heti jos joku hehkuttaa tai valittaa työstään tai spekuloi työpaikanvaihdollaan. Näissä pöydissä jaetaan myös hyvää tarkoittavia muistutuksia siitä kuinka nopeasti jälkikasvun lapsuusvuodet ovat lopulta ohi. Harva sen sijaan kehtaa kysyä viidettä vuotta hoitovapaalla olevalta ystävältään, joko häntä mahdetaan kaivata työpaikalla.

Kuten parisuhde, esimiehen ja alaisen suhde on kahden aikuisen suhde, johon molempien pitää panostaa. Niin työyhteisöjen kuin urheilujoukkueidenkin ongelmista tehdään helposti vain johtamisongelmia, mutta myös alaisilta voi edellyttää työyhteisötaitoja. Niistä keskeisimpiä ovat professori Soili Keskisen mukaan yhteistyökykyisyys esimiestä kohtaan, kollegoiden auttaminen ja tukeminen, vastuu oman työn laadusta ja työilmapiiristä sekä kyky vastaanottaa palautetta – pääosin samoja taitoja kuin parisuhteessakin peräänkuulutetaan. 

Hierarkioiden madaltuessa alaisten pitää ottaa myös entistä enemmän vastuuta työnkuvastaan, motivaatiostaan ja kehittymisestään. Myös mahdollisuudet vaikuttaa esimieheen ja organisaation linjoihin kasvavat kun ylhäältä alas sanelu käy harvinaisemmaksi. Työyhteisötaitojen ohella monella työpaikalle kaivattaisiin lisää yrittäjämäistä asennetta, sopeutuvaisuuden sijaan kykyä nähdä ja rohkeutta ajaa muutoksia.


Kirjoittaja on vuoden syrjähypyllä vakituisesta työstään

Vapaus hunnusta vai vapaus käyttää huntua?

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 21.3.2016)

Moni länsimainen ajattelee että kasvohunnun takana kulkee alistettu nainen, joka on pakotettu käyttämään huntua. Kantajalleen huntu on useimmiten uskonnollinen valinta ja Länsimaissa asuvalle myös identiteetin osoitus. Vuoden 2001 WTC-iskun jälkeen moni Länsimaissa asuva musliminainen luopui huivista välttääkseen ennakkoluuloja ja huutelua. Arabikevään myötä moni on kaivanut huivin kaapista merkkinä musliminaisten välisestä solidaarisuudesta.

Huivikysymys on politisoitunut useissa EU-maissa. Ranska ja Belgia ovat kieltäneet kasvojen peittämisen julkisesti, Hollanti mm. kouluissa ja julkisessa liikenteessä. Helmikuussa 2 000 mielenosoittajaa vastusti oikeuslaitoksen työntekijöiden huivikieltoa Sarajevossa. Suomessa huivista uutisoitiin viimeksi tammikuussa kun Göteborgin kaupunki kielsi niqabin käyttö esikoulun henkilöstöltä.

Päiväkodin huivikielto on perusteltu ennen kaikkea lasten kannalta: päiväkodissa työskentelevän aikuisen pitää olla tunnistettavissa. Osa argumenteista liittyi myös maahanmuuttajanaisten kotouttamiseen: ”On erittäin hyvä, että maahanmuuttajanaisia tuetaan työllistymisessä, mutta samalla pitäisi tukea myös heidän asemaansa yhteiskunnassa. Kokonaan kasvot peittävän ja muista ihmisistä eristävän niqabin hyväksyminen työasuksi ei edesauta tavoitetta”, totesi kansanedustaja Nasima Razmyar (sd).

