Nyt meiltä tissit ja nuorennus osamaksulla

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 8.8.2016)

”Uskalla olla nainen” rohkaisee lehtimainos. ”Uskalikoille” on tarjolla mm. emättimen ja kasvojen nuorennusta, pysyvää karvanpoistoa ja botuliinipistoksia.

Me 80–90 lukujen taitteessa nuoruuttamme eläneet kasvoimme kainalokarvattomaan naiseuteen. Säärikarvat siistittiin lähinnä kesäksi. Nyt 20 vuotta myöhemmin pitäisi olla aikaa ja rahaa käydä säännöllisesti lisäämässä tekoripsiä ja poistattamassa muut karvat, korjauttamassa rakennekynnet ja päivittämässä ruiskurusketus.

Historiantutkija Rebecca M. Herzigin karvanpoiston historiaa käsittelevä kirja Plucked paljastaa, että ihmiskunta on pyrkinyt kohti karvattomuutta löytöretkien ajoista lähtien. Ei tarvita akateemista tutkimusta jäljittämään mistä nykyinen täysin posliininen naisihanne on peräisin. Samaa reittiä leviää mm. peräaukon valkaisemisvillitys. Kun tyydytystä haetaan yhä enemmän ruudun välityksellä, värisävyilläkin on ilmeisesti väliä. Eräässä nettikeskustelussa mietittiin ovatko naiset valmiita leikkaamaan päänsäkin irti jos kauneusihanne sitä edellyttää.

Karvojen ohella naisilta poistetaan ikääntymisen merkkejä esteettisen kirurgian keinoin. Nuoremmille lisätään tavaraa: tavallinen asiakas on noin 20-vuotias näyttävät rintaimplantit haluava nainen. Plastiikkakirurgian erikoislääkärin mukaan (HS 2.7.) kasvojen täyteaine- ja botuliinihoidot kiinnostavat varsinkin kolmekymppisiä naisia. Huulien suurentaminen ja poskipäiden täyttäminen kasvattavat suosiotaan. Kulttuuriantropologi Taina Kinnusen mukaan kasvava kiinnostus johtuu mm. Miljonääriäitien kaltaisista tv-ohjelmista ja alan yritysten tarjoamista osamaksuohjelmista: ”törröhuulet liitetään seksikkääseen naiseen ja luksuselämään.”

Pakkomielteinen ruokavalion tarkkailu, syömishäiriöt ja proteiinihifistely paljastavat nekin raadollisesti miten omasta ruumiista on tullut naisen pahin vihollinen. Kirurgiveitsikään ei riitä vaan kroppaa pitää rääkätä ja muokata jatkuvasti.

Rosa Meriläinen oli asian ytimessä vaatiessaan (AL 24.5.) että naisten pitäisi murehtia vähemmän miltä näyttävät toisten silmissä. Sen sijaan pitäisi antaa tilaa muille aisteille, ilolle ja hämmästelylle. Naiset olisivat Rosan mukaan iloisempia, jos he muokkaisivat yhteiskuntaa eivätkä omaa persettään.

Kirjoittaja uskaltaa katsoa itseään peiliin

Vapaus hunnusta vai vapaus käyttää huntua?

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 21.3.2016)

Moni länsimainen ajattelee että kasvohunnun takana kulkee alistettu nainen, joka on pakotettu käyttämään huntua. Kantajalleen huntu on useimmiten uskonnollinen valinta ja Länsimaissa asuvalle myös identiteetin osoitus. Vuoden 2001 WTC-iskun jälkeen moni Länsimaissa asuva musliminainen luopui huivista välttääkseen ennakkoluuloja ja huutelua. Arabikevään myötä moni on kaivanut huivin kaapista merkkinä musliminaisten välisestä solidaarisuudesta.

Huivikysymys on politisoitunut useissa EU-maissa. Ranska ja Belgia ovat kieltäneet kasvojen peittämisen julkisesti, Hollanti mm. kouluissa ja julkisessa liikenteessä. Helmikuussa 2 000 mielenosoittajaa vastusti oikeuslaitoksen työntekijöiden huivikieltoa Sarajevossa. Suomessa huivista uutisoitiin viimeksi tammikuussa kun Göteborgin kaupunki kielsi niqabin käyttö esikoulun henkilöstöltä.

Päiväkodin huivikielto on perusteltu ennen kaikkea lasten kannalta: päiväkodissa työskentelevän aikuisen pitää olla tunnistettavissa. Osa argumenteista liittyi myös maahanmuuttajanaisten kotouttamiseen: ”On erittäin hyvä, että maahanmuuttajanaisia tuetaan työllistymisessä, mutta samalla pitäisi tukea myös heidän asemaansa yhteiskunnassa. Kokonaan kasvot peittävän ja muista ihmisistä eristävän niqabin hyväksyminen työasuksi ei edesauta tavoitetta”, totesi kansanedustaja Nasima Razmyar (sd).

