Musta ja valkoinen, värit ovat totuuden

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 22.2.2016)

Poliittiset jakolinjat perustuivat aikaisemmin äänestäjien vastakkaisiin henkilökohtaisiin intresseihin (omistajat vs. työväenluokka, maaseutu-kaupunki). 70-luvulta alkaen politisoitunut jakolinja teollisuuden ja ympäristönsuojelun välillä kytkeytyi eriäviin näkemyksiin ihmiskunnan selviytymisen edellytyksistä sekä siihen, kuinka monen sukupolven päähän vastuu niiden ylläpitämisestä pitäisi ulottaa. Tuorein kuilu jakaa kansaa sen mukaan kuinka kauas rajojemme ulkopuolelle vastuumme pitäisi ulottaa.

Kuilu on hyvin jyrkkäreunainen. Juuri mikään ei saa maahanmuuttoskeptikkoa näkemään turvapaikanhakijoita mahdollisuutena, tai maahanmuutto-optimistia näkemään heitä uhkana. Valtamedia yrittää vaihtelevalla menestyksellä tuoda esiin maahanmuuttajien integroimiseen liittyviä haasteita ja pakolaiskriisin kustannuksia, toisaalta koskettavia ihmiskohtaloita, kansainvälisiä velvoitteita ja onnistuneita kotoutumisia. Skeptikko lukee ensin mainitut jutut, optimisti jälkimmäiset, ja kuilu kasvaa.

Poliisi ja eri viranomaiset julkaisevat tilastoja turvapaikanhakijoiden tekemistä rikoksista ”saadakseen paremman kuvan turvapaikanhakijoihin liittyvistä rikosilmiöistä ja poliisitehtävistä” (poliisiylitarkastaja Reen 29.1.). Tilastointi ei sinällään vähennä tai lisää rikoksia mutta tiettyjen ryhmien esiin nostaminen luo mielikuvaa siitä että ko. ryhmän osuus rikoksista olisi huomattava. Sama luku tilastossa on skeptikolle paljon, optimistille vähän, ja kuilu kasvaa. Jos osa suomalaisista alkaisi pelätä savolaisten, vasenkätisten tai kesäkuussa syntyneiden syyllistyvän muita enemmän rikoksiin, alettaisiinko heistäkin pitää erillistä tilastoa?

Akateemiselta tutkimukselta odotetaan yhä enemmän yhteiskunnallista vaikuttavuutta, samalla kun poliitikoilla ei edelleenkään ole kunniakasta tapaa muuttaa mieltään saamatta takinkääntäjän leimaa. Tilastoihin ja tutkimuksiin nojaavatkin lähinnä ne jotka jo ennen raportin lukemista uskoivat sen johtopäätöksiin. Lisäksi netissä riehuva vihapuhe tukkii monen tutkijan suun. Harva haluaa tieten tahtoen altistua loanheitolle, semminkin kuin kiihtyvässä mediaympäristössä omat tutkimustulokset saattavat muuttua kohuotsikoiksi ilman että palstatilaa liikenee tutkimuksen perusteille.

Kirjoittaja on kesäkuussa syntynyt oikeakätinen optimisti

Satakunta ei ole saari

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 7.9.2015)

Ketkä tässä raukkamaisia ovat?

Pakolaiskriisistä on kirjoitettu ja sanottu paljon painavia sanoja. On vaikeaa keksiä tuoretta näkökulmaa, mutta toisaalta mahdotonta sivuuttaa aihetta. Kirjoitin tämän kolumnin pari viikkoa sitten, luettuani harjavaltalaisen Sepen kommentit turvapaikanhakijoista (SK 21.8.): ”Ei niitä tänne tarvita. Ei koko Suomeen, eikä varsinkaan Harjavaltaan.” Kirjoitin kolumnin kuitenkin perjantaina osin uusiksi, koska inhimillisyys, auttamisen halu ja lähimmäisenrakkaus näyttävät sittenkin nousevan niskan päälle. Satalinnan vastaanottokeskukseen tulee lahjoituksia tasaisena virtana, vapaaehtoisiksi auttajiksi on tarjoutunut ennätysmäärä ihmisiä ja vastaanottokeskuksen Facebook-tukiryhmään liittyi viikossa yli 800 ihmistä (tilanne 4.9.).

Turvapaikanhakijoiden vastaanottaminen on vain välttämätöntä ensiapua, jonka antamiseen Suomen on osallistuttava. Tulijat voi kuitenkin nähdä myös mahdollisuutena, ei vain velvollisuutena. Turvapaikkapäätöstä odottaessaan nämäkin ihmiset syövät ja elävät. Oleskeluluvan tai myönteisen turvapaikkapäätöksen saavista työikäisistä osa asettuu ehkä pysyvästi Satakuntaan auttaen paikkaamaan mm. laitoshuoltajista, autonkuljettajista, maatalous- ja teollisuustyöntekijöistä vallitsevaa työvoimapulaa (ks. SK 31.8.).

Pääministeri Sipilä asettui torstaina tiukasti sen kannalle, että Suomen ja suomalaisten on autettava sotaa pakenevia ihmisiä. Hän kertoi silmiensä auenneen vierailulla neljän miljoonan asukkaan Libanonissa, jossa on 1,5 miljoonaa konflikteja paennutta ihmistä. Vertailun vuoksi tammi-heinäkuussa EU:hun saapui 340 000 siirtolaista, joista 160 000 Kreikkaan. Samaan aikaan Suomi valmistautuu vastaanottamaan 15 000 turvapaikanhakijaa. Se on jonkun mielestä paljon. Satalinnassa 3.9. järjestetyssä keskustelu- ja tiedotustilaisuudessa kaupunginvaltuutettu Riku Nevanpään (ps) esitti huolensa siitä, että ”pakolaiset kulkevat laumoissa, tukkivat pyörätiet ja ovat täten häiriöksi”. On siinä huolta kerrakseen.

Tekstaripalstoilla etenkin miespuolisia turvapaikanhakijoita syytetään raukkamaisuudesta, kun he eivät ole jääneet omien yhteiskuntiensa ongelmia ratkomaan. Raukkamaisia ovat tosi asiassa ne jotka pitävät henkensä hädässä pakenevia turvapaikanhakijoita elintasosurffareina tai jopa rikollisina ja kuvittelevat että Suomi ja Satakunta voivat jättää pakolaiskriisin muiden hoidettavaksi. Yhtä raukkamaista on kadehtia kodistaan ja kotimaastaan pelkät sandaalit jalassa paenneiden osakseen saamaa sympatiaa ja lahjoituksia. Millä verukkeella me voisimme sulkea silmämme muun Euroopan ja maailman todellisuudelta? Suomi ja Satakunta eivät ole muusta maailmasta erillisiä saaria.