Työsuhdetta täytyy hoivata

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 18.4.2016)

Sanomalehdetkin katsovat jo asiakseen muistuttaa lauantai-sivuillaan parisuhteen vaalimisen tärkeydestä, naistenlehdistä puhumattakaan. Parisuhdeongelmien syypääksi julistetaan usein hektiseksi ja epävarmaksi muuttunut työelämä, joka pakottaa reagoimaan sähköposteihin ruuanlaiton lomassa ja petipuuhien sijaan. Työn imuun juuttuneita syyllistetään siitä, etteivät he anna riittävästi aikaa perheelle ja parisuhteelle, ole aidosti läsnä ja vietä laatuaikaa. Monelta avioerolta saatettaisiin kuitenkin välttyä, jos parisuhteen osapuolet olisivat toisilleen armollisempia ja julistaisivat kodin ja eritoten parisuhteen kaikenlaiselta suorittamiselta ja kehittämiseltä vapaaksi vyöhykkeeksi.

Oli parisuhde sitten orastava, kukoistava, kituva tai kariutuva, siitä joutuu varsinkin naisporukassa kuuntelemaan tuntitolkulla analyysia ja spekulointia (ikäväkseni joudun tässä asiassa vahvistamaan sukupuolistereotypiaa). Tunnelma sen sijaan latistuu heti jos joku hehkuttaa tai valittaa työstään tai spekuloi työpaikanvaihdollaan. Näissä pöydissä jaetaan myös hyvää tarkoittavia muistutuksia siitä kuinka nopeasti jälkikasvun lapsuusvuodet ovat lopulta ohi. Harva sen sijaan kehtaa kysyä viidettä vuotta hoitovapaalla olevalta ystävältään, joko häntä mahdetaan kaivata työpaikalla.

Kuten parisuhde, esimiehen ja alaisen suhde on kahden aikuisen suhde, johon molempien pitää panostaa. Niin työyhteisöjen kuin urheilujoukkueidenkin ongelmista tehdään helposti vain johtamisongelmia, mutta myös alaisilta voi edellyttää työyhteisötaitoja. Niistä keskeisimpiä ovat professori Soili Keskisen mukaan yhteistyökykyisyys esimiestä kohtaan, kollegoiden auttaminen ja tukeminen, vastuu oman työn laadusta ja työilmapiiristä sekä kyky vastaanottaa palautetta – pääosin samoja taitoja kuin parisuhteessakin peräänkuulutetaan. 

Hierarkioiden madaltuessa alaisten pitää ottaa myös entistä enemmän vastuuta työnkuvastaan, motivaatiostaan ja kehittymisestään. Myös mahdollisuudet vaikuttaa esimieheen ja organisaation linjoihin kasvavat kun ylhäältä alas sanelu käy harvinaisemmaksi. Työyhteisötaitojen ohella monella työpaikalle kaivattaisiin lisää yrittäjämäistä asennetta, sopeutuvaisuuden sijaan kykyä nähdä ja rohkeutta ajaa muutoksia.


Kirjoittaja on vuoden syrjähypyllä vakituisesta työstään

Jähmettynyt mutta vakaa Suomi

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 19.1.2015

"Startupeista ei synny uutta Nokiaa ellemme opi haastamaan toisiamme rakentavassa hengessä"

Jussi Valtonen kuvaa Finlandia-palkinnon saaneessa romaanissaan ”He eivät tiedä mitä tekevät” vuoden 1994 Helsinkiä akateemiselle uralle tähtäävän amerikkalaisen Joen silmin. Joen mielestä suomalaiset tutkijat ovat laiskoja ja opiskelijat käyvät tenteissä lukematta mitään, Joen laboratorioapulaisiksi palkkaamista jatko-opiskelijoistakin toinen kehtaa hankkiutua raskaaksi, toinen kärsii mielenterveysongelmista. Elämä Suomessa on kuin dementia, jokainen kuukausi tuhoaa aivosoluja. Joe kaipaa ympäristöön jossa hänet haastettaisiin ajattelemaan terävämmin, tekemään enemmän ja paremmin – takaisin Amerikkaan. Suomessa hän pelkää taantuvansa ja tottuvansa siihen ettei keneltäkään vaadita mitään.

