Naiskiintiö yritysjohtoon, mieskiintiö kouluihin

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 13.6.2016)

Konsulttiyritys EY:n viime viikolla julkistaman tutkimuksen mukaan noin neljännes haastatelluista yritysjohtajista ei usko naisjohtajien määrän kasvavan merkittävästi tulevinakaan vuosina.

Naisjohtajien mielestä naisten urakehityksen suurimpia esteitä ovat lannistava yrityskulttuuri ja ennakkoluulot. Miesjohtajien mielestä johtajanpesteihin päteviä naisia ei vain ole tarpeeksi. Yhdeksi syyksi eroon esitettiin, että miesjohtajat rekrytoivat uusia työntekijöitä miehisestä kaveripiiristään. ”Naiset ovat jäljessä verkostoitumisessa. Miesten verkostot ovat yhä isossa roolissa”, toteaa EY:n Riitta Sedig. Tuore näyte hyväveliverkostoista saatiin heti perään, kun OIympiakomitean rahankäyttöä koskeva tarkastusraportti paljasti esimerkiksi jääviysongelmia nimityksissä ja kaverilta ostamista kilpailuttamisen sijaan.

Ajatusta naiskiintiöistä pörssiyhtiöiden hallituksissa väläytteli viimeksi eduskunnan naisverkoston puheenjohtaja, kansanedustaja Sari Raassina (kok.) naisten äänioikeuden 110-vuotisjuhlien yhteydessä. Norja, Islanti, Ranska, Espanja ja Saksa ovat asettaneet lakisääteisiä kiintiöitä suurten yritysten hallintoelimiin. Suomi on tyytynyt suosituksiin.

Osallistuin viime viikolla keskusteluun siitä, tarvitaanko kouluissa lisää miesopettajia. Vastapuoli oli sitä mieltä, että etenkin yksinhuoltajaäitien pojat tarvitsevat koulussa miehenmallia ja muutenkin miehiä tarvitaan koulussa tiukkoihin (kurinpito-)tilanteisiin. Ala ei kuitenkaan houkuta miehiä. Yrityksiä voi kiintiöiden kautta pakottaa nimittämään naisia johtoon, miehiä ei voi pakottaa opettajiksi.

Jos kiintiöillä halutaan torjua syrjintää tai monimuotoistaa työyhteisöä, kiintiöt pitäisi määritellä myös esimerkiksi ei-valkoisille, eri-ikäisille, seksuaalivähemmistöille ja eri uskontoryhmille. Ongelmallista kiintiöajattelussa on myös oletus siitä, että miehet ovat yhdenlaisia ja naiset toisenlaisia. Erot aikuisten miesten ja naisten toimintatavoissa, käyttäytymisessä ja asenteissa saattavat vaikuttaa suuremmilta kuin ne tosiasiassa ovatkaan, koska meidät on kasvatettu jompaankumpaan sukupuolimuottiin tunkien. Työ- ja muunkin elämän tasa-arvoa edistäisi parhaiten pyrkimys arvioida ihmistä ilman kategorisointeja ja ennakkoluuloja. Anonyymi rekrytointi olisi siihen erinomainen työkalu!

Kirjoittaja epäröi kantaansa naiskiintiöihin.

Tasa-arvotaistelun kompastuskivet

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, 7.3.2006)

Tänään kansainvälisenä naistenpäivänä kiinnitetään eri puolilla maailmaa huomiota naisten vuosisatoja kestäneeseen taisteluun oikeudesta osallistua tasavertaisesti yhteiskuntaelämään. Paljon on saavutettu, mutta vielä on Suomessakin matkaa taivallettavana: 37 % nykyisistä kansanedustajista ja alle 15 % suurimpien suomalaisyritysten hallitusten jäsenistä (v. 2005) on naisia ja suomalaisnaiset tienaavat noin viidenneksen miehiä vähemmän.

On suhteellisen helppo asettua tasavertaisten vaikuttamismahdollisuuksien taakse. Ruotsin pääministeri Göran Persson julisti taannoin jopa olevansa feministi, jos termillä tarkoitetaan naisten yhtäläisten yhteiskunnallisten vaikutusmahdollisuuksien takaamista. Ruotsissa feminismistä onkin tullut lähes itsestäänselvyys eikä feministiksi ilmoittautuminen ole enää kovin radikaalia. Feminismin arkipäiväistyminen ei tosin välttämättä ole edistänyt naisasiaa, sillä muodollisen feministi-kilven takana on helppo jatkaa politiikan tekoa entiseen malliin. ”Adoptoimalla” feminismin kaltaiset erityiskysymykset puolueet pyrkivätkin osin riisumaan yhden asian liikkeet aseista.