Huivien täyskieltoa tai niiden sallimista kaikissa yhteyksissä on vaikea perustella. Haittoja ja etuja pitää punnita tapauskohtaisesti mm. yksilön- ja uskonnonvapauden sekä turvallisuuden kannalta. Yhtä tärkeää olisi keskustella naisen asemasta omassa kulttuurissamme: Samalla kun ”suojelemme” muslimityttöjä huivilta, yläkouluikäiset suomalaistytöt postaavat itsestään ”herutuskuvia” sosiaaliseen mediaan. Samaan aikaan kun julistamme tytärtensä sukuelimiä silpovat afrikkalaiset ”sivistymättömiksi raakalaisiksi”, emme suuremmin hämmästele miksi plastiikkakirurgit operoivat terveitä rintoja, vaginoita ja muita kehonosia Länsimaissa. Samalla kun selitämme muslimityttöjen kunniamurhat ”kulttuurilla”, olemme sokeita omassa kulttuurissamme rehottavalle perheväkivallalle. Herutuskuvien jakaminen ja itsensä kaunistelu plastiikkakirurgilla ovat vain näennäisesti omia valintoja, kuten ehkä huivin käyttökin.

Kirjoittaja ei käytä stringejä eikä kasvohuntua

Kunnian kentillä

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 10.8.2015)

Onko perinteisen miehisyyden vaaliminen miesten edun mukaista?

Poleemisista kirjoituksistaan tunnettu Timo Hännikäinen julkaisi alkuvuonna esseekokoelman ”miehekkäästä kunniasta”. Kunnia: esseitä maskuliinisuudesta -kokoelman kantavana teemana on miehisyyden kriisi länsimaisessa yhteiskunnassa, jossa ”oikealle” maskuliinisuudelle on tilaa lähinnä armeijassa, nyrkkeilysalilla ja herrakerhoissa. Työelämässäkään ei ole enää sijaa ”tosimiehille”, koska Hännikäisen sanoin ”moderni maailma tarvitsee enemmän hienovaraisia sosiaalisia taitoja kuin suoraviivaisia maskuliinisia hyveitä.”

Hännikäisen syyttävä sormi osoittaa feministejä, jotka ”ihannoivat kotitöihin osallistuvia, tunteitaan avoimesti näyttäviä, väkivallattomia, naisten puolelle asettuvia miehiä ja haluavat kieltää aiemmat miehisyyden hyveet”. Feminismissä on kuitenkin kyse kaikkien ihmisten oikeuksista tehdä sukupuolesta huolimatta itselle omimpia valintoja. Hännikäisen ihannoima mieskuva ei ole ongelmallinen siksi että se olisi läpeensä paha, vaan siksi että se poissulkee aika monta poikaa ja miestä. Miehisyys on ohuen langan varassa jos sitä voi toteuttaa vain kaatamalla hirven tai nakkikioskijonossa vinoilijan, nostamalla 100 kg penkistä tai kuulumalla moottoripyöräjengiin. Machotempauksistaan tunnettu Putinkin ilmoitti hiljattain kokeilevansa joogaa.

Hännikäinen kirjoittaa kuitenkin osuvasti miehisestä kunnian ja arvostuksen tavoittelusta peräänkuuluttaen miehisten hyveiden palauttamista. Pientä ongelmaa hänellä tuntuu tosin omalla kohdallaan olevan agendan toimeenpanossa. Juhannusyön tuiskeessa hän päätti ”vastata samalla mitalla häntä solvanneille järjestöille” kirjoittamalla natsitervehdyksiä ja muita törkyviestejä Naisasialiitto Unionin sekä väkivallan uhreja auttavan Naisten linjan sosiaalisen median sivuille. Kunnian kukko ei laulanut Hännikäiselle, kuten ei muillekaan viimeaikaisille ”tosimies-somettajille” (Immonen, Kankaanniemi). Kustantamo irtisanoutui Hännikäisestä joka, vastoin (kunniakkaita?) periaatteitaan, lopulta taipui pyytämään anteeksi Naisten linjalta.

Kaikesta huolimatta kirjaa voi suositella  pimeneviin iltoihin kunniakoodien sparraajaksi, riippumatta siitä pitääkö lukija kunnia-asianaan perinteisten sukupuoliroolien vaalimista vai niiden haastamista. Siinä missä siisti koti ja täyteen leivottu pakastin oli kunnia-asia ainakin osalle äitini sukupolven naisia, jäin miettimään mikä meille X-sukupolven naisille on kunnia-asia. Näyttää nelikymppisenä kaksikymppiseltä?

Kuinka paljon poikien täytyy sietää?

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 22.4.2015)

Pitääkö miehisyys saavuttaa hiellä ja verellä?

Olen kirjoittanut naisiin kohdistuvista tasa-arvo-ongelmista, mm. suuremmasta kotityötaakasta, hitaammasta urakehityksestä, naisia ja tyttöjä vähättelevistä sukupuolinormeista jne. Kahden pojan äitinä (ja feministinä) olen kuitenkin vähintään yhtä huolissani poikiin ja miehiin kohdistuvista paineista. Enkä tarkoita sitä että ”feministien alistamien” nykymiesten pitää perheen elättämisen ohella hoitaa kotityöt, huoltaa kuontaloaan ja pitää nainen tyytyväisenä sängyssä. Olen huolissani siitä että poikien yhä edelleen pitää karaistua sietämään väkivaltaa.