Jos Valtosen kuvaus osuu puoliksikaan oikeaan, paljon on suomalaisyliopistoissa tapahtunut 20 vuodessa. Kirsi-Mari Kallio tutki viime vuonna julkaistussa, paljon julkisuutta saaneessa väitöskirjassaan suoritusmittauksen vaikutuksista suomalaisiin yliopistoihin. Kallion mukaan suurimmat uudistukset liittyvät valtionohjauksen muutokseen resurssi- ja budjettiperäisestä tulosorientoituneempaan suuntaan sekä yliopiston johdon muuntautumiseen kohti yritysmäistä ammattijohtoa. On syntynyt uusi ”suoritusmittausorientoitunut akatemia” ja yliopistoista on Kallion haastattelemien tutkijoiden mielestä tullut maisteri- ja paperitehtaita.

Vaikka suomalainen työelämä on muuallakin kuin yliopistoissa muuttunut raadolliseksi ja vaatimukset kasvaneet paikoin mahdottomiksi, jäin Joen ”purkausta” lukiessani pohtimaan olisiko meillä edelleen parantamisen varaa toistemme rakentavassa haastamisessa. Näppituntumalla voi todeta, ettei suomalaisissa työyhteisöissä jaeta sen enempää kehuja kuin kehittävää kritiikkiäkään. Heikostikin suoriutuva työntekijä saa elää siinä uskossa että selviää töistään mallikelpoisesti, kunnes hänelle näytetään yllätyksekseen ovea. Reilumpaa olisi antaa kehittymisen mahdollisuuksia matkan varrella.

Jotain Suomessa tehdään silti perustavanlaatuisesti oikein. Suomi voitti jälleen maailman vakain maa -tittelin amerikkalaisen The Fund for Peace -järjestön mittauksessa ja oli ainoana maana luokassa "erittäin vakaa". Yhdysvallat oli listan sijalla 20. Vuonna 2010 maailman vakain maa oli Norja, sen jälkeen Suomi on vienyt voiton. Emme ehkä kansakuntana edelleenkään ole maailman innovatiivisimpia startup-visionäärejä. Teemme mieluummin hitaita lehmänkäännöksiä kuin äkäisiä täyskäännöksiä. Mutta luotamme toisiimme ja viranomaisiimme juuri sellaisina jähmeinä jöröinä kuin olemme ja pyrimme huolehtimaan siitä, ettei kukaan jää menestyjien jalkoihin. Siinä on amerikkalaisellekin ihmettelemistä vuoden 2015 Suomessa.

Joustoa osa-aikaratkaisuihin

Mielipidekirjoitus / Satakunnan Kansa, 21.1.2011

Lähes kaikki pienten lasten äidit ovat Suomessa lyhyen aikaa kotihoidon tuen varassa. Pitkään kotihoidon tukea käyttävät tuoreen tutkimuksen mukaan useimmin ne äidit, joiden työura on niukka ja työllistyminen vaikeaa. Näistä äideistä jopa 40 % jää kotihoidon tuen päättymisen jälkeen työttömäksi.

Kotihoidontuki on nykyisellään kankea ja köyhdyttää erityisesti naisia. Esimerkiksi Norjassa kotihoidon tukea voidaan nostaa osittaisena ja lapsi voi olla samalla osa-aikaisessa päivähoidossa. Suomessa käytössä oleva osittaisen hoitovapaan järjestelmä on käytännössä mahdoton muille kuin vakituisessa työsuhteessa jo ennen lapsen syntymää oleville vanhemmille. Joustavammat osa-aikaratkaisut vähentäisivät pienten lasten äitien taloudellista ahdinkoa ja helpottaisivat siirtymistä takaisin työmarkkinoille kotihoitojakson jälkeen.