Huivien täyskieltoa tai niiden sallimista kaikissa yhteyksissä on vaikea perustella. Haittoja ja etuja pitää punnita tapauskohtaisesti mm. yksilön- ja uskonnonvapauden sekä turvallisuuden kannalta. Yhtä tärkeää olisi keskustella naisen asemasta omassa kulttuurissamme: Samalla kun ”suojelemme” muslimityttöjä huivilta, yläkouluikäiset suomalaistytöt postaavat itsestään ”herutuskuvia” sosiaaliseen mediaan. Samaan aikaan kun julistamme tytärtensä sukuelimiä silpovat afrikkalaiset ”sivistymättömiksi raakalaisiksi”, emme suuremmin hämmästele miksi plastiikkakirurgit operoivat terveitä rintoja, vaginoita ja muita kehonosia Länsimaissa. Samalla kun selitämme muslimityttöjen kunniamurhat ”kulttuurilla”, olemme sokeita omassa kulttuurissamme rehottavalle perheväkivallalle. Herutuskuvien jakaminen ja itsensä kaunistelu plastiikkakirurgilla ovat vain näennäisesti omia valintoja, kuten ehkä huivin käyttökin.

Kirjoittaja ei käytä stringejä eikä kasvohuntua

Musta ja valkoinen, värit ovat totuuden

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 22.2.2016)

Poliittiset jakolinjat perustuivat aikaisemmin äänestäjien vastakkaisiin henkilökohtaisiin intresseihin (omistajat vs. työväenluokka, maaseutu-kaupunki). 70-luvulta alkaen politisoitunut jakolinja teollisuuden ja ympäristönsuojelun välillä kytkeytyi eriäviin näkemyksiin ihmiskunnan selviytymisen edellytyksistä sekä siihen, kuinka monen sukupolven päähän vastuu niiden ylläpitämisestä pitäisi ulottaa. Tuorein kuilu jakaa kansaa sen mukaan kuinka kauas rajojemme ulkopuolelle vastuumme pitäisi ulottaa.

Kuilu on hyvin jyrkkäreunainen. Juuri mikään ei saa maahanmuuttoskeptikkoa näkemään turvapaikanhakijoita mahdollisuutena, tai maahanmuutto-optimistia näkemään heitä uhkana. Valtamedia yrittää vaihtelevalla menestyksellä tuoda esiin maahanmuuttajien integroimiseen liittyviä haasteita ja pakolaiskriisin kustannuksia, toisaalta koskettavia ihmiskohtaloita, kansainvälisiä velvoitteita ja onnistuneita kotoutumisia. Skeptikko lukee ensin mainitut jutut, optimisti jälkimmäiset, ja kuilu kasvaa.

Poliisi ja eri viranomaiset julkaisevat tilastoja turvapaikanhakijoiden tekemistä rikoksista ”saadakseen paremman kuvan turvapaikanhakijoihin liittyvistä rikosilmiöistä ja poliisitehtävistä” (poliisiylitarkastaja Reen 29.1.). Tilastointi ei sinällään vähennä tai lisää rikoksia mutta tiettyjen ryhmien esiin nostaminen luo mielikuvaa siitä että ko. ryhmän osuus rikoksista olisi huomattava. Sama luku tilastossa on skeptikolle paljon, optimistille vähän, ja kuilu kasvaa. Jos osa suomalaisista alkaisi pelätä savolaisten, vasenkätisten tai kesäkuussa syntyneiden syyllistyvän muita enemmän rikoksiin, alettaisiinko heistäkin pitää erillistä tilastoa?

Akateemiselta tutkimukselta odotetaan yhä enemmän yhteiskunnallista vaikuttavuutta, samalla kun poliitikoilla ei edelleenkään ole kunniakasta tapaa muuttaa mieltään saamatta takinkääntäjän leimaa. Tilastoihin ja tutkimuksiin nojaavatkin lähinnä ne jotka jo ennen raportin lukemista uskoivat sen johtopäätöksiin. Lisäksi netissä riehuva vihapuhe tukkii monen tutkijan suun. Harva haluaa tieten tahtoen altistua loanheitolle, semminkin kuin kiihtyvässä mediaympäristössä omat tutkimustulokset saattavat muuttua kohuotsikoiksi ilman että palstatilaa liikenee tutkimuksen perusteille.

Kirjoittaja on kesäkuussa syntynyt oikeakätinen optimisti