”Kirveen kanssa kännissä perhe pihalle pakkaseen” oli perinteisen suomalaisen miehen kuva vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten. Onneksi tällaista ”maskuliinisuutta” ei enää hyväksytä edes miesten keskuudessa. Ei sanota että ”miehet ovat miehiä”. Työpaikoilla työkaveria ei taklata päin seinää eriävästä mielipiteestä tai naljailusta kahvihuoneessa. Laki kieltää vanhempia kurittamasta lapsiaan. Tyttöjen fyysiseen välien selvittelyyn puututaan välittömästi. Poikalasten sen sijaan pitää sietää tönimistä ja vääntöä päiväkodin pihassa ja välitunnilla, koska ”pojat ovat poikia”. Kaikkien poikien pitää siis karaistua sietämään väkivaltaa, koska osaa pojista ei laiteta ojennukseen. Välitunneilta ja poikien keskinäisestä touhuilusta töniminen hiipii salakavalasti luonnolliseksi osaksi myöhempiäkin ihmissuhteita. Jos kumppani on ”väärää” mieltä, hänet voi aina hiljentää tönäisemällä tai lyömällä.

Poikiin kohdistuvan väkivallan katsominen läpi sormien johtunee osittain siitä että poikien kasvatusta varjostaa edelleen merkillinen ääneen lausumattomasta pelko siitä, että ellei ”miehisyyttä” erikseen iskosteta poikiin, heistä tulee pehmoja ja naisellisia. Ikään kuin miehisyys ei olisi luonnollista vaan hiellä ja verellä saavutettu tila, joka pitää jatkuvasti lunastaa uudelleen.

Pojat oppivat hyvin nuorena myös sen, että raportoimalla väkivaltaisuuksista saa entistä pahemmin nenilleen ja kaupan päälle reetupekan maineen. Kaverien ohella vanhempien reaktioilla on merkittävä rooli. Väkivaltatutkija Arto Jokinen kiteytti asian hyvin Yle Puheen Miesten tunnilla (23.3.): Jos poika tulee kotiin nenä lyttyyn lyötynä, mutta myötätunnon ja lohdutuksen sijaan hänen käsketäänkin pyyhkiä nokkansa ja lopettaa ruikutus, ei ole ihme jos sama kaveri myöhemmin elämässään turvautuu väkivaltaan parisuhteessa tai nakkikioskijonossa. Pienet pojat ansaitsevat yhtä lailla myötätuntoa ja huolenpitoa kuin pienet tytötkin!

Yle Puheen Miesten tunnit ovat muuten kuunneltavissa Yle Areenalla – suosittelen lämpimästi sekä feministeille, sovinisteille että kaikille poikalasten vanhemmille!

Tasa-arvo ei ole valmis

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 16.2.2015

Satakunnassakin feministisiä kansanedustajaehdokkaita 

4.2. STM:n tasa-arvoseminaarissa puhunut Euroopan komission tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspolitiikasta vastaava johtaja Salla Saastamoinen löi tylyt lukemat tauluun: Nykytahdilla kestää yli 20 vuotta ennen kuin EU-maiden parlamenteissa ja suurimpien yritysten hallituksissa on vähintään 40 % naisia, vähintään 30 vuotta ennen kuin 75 % eurooppalaisnaisista on työelämässä, vähintään 40 vuotta ennen kuin kotityöt jakaantuvat perheissä tasan ja vähintään 70 vuotta ennen kuin samapalkkaisuus toteutuu.

Seminaarissa puhui myös Ruotsin Feministinen aloite -puolueen puhenainen Gudrun Schyman, jossa oli enemmän karismaa kuin kaikissa ennen häntä esiintyneissä suomalaispoliitikoissa yhteensä. Schyman kiteytti suomalaisen tasa-arvopolitiikan ongelman osuvasti: Kaikki ovat liikuttavan yksimielisiä tasa-arvon tärkeydestä ja siitä että jotain täytyisi tehdä. Harva kuitenkaan osaa nimetä konkreettisia keinoja asioiden kuntoon saattamiseksi, eikä ainakaan pidä haasteita riittävän suurina nostaakseen ne vaalien kärkiteemoiksi.

Ruotsissakin tasa-arvokysymykset pysyivät marginaalissa kunnes Schymanin puolue alkoi tosissaan haastaa muita puolueita tarkentamaan tasa-arvotavoitteitaan. Puolueelle ehdotettiin toisen nimen käyttöä, koska ”feminismi pelottaa ja karkottaa.” Schyman joukkoineen ei tähän suostunut. Hän päätti selittää kerta toisensa jälkeen niin feminismiä kavahtaville kuin kannattavillekin, että feminismillä tarkoitetaan ennen kaikkea valta-analyysia. Feminismi on Schymanin mielestä työkalu tasa-arvotavoitteiden saavuttamiseksi. Valtarakenteita ja vallanpitäjiä analysoimalla tunnistetaan kenen etuja nykyiset yhteiskuntarakenteet ja -politiikat palvelevat.

Viime vuonna Feministinen aloite sai ensimmäisen edustajansa europarlamenttiin, valtuutettuja 13 kuntaan ja kahdeksankertaisti kannatuksensa valtiopäivävaaleissa jääden niukasti alle 4 % äänikynnyksen. Puolueella on enemmän jäseniä kuin monilla valtiopäiväpuolueilla, sen nuorisojärjestö on maan kolmanneksi suurin ja Uppsalan yliopistossa suurin puolue.