Suomessa feminismi-sana ei ole samalla tavalla neutralisoitunut; moni haluaa kyllä edistää tasa-arvoa mutta pesee samaan hengen vetoon kätensä ”telaketjufeminismistä”. Käytetyistä termeistä riippumatta oleellista on huomata, etteivät tasa-arvon kannattajat suinkaan aja akkavaltaa, vaan ovat useimmiten etulinjassa kasvattamassa miesten roolia kodin vaikutuspiirissä, samalla kun pyritään kasvattamaan naisten roolia elinkeinoelämässä, politiikassa ja virkamieskoneistossa. Tasa-arvon kannattajat pyrkivät toisin sanoen poistamaan miesten työt ja naisten työt makrotasolla. Yhtä tärkeää kuin naisten palkkakuopasta nostaminen on naisvaltaisten alojen ja ns. pehmeiden arvojen statuksen nostaminen – niin ettei miehenkään tarvitse häpeillen jäädä vanhempainvapaalle.

Yksi jonkin verran käytetty keino naisten aseman parantamiseksi ovat kiintiöt: esim. Norjan kiintiölain mukaan suuryrityksen hallituksessa on oltava vähintään 40 % naisia. Myös Suomen hallitus soveltaa samaa prosenttilukua nimetessään edustajia valtionyhtiöiden ja -osakkuusyhtiöiden hallituksiin. Kiintiöpolitiikka nostattaa kuitenkin tapetille muidenkin ryhmien kiintiöittämisen: pitäisikö esim. vanhuksilla, liikuntaesteisillä ja punatukkaisillakin olla omat kiintiönsä? Naiskiintiöt parantavat sitä paitsi vain näennäisesti naisten asemaa, nostamatta välttämättä heidän arvostustaan. On helppo kuvitella miten ”kiintiönainen” sivuutetaan palaverissa, kun ansioillaan hallitukseen nostetut asiantuntijat päättävät asioista. Sari Baldaufin ja Sirkka Hämäläisen kaltaisia ansioituneita konkareita sen sijaan kuunneltaneen yhtiöiden hallituksissa korva tarkkana.

Kysymys ei toki ole yksiselitteinen, sillä kiintiöt saattavat joissakin tapauksissa tarjota näytönpaikan naisille, jotka muuten olisivat ikuisesti paitsiossa. Näytönpaikkoja tarjoutuu kuitenkin myös muilla tavoin: maahanmuuttajien työvoimakouluttajana olen huomannut miten esim. palkaton työharjoittelu tarjoaa ennakkoluuloihin törmääville maahanmuuttajille ainutlaatuisen tilaisuuden näyttää osaamisensa ja madaltaa työllistymiskynnystään. Kun yksi maahanmuuttaja on osoittautunut hyväksi työntekijäksi, uskalletaan palkata toinenkin. En suinkaan ehdota palkatonta koeaikaa johtotehtäviin pyrkiville naisille, mutta esimerkki osoittaa miten eri syistä paitsiossa olevien ryhmien tietynlainen ”positiivinen erityiskohtelu” voi edesauttaa heidän asemaansa. Baldaufin ja Hämäläisen kaltaisten hallitushaiden tarjoamat esimerkit raivannevat kuitenkin naisten tietä tehokkaammin kuin kiintiöt, jotka lähinnä heittävät vettä naisten kykyihin muutenkin skeptisesti suhtautuvien myllyyn.

Jos nainen sitä paitsi nousee johtavaan asemaan omilla ansioillaan, on entistäkin vaikeampi löytää perusteita mieskollegaa matalammalle palkkaukselle. Etenkin kun tiedetään, että tunnolliseksi kasvatetut naiset tekevät usein työnsä monta kertaa miehiä perusteellisemmin. Jossain onkin mätää, kun poikien lähes kaikilla luokka-asteilla tyttöjä heikompi koulumenestys palkitaan työelämässä viidenneksen paremmalla palkalla! Saattaa olla, että naisten joukossa on vähemmän kylmäpäisiä johtajatyyppejä ja miehiä vähemmän halukkuutta tehdä johtavan aseman vaatimia uhrauksia perhe-elämässä, mutta ne naiset, jotka näihin uhrauksiin ovat valmiita, ansaitsevat uhrauksilleen saman korvauksen kuin miehet.

Keskustelussa naisten asemasta ja sen parantamisesta on toki aina pidettävä mielessä, ettei tasa-arvoa pidä mitata vain palkkapussilla ja alaisten määrällä. Olennaisia mittareita ovat myös onnellisuus ja tyytyväisyys, jotka saattavat olla hyvinkin riippumattomia edellä mainituista mittareista. Vaikkei henkirievun vaaliminen ehkä ole paras onnellisuuden mittari, muistettakoon, että yksi 8000 naisesta, mutta peräti yksi 2000 miehestä tekee Suomessa vuosittain itsemurhan. Ei ole siis helppoa miehilläkään tavoitellessaan dynaamista, sporttista ja menestyvää elämää. Siksi naisten kannattaakin miettiä, mitkä asiat miehisessä maailmassa ovat todella tavoittelemisen arvoisia.