Äiti repun täytti, isä ilmansuunnat näytti

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 16.5.2016)


Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen oli taannoin Miesten tunti radio-ohjelman vieraana. Sinkkosen mukaan äidin rooli on tärkeä, mutta varsinkin pienet pojat tarvitsevat isän ja miehen mallia koska ”isän ja lapsen kiintymyssuhteessa on erilaisia sävyjä kuin äidin ja lapsen kiintymyssuhteessa”. Pojat tarvitsevat Sinkkosen mielestä isää ”luottavaisen tutkimisen tueksi”, kun taas äiti on yleensä läheisyyden ja lohdutuksen lähde, puhaltaa pipiä ja silittää. Sinkkonen kiteytti roolituksen Eppu Normaalin otsikossa siteerattuihin laulunsanoihin.

Vaikka Sinkkonen muistikin korostaa että myös isä voi (ja isän kuuluukin) olla hoivaava, rivien välistä kuulsi epäilys äidin kyvyistä toimia auktoriteettina, komentaa tunteilematta. Tarvitaan isä jyrähtämään ennen kuin lapset laittavat Legot laatikkoon!

”Kaksi isää ei voi olla lapselle äiti, eikä kaksi äitiä voi olla lapselle isä,” julistetaan Aito avioliitto ry:n nettisivuilla. Miehen ja naisen muodostaman avioliiton kerrotaan heijastavan miehen ja naisen toisiaan täydentävää olemusta. Ikään kuin yin - yang -asetelman varmistamiseksi yhdistyksen yhtenä tarkoituksena on ”edistää lapsen terveen sukupuoli-identiteetin kehittymistä siten, että pojan kasvua mieheksi ja tytön kasvua naiseksi tuetaan vahvistamalla sukupuolten luontaista erilaisuutta”.

Vuoden 2014 avioeronneisuuden mukaan ensimmäinen avioliitto päättyy eroon 39 % todennäköisyydellä. Sosiaalitoimissa solmittiin v. 2014 lapsen huollosta ja asumisesta 48 000 sopimusta, joista 93 % koski yhteishuoltoa, 6 % äidin yksinhuoltoa ja 1 % isän yksinhuoltoa. Vajaa 3500 lasta jäi siis vain miehen tai naisen kasvattamaksi. Kuka silittäisi yh-isän lasta tai rohkaisi yh-äidin lasta tutkimaan maailmaa jos heidän yh-vanhempansa olisi kasvatettu kovin kapeaan sukupuolimuottiin?

Koska kaksi täysipäistä kasvattajaa on kuitenkin lapselle useimmiten parempi kuin yksi, lainsäädännöllä pitäisi tukea myös naisparin lapsen oikeuksia syntymästä alkaen. Nykytilanteessa naisparin on tehtävä kallis ja hidas sisäinen adoptio, jotta toinenkin äiti olisi virallisesti lapsensa vanhempi. Vireillä olevassa Uudistetaan äitiyslaki -kansalaisaloitteessa vaaditaan mahdollisuutta toisen äidin vanhemmuuden