Feministisen aloitteen innoittamana Naisasialiitto Unioni käynnisti Feministiset vaalit -kampanjan (feministisetvaalit.fi), joka pyrkii saattamaan yhteen feministiset äänestäjät ja eduskuntavaaliehdokkaat läpi puoluekentän. Kampanjassa kannustetaan ehdokkaita tuomaan esiin tasa-arvopoliittiset tavoitteensa ja kerätään heille äänestäjiä. Tätä kirjoittaessani 1137 äänestäjää oli luvannut antaa äänensä feministi-ehdokkaalle. jollaisiksi oli ilmoittautunut 163 ehdokasta. Heistä neljä on Satakunnasta, ja näistä kaksi on miehiä. Arvaatko ketkä?

Onko feminismistä tulossa salonkikelpoista?

(julkaistu Satakunnan Kansassa 27.10.2014)

Ruotsissa feministinen puolue sai eurovaaleissa paikan Euroopan parlamenttiin. Suomessa joukko tunnettuja miehiä julistautui pari viikkoa myöhemmin feministeiksi #fsana-kampanjassa. Pop-tähti Beyoncé julistautui feministiksi elokuisessa MTV Video Music Awards -gaalassa, brittinäyttelijätär Emma Watson syyskuussa avatessaan UN Womenin HeForShe-kampanjan, jonka tavoitteena on saada miljardi miestä mukaan puolustamaan naisten oikeuksia tasa-arvon saavuttamiseksi.

Tätäkin palstaa viljelee ainakin kaksi julkifeministiä. Onko feminismistä tulossa salonkikelpoista? Ei ole. Suurin syy on feminismiin virheellisesti liitetty miesviha, joka saa monet naisetkin karttamaan feminismiä. Naisporukan taannoisessa illanvietossa eräs naisista julisti vihaavansa feminismiä koska hänen mielestään nyky-Suomessa tossun alla ovat pikemminkin miehet kuin naiset: miehet tekevät monessa perheessä sekä miesten että naisten työt ja erotilanteissa naiset estävät isiä pitämästä yhteyttä lapsiinsa. Toisekseen yhteiskunnan tehtävä ei ole määrätä miehiä imuroimaan, eikä puuttua siihen kumpi vanhemmista jää kotiin hoitamaan lapsia.

Siinä missä miehet edelleen jyräävät politiikassa ja bisneksessä, naisia todellakin suositaan mm. avioerotilanteissa (SK 23.10.). Miesten ja naisten tasa-arvo-ongelmien vastakkainasettelu ei kuitenkaan ole hedelmällistä koska ratkaisut ongelmiin eivät poissulje toisiaan. On totta ettei ole yksin yhteiskunnan ja lainsäätäjien tehtävä fiksata tasa-arvoa sen enempää naisille kuin miehillekään. Miesten pitää oppia vaatimaan tasa-arvoa perhe-elämässä ja erotilanteissa. Naisten pitää oppia vaatimaan valtaa ja vastuuta työelämässä. Vaikka sukupuolikiintiöitä säädettäisiin lailla ja kaikki miehet lähtisivät tasa-arvotalkoisiin, naiset eivät murra lasikattoa ennen kuin itse uskovat olevansa yhtä osaavia kuin miehet, lakkaavat pelkäämästä epäonnistumista, kyseenalaistavat arkiset sukupuolittuneet käytännöt ja ryhtyvät kannustamaan toisiaan. Perhevapaiden kiintiöinti ei vastaavasti auta elleivät miehet myös käytä oikeuttaan.

Tasa-arvo ei tarkoita sitä että miehet tekisivät kaiken tai että miehet tekisivät ”naisten työt” ja naiset ”miesten työt”. Pikemminkin tavoite on että niin kotitöiden kuin perhevapaidenkin jakamisesta keskusteltaisiin perinteisiin sukupuolinormeihin kahliutumatta, ja että yhteiskunta tukisi erilaisia valintoja. Vastaavasti työelämässä pitäisi ratkaista korvien väli, ei jalkoväli.

Feminismi ei pyri sukupuolettomuuteen eikä sukupuoliroolien hävittämiseen vaan niiden venyttämiseen. Suurimmalle osalle feminismi symbolisoi kuitenkin jotain aivan muuta. Se panee joskus miettimään pitäisikö feminismi-termistä keskustelun sijaan keskittyä edistämään sen keskeisintä tavoitetta, sukupuolten välistä tasa-arvoa.

Tasa-arvo ei ole nollasummapeliä

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 9.6.2014)

Miksi f-sana pelottaa kuin tarttuva tauti ?

Valtion pitää kunnioittaa ihmisoikeuksia ja luoda kansalaisille edellytykset terveyteen, työhön, asuntoon, koulutukseen ja turvallisuuteen. Yhteiskunnan pitää turvata jäsenilleen mahdollisuus hyödyntää voimavarojaan riippumatta iästä, uskonnosta, etnisestä ryhmästä, sukupuolesta tms. Tiettyjä ryhmiä järjestelmällisesti suosivat ja toisia syrjivät normit ja rakenteet pitää purkaa.

Moni voisi allekirjoittaa edellä kuvatut tavoitteet. Mutta kun niiden esittäjänä on Feministipuolue, suurin osa sulkee korvansa ja silmänsä. Sehän tiedetään perehtymättäkin että ”varttitonnareita ja hammaspeikkoja muistuttavien” (Loka Laitista lainatakseni) feministien perimmäinen - ellei ainoa - tavoite on miesten sukupuuttoon hävittäminen.

Feministinen puolue teki kuitenkin eurovaaleissa läpimurron Ruotsissa saaden yhden paikan Euroopan parlamenttiin. Ruotsin yli pyyhkäisi laajemminkin punavihreä aalto, joka on tulkittu suvaitsevaisuuttaan korostavien ruotsalaisten vastavedoksi äärioikeiston esiinmarssille. Feministiselle puolueelle oli Ruotsissa tilausta siitä huolimatta että useimmat puolueet ja kärkipoliitikot ovat julistautuneet feministeiksi. Mm. pitkäaikainen pääministeri Göran Persson totesi vuonna 2002 olevansa feministi, sillä varauksella ettei ”halua ajaa näitä kysymyksiä niin että se aiheuttaa vastakkainasettelua”. Ehkä nyt olikin tilausta puolueelle joka tasa-arvon kannattajaksi julistautumisen sijaan on myös valmis ajamaan asiaa.

Perssonin julistautuessa feministiksi kiisteltiin onko hän ”oikeasti” tai ”riittävästi” feministi. Suomessa pääministeri ei ehkä pääsisi yhtä helpolla julistautuessaan feministiksi. Suomessa feminismiä kritisoidaan usein siitä, ettei se huomioi miesten kokemaa epätasa-arvoa esim. huoltajuuskiistoissa. Moni tuntuu myös kuvittelevan että sukupuolten tasa-arvo olisi vastoin miesten intressejä. Naiset ovat usein altavastaajia työelämässä, miehet perhe-elämässä, joten molemmat hyötyvät tasa-arvosta. Feminismi tavoittelee naisille ja miehille samoja oikeuksia ja mahdollisuuksia työssä ja kotona, ei naisten ylivaltaa, eikä miesten ja naisten samaan muottiin puristamista. Terminä feminismi on kieltämättä ongelmallinen koska se ahtaasti ymmärrettynä viittaa vain toiseen sukupuoleen.

Tuoreella netistä löytyvällä videolla Pauli Aalto-Setälä, Juhana Vartiainen ja joukko muita vaikutusvaltaisia miehiä kysyy miksi f-sana pelottaa kuin tarttuva tauti ja miksei mies voisi olla feministi (#fsana). ”Jos feminismillä tarkoitetaan sitä, että ajaa tasa-arvoa, palkkatasa-arvoa ja yhdenvertaista kohtelua, niin sitten olen äijäfeministi", totesi SDP:n tuore puheenjohtaja Antti Rinne tammikuussa. Jos etuliite helpottaa tunnustautumista, se suotakoon.

Palkataan: kakkavaippojen karaisema kotiäiti

Kolumni / Satakunnan Kansa, 19.11.2008

Ellei naisella ole lapsia, jotka pitää hakea päiväkodista kello neljä ja joiden sairastaessa pitää jäädä pois töistä, hän on joka tapauksessa potentiaalinen synnyttäjä ja siten riski työnantajalle. Vanhemmuus (erityisesti äitiys) on työnantajan silmissä rasite, vaikka tosi asiassa vastuu lapsesta opettaa kärsivällisyyttä, priorisointia ja nopeaa toimintaa – ominaisuuksia joita ei opi yhdessäkään korkeakoulussa. Vanhemmuuden pitäisi olla ansioluettelon arvokkain meriitti, todistus siitä ettei ”jäädy”, kun nuorimmainen huutaa kurkku suorana maitoa ja pottailua harjoitteleva esikoinen aikoo juuri astua linttaan olohuoneen matolle ahkeroimansa läjän (rekrytoijat: casea saa käyttää työhaastattelussa).

Nuorten naisten syrjintää työmarkkinoilla voitaisiin ehkäistä jakamalla vanhemmuudesta työnantajalle aiheutuvat kustannukset kaikkien työnantajien kesken. Näin myös vanhemmuutta tulisi jaettua nykyistä tasaisemmin. Suomalaisisät käyttävät vain 5 % palkallisista perhevapaista (mm. Ruotsissa 18 %), mistä syytetään mm. palkkatyön keskeisyyttä miesidentiteetille, miesten korkeampia tuloja ja työnantajien kielteistä suhtautumista. Luulisi hyvänen aika ainakin äiti- ja isijohtajien arvostavan vanhempainvapaata pitäneitä miehiä! Itse palkkaisin oitis muista meriiteistä (tai niiden puuttumisesta) piittaamatta miehen, joka on riskeerannut asemansa äijäporukassa ja työyhteisössä lastensa edun nimissä!

Kasvatusvastuun aliarvostus näkyy myös eri ammattien palkkauksessa ja statuksessa. Tilastokeskuksen vuoden 2007 tilastojen perusteella esim. lastentarhanopettajan keskipalkka oli 2153 euroa, perhepäivähoitajan 1760 euroa. Palkat tuntuvat käsittämättömän pieniltä ajatellen ammattien merkitystä lasten hyvinvoinnille ja siten kansakunnan tulevaisuudelle. Hoiva-ammattilaisten harteilla painaa Tehy-taistelusta tuttu kutsumuksen taakka: konsulteille ja pörssimeklareille maksetaan tähtitieteellisiä summia kompensaationa ”vastuullisesta ja raskaasta” työstä, kun taas lasten- ja sairaanhoitajille riittää pienempikin korvaus ”leppoisasta kutsumustyöstä”.

Paljon ei näitä alipalkattuja kasvatuksen ammattilaisia taida lämmittää, että tuoreimmassa (2007) ammattien yhteiskunnallista arvostusta kartoittavassa tutkimuksessa sairaanhoitaja rankattiin sijalle kuusi, kätilö sijalle kymmenen, lastenhoitaja sijalle 17., lastentarhanopettaja sijalle 22. ja perushoitaja sijalle 33. Vuoden 1991 tuloksiin verrattuna eniten on noussut perhepäivähoitajien arvostus (263. > 55.). Kuriositeettina mainittakoon että ahtaajat arvostettiin sijalle 244. ja paperikoneenhoitajat sijalle 270. Jokainen vanhempi tietää, miten raskasta lapsenhoito voi känkkäränkkäpäivinä olla – puhumattakaan jos lapsia on vastuulla kymmenen, ne eivät ole omia ja vähintään yksi on aina nuhainen. Useimmat vanhemmat olisivatkin valmiita maksamaan hoitajille nykyistä enemmän – kunhan veroja ja palvelumaksuja ei koroteta.

Sen verran voin lastenhoidon alipalkattuja ammattilaisia lohduttaa, ettei palkka ja elämänlaatu useinkaan korreloi keskenään: Työurani on ollut sikäli laskeva, että kovapalkkaisin duunini taisi olla ensimmäinen ”oikea” työni. Työskentelin vuosituhannen vaihteessa puolisentoista vuotta yritysjohdon konsulttina, mutta irtisanouduin koska ”asiakkaan ongelmien strukturointi” eli Powerpoint-kalvojen väsääminen ei ollut kovin mielekästä. Siirryin luokanopettajan sijaiseksi, vaikka korvaus lasten opettamisesta ja kasvattamisesta olikin alle 40 % kalvonikkarin palkasta. Elämänlaatu parani ja huomasin onnen tulevan mm. siitä, että voi päivittäin edistää jotain arvokkaana pitämäänsä päämäärää, kuten lasten hyvinvointia. Siitä puheen ollen, hyvää Lapsen oikeuksien päivää 20.11.

Ratkaisevaa on korvien väli, ei jalkoväli!

Kolumni / Satakunnan Kansa, 4.6.2008

Feministinen aikakauslehti Tulva hyökkäsi tuoreessa numerossaan taantumuksellisina pitämiään miesaktivisteja vastaan otsikolla ”Tulta munille”. Tästäkös miesaktivistit pillastuivat ja aihetta käsitelleessä A-studiossa (7.5.) saimme kuulla, etteivät miespolot uskalla edes puhua miesten ongelmista tässä naisten dominoimassa yhteiskunnassa, jossa tasa-arvovaltuutettukin keskittyy vain naisten aseman kohentamisen.

Syntyneestä porusta päätelleen miesten merkittävin tasa-arvo-ongelma on aktiivinen naisasialiike, vaikka feministien provokaatio itse asiassa mahdollisti miesten todellisten tasa-arvo-ongelmien pääsyn päivänvaloon: A-studion lähetyksessä tutkija Pasi Malmi listasi erityisesti miehiin kohdistuvina epäkohtina kovemmat tuomiot, lyhyemmän ja sairaamman elämän, vähäisemmän vapaa-ajan, pakollisen asepalveluksen sekä ero-isien heikomman aseman huoltajuuskiistoissa.

Naisasialiikkeen keskeisiä huolenaiheita ovat vastaavasti naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta, synnytysikäisten naisten työmarkkinasyrjintä, miehiä matalammat palkat jopa samasta työstä sekä naisten aliedustus julkisen ja yksityisen sektorin johtoportaassa. Jotkut ovat tosin sitä mieltä, että naisten aliedustus julkisen ja yksityisen sektorin johtoasemissa johtuu naisten matalasta riskin- ja stressinsietokyvystä sekä kunnianhimottomuudesta.

Itsekin olen taipuvainen uskomaan, että miespopulaatiossa on enemmän potentiaalisia johtajia kuin naispopulaatiossa. Jos näin todellisuudessa onkin, siitä ei missään tapauksessa ole johdettavissa, että miehet automaattisesti olisivat naisia parempia johtajia. Usko perustuu sitä paitsi olettamukseen että ns. miehiset ”kovat” ominaisuudet ovat valttia johtamisessa. Miehethän toimivat tunnetusti järjellä, naiset sydämellä. Viime aikoina on kuitenkin kyseenalaistettu onko tehokkuus arvokkaampaa kuin inhimillisyys ja korostettu mm. tunneälyn merkitystä johtajuudessa. Yleisesti taidetaan myös ajatella, että naispopulaatiossa on enemmän ”hyviä” huoltajia kuin miespopulaatiossa. Jos näin todellisuudessa onkin, siitä ole johdettavissa, että naiset automaattisesti olisivat miehiä parempia huoltajia. Ratkaisevaa on korvien väli, ei jalkoväli!

Nuori Albert Halonen (SK 31.5.) kirjoittaa kiitetyssä yo-aineessaan: ”Mikään ei ole niin inhottavaa kuin katsella nykyään, kuinka naiset änkeävät itseään fanaattisessa vimmassaan miesten tarkkaan valituille reviireille.” Miesten reviiriksi Halonen mainitsee mm. palkkatyön; naisten olisi syytä keskittyä pullien paistamiseen ja kakaroiden kaitsemiseen. Halonen jatkaa: ”Mies ahdistuu, kun ei saa toteuttaa itseään. Ruumiillista työtä ei ole, metsään et voi paeta ajamatta ensin satoja kilometrejä pohjoiseen.” Hassua, että miehet ahdistuvat kun eivät voi toteuttaa itseään, sillä aika moni nainen ahdistuu juuri ”toteuttaessaan itseään” (siinä roolissa jonka moni mies hänelle soisi) – neljän seinän sisällä kurahousujen ja kakkavaippojen seassa. Siinä mielessä yhdyn Haloseen (sikäli kun häntä oikein tulkitsen), että naisjärjestöjen olisi hyvä kiinnittää huomiota myös naisvaltaisten toimialojen ja kotiäitiyden matalaan statukseen sen ohella että pyrkivät miehiksi miesten johtopaikoille. Toistaiseksi useamman vuoden kotonaolo lasten kanssa ei ole varsinainen meriitti työnhaussa.

Naisten tasa-arvo-ongelmat ovat kieltämättä saaneet viime vuosina paljon palstatilaa. Varmaa on kuitenkin, etteivät miesten tasa-arvo-ongelmat ole tästä syystä syntyneet tai kärjistyneet. Miesasialiike lyö päätään seinään kohdistaessaan hyökkäyksensä naisasialiikkeeseen, semminkin kun naisjärjestöjen tavoitteet esim. vanhemmuuden jakamisesta tukevat miestenkin tavoitteita. Tuskin feministeillä olisi myöskään mitään miesten pidempää ja terveempää elämää tai lyhyempää asepalvelusta vastaan. Mies- ja naisasialiikkeen vastakkainasettelu onkin silkkaa resurssien haaskausta!

Tasa-arvotaistelun kompastuskivet

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, 7.3.2006)

Tänään kansainvälisenä naistenpäivänä kiinnitetään eri puolilla maailmaa huomiota naisten vuosisatoja kestäneeseen taisteluun oikeudesta osallistua tasavertaisesti yhteiskuntaelämään. Paljon on saavutettu, mutta vielä on Suomessakin matkaa taivallettavana: 37 % nykyisistä kansanedustajista ja alle 15 % suurimpien suomalaisyritysten hallitusten jäsenistä (v. 2005) on naisia ja suomalaisnaiset tienaavat noin viidenneksen miehiä vähemmän.

On suhteellisen helppo asettua tasavertaisten vaikuttamismahdollisuuksien taakse. Ruotsin pääministeri Göran Persson julisti taannoin jopa olevansa feministi, jos termillä tarkoitetaan naisten yhtäläisten yhteiskunnallisten vaikutusmahdollisuuksien takaamista. Ruotsissa feminismistä onkin tullut lähes itsestäänselvyys eikä feministiksi ilmoittautuminen ole enää kovin radikaalia. Feminismin arkipäiväistyminen ei tosin välttämättä ole edistänyt naisasiaa, sillä muodollisen feministi-kilven takana on helppo jatkaa politiikan tekoa entiseen malliin. ”Adoptoimalla” feminismin kaltaiset erityiskysymykset puolueet pyrkivätkin osin riisumaan yhden asian liikkeet aseista.

Suomessa feminismi-sana ei ole samalla tavalla neutralisoitunut; moni haluaa kyllä edistää tasa-arvoa mutta pesee samaan hengen vetoon kätensä ”telaketjufeminismistä”. Käytetyistä termeistä riippumatta oleellista on huomata, etteivät tasa-arvon kannattajat suinkaan aja akkavaltaa, vaan ovat useimmiten etulinjassa kasvattamassa miesten roolia kodin vaikutuspiirissä, samalla kun pyritään kasvattamaan naisten roolia elinkeinoelämässä, politiikassa ja virkamieskoneistossa. Tasa-arvon kannattajat pyrkivät toisin sanoen poistamaan miesten työt ja naisten työt makrotasolla. Yhtä tärkeää kuin naisten palkkakuopasta nostaminen on naisvaltaisten alojen ja ns. pehmeiden arvojen statuksen nostaminen – niin ettei miehenkään tarvitse häpeillen jäädä vanhempainvapaalle.

Yksi jonkin verran käytetty keino naisten aseman parantamiseksi ovat kiintiöt: esim. Norjan kiintiölain mukaan suuryrityksen hallituksessa on oltava vähintään 40 % naisia. Myös Suomen hallitus soveltaa samaa prosenttilukua nimetessään edustajia valtionyhtiöiden ja -osakkuusyhtiöiden hallituksiin. Kiintiöpolitiikka nostattaa kuitenkin tapetille muidenkin ryhmien kiintiöittämisen: pitäisikö esim. vanhuksilla, liikuntaesteisillä ja punatukkaisillakin olla omat kiintiönsä? Naiskiintiöt parantavat sitä paitsi vain näennäisesti naisten asemaa, nostamatta välttämättä heidän arvostustaan. On helppo kuvitella miten ”kiintiönainen” sivuutetaan palaverissa, kun ansioillaan hallitukseen nostetut asiantuntijat päättävät asioista. Sari Baldaufin ja Sirkka Hämäläisen kaltaisia ansioituneita konkareita sen sijaan kuunneltaneen yhtiöiden hallituksissa korva tarkkana.