Samaan aikaan kun työttömyys kurjistaa toisia lapsiperheitä, työssä käyvät vanhemmat puskevat yhä pidempiä päiviä. Sesonkityö, keikkatyö, yötyö, iltatyö ja viikonlopputyö ovat lisääntyneet. Tuoreen tutkimuksen mukaan Suomessa tehtiin vuonna 2008 keskimäärin 1 728 tuntia töitä vuodessa, esimerkiksi Hollannissa vain 1 389 tuntia (ero 45 työpäivää). Ero johtuu pääosin siitä, että Hollannissa työsuhteista 37 % on osa-aikaisia, Suomessa 12 %.

Jotta pienten lasten vanhempien ei tarvitsisi olla työelämän käytettävissä yötä päivää, elinikäisten työurien pidentämisen vastapainona työntekijöille voisi antaa enemmän mahdollisuuksia lyhentää vuosittaista työaikaansa esim. omien lastensa hoitajina.

Maria Väkiparta
kansanedustajaehdokas (vihr.)

Tehyn vaatimukset perusteltuja

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa  27.10.2007)

Mm. herrat Ollikainen (10.10.) ja Tarkka (11.10.) säestäjänään pääkirjoitustoimitus (10.10.) leimaavat Satakunnan kansan sivuilla tehyläiset hoitajat “sisar ahne valkoisiksi” ja maalaavat synkkiä kuvia kansalaisten tuen menettämisestä, hoitojonojen kasvusta ja kuolevista potilaista.

Nyt on korkea aika niin herrojen kuin kaikkien kansalaisten ymmärtää, ettei hoitotyö ole sen enempää kutsumuksellista kuin hitsaus tai paperimassan puristus. Se on koulutusta vaativaa, vastuullista, raskasta (vuoro-)työtä. Vastuullisuus käy parhaiten ilmi juuri niistä kauhuskenaarioista, joita lakko- ja irtisanoutumisuhan yhteydessä on esitetty.

Paperi-, metalli- jne. miesten lakkoillessa en muista vastaavaa moralisointia kuin nyt on kuultu. Lähinnä on kauhisteltu teollisuustyöntekijöiden kaivavan omaa kuoppaansa teollisuustyön paetessa halvan työn maihin. Kun vertaa inhimillisiä seurauksia teollisuustyöntekijöiden saatika hoitajien mennessä lakkoon, voi päätellä missä suhteessa kumpaisellekin palkkaa pitäisi maksaa.

Pääasiassa julkisella sektorilla työskentelevien hoitajien ongelmana on, että palkan maksavat viime kädessä veronmaksajat. Kunnallisvaalien lähestyessä poliitikot eivät uskalla riskeerata veronmaksajien ääniä korottamalla kunnallisveroja tai palvelumaksuja. Mutta kansa ymmärtää syy-seuraussuhteita ja uskonkin, että nyt jos koskaan hoitajien palkkavaatimusten takana seisonut suuri yleisö olisi ollut valmis raottamaan myös omien pussiensa nyörejä.

24 prosentin kertakorotus tuntuu toki hurjalta, mutta on lähinnä seurausta siitä, etteivät hoitajat ole tähän asti käyttäneet riittävän järeitä aseita vaatiakseen työn vaativuutta vastaavaa palkkaa. Pienellä hivutuksella maali saavutettaisiin kaukana tulevaisuudessa jos koskaan. Suomea uhkaa suurten ikäluokkien eläköityessä valtava pula erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollon työvoimasta. Tätä taustaa vasten hoitajien merkittävää palkankorotusta ja siten alan houkuttelevuuden nostoa voi pitää PARAS-hankkeeseen rinnastattevana välttämättönä toimenpiteenä hyvinvointivaltion rakenteiden turvaamiseksi.