Kysymys ei toki ole yksiselitteinen, sillä kiintiöt saattavat joissakin tapauksissa tarjota näytönpaikan naisille, jotka muuten olisivat ikuisesti paitsiossa. Näytönpaikkoja tarjoutuu kuitenkin myös muilla tavoin: maahanmuuttajien työvoimakouluttajana olen huomannut miten esim. palkaton työharjoittelu tarjoaa ennakkoluuloihin törmääville maahanmuuttajille ainutlaatuisen tilaisuuden näyttää osaamisensa ja madaltaa työllistymiskynnystään. Kun yksi maahanmuuttaja on osoittautunut hyväksi työntekijäksi, uskalletaan palkata toinenkin. En suinkaan ehdota palkatonta koeaikaa johtotehtäviin pyrkiville naisille, mutta esimerkki osoittaa miten eri syistä paitsiossa olevien ryhmien tietynlainen ”positiivinen erityiskohtelu” voi edesauttaa heidän asemaansa. Baldaufin ja Hämäläisen kaltaisten hallitushaiden tarjoamat esimerkit raivannevat kuitenkin naisten tietä tehokkaammin kuin kiintiöt, jotka lähinnä heittävät vettä naisten kykyihin muutenkin skeptisesti suhtautuvien myllyyn.

Jos nainen sitä paitsi nousee johtavaan asemaan omilla ansioillaan, on entistäkin vaikeampi löytää perusteita mieskollegaa matalammalle palkkaukselle. Etenkin kun tiedetään, että tunnolliseksi kasvatetut naiset tekevät usein työnsä monta kertaa miehiä perusteellisemmin. Jossain onkin mätää, kun poikien lähes kaikilla luokka-asteilla tyttöjä heikompi koulumenestys palkitaan työelämässä viidenneksen paremmalla palkalla! Saattaa olla, että naisten joukossa on vähemmän kylmäpäisiä johtajatyyppejä ja miehiä vähemmän halukkuutta tehdä johtavan aseman vaatimia uhrauksia perhe-elämässä, mutta ne naiset, jotka näihin uhrauksiin ovat valmiita, ansaitsevat uhrauksilleen saman korvauksen kuin miehet.

Keskustelussa naisten asemasta ja sen parantamisesta on toki aina pidettävä mielessä, ettei tasa-arvoa pidä mitata vain palkkapussilla ja alaisten määrällä. Olennaisia mittareita ovat myös onnellisuus ja tyytyväisyys, jotka saattavat olla hyvinkin riippumattomia edellä mainituista mittareista. Vaikkei henkirievun vaaliminen ehkä ole paras onnellisuuden mittari, muistettakoon, että yksi 8000 naisesta, mutta peräti yksi 2000 miehestä tekee Suomessa vuosittain itsemurhan. Ei ole siis helppoa miehilläkään tavoitellessaan dynaamista, sporttista ja menestyvää elämää. Siksi naisten kannattaakin miettiä, mitkä asiat miehisessä maailmassa ovat todella tavoittelemisen arvoisia.

Mona Sahlin vill inte ersätta kvinnoförtryck med religiöst förtryck

(Gävle Dagbladet 2003)

När Mona Sahlin säger att flickor måste få bära burka på fritiden om de vill, stöder hon enligt Olle Ljungbeck kvinnoförtryck. För svenskar är islam och dess kvinnosyn svår att förstå, och i okunnigheten finns en grogrund för fördomar. Eftersom de flesta kvinnor i de sekulariserade västerländska samhällen aldrig skulle välja ett ansiktstäckande klädsel, är det rent omöjligt för dem (liksom för västerländska män) att lyssna på de kvinnor som säger att de helt frivilligt och självständigt valt slöjan. Dessa kvinnor motiverar sitt val med bl a respekt för Allah (trots att Koranen inte kräver en heltäckande, vill några kvinnor överträffa dess minimikrav) eller med identitetssökande. Några kvinnor har även feministiska motiveringar: de väljer slöjan först och främst för att dölja sina behag för att män inte ska bedöma dem enligt reklamens skönhetskriterier, utan utifrån deras intelligens och personlighet.

Bl a Pauline de los Reyes skriver skarpskinnigt, att det senaste årets debatt om hedersmord, patriarkaliska familjer och situationen för ”utsatta flickor” har öppnat dörren för en retorik som placerar personer med utländsk bakgrund utanför den svenska jämställdhetens gränser. Invandrarmän pekas ut som potentiella våldsverkare medan jämställdhet görs till en etnisk ”svensk” markör. Samtidigt väljer man att förbise den sekulariserade västliga civilisationens variant av kvinnoförnedring: översexistiska affischer, silikontuttar och stringtrosor för småtjejer…

Jag vågar inte påstå att slöjan alltid är ett frivilligt val. Men det måste starkt ifrågasättas huruvida det går att kämpa eventuellt tvång med ett förbud; i fråga om kvinnoförtryck ligger de största problemen mellan mäns öron. Slöjtvånget utgör i sådana fall endast toppen på isberget, en synlig symbol som känns lättare att bekämpa än de djupliggande problemen. En bra jämförelse utgörs av kvinnor som tvingas till sexslav: Hittills har ingen krävt ett sexförbjud, antagligen eftersom det enligt vår uppfattning inte finns något onda i sex i sig. Vi drar inte slutsatsen att ”sex symboliserar kvinnoförtryck” pga. enskilda fall. Slöjan får oss däremot se rött och dra överdrivna slutsatser. Vi vill ersätta ”kvinnoförtryck” med religiöst förtryck som skulle hindra kvinnliga representanter för en enskild religion, islam, från att uttrycka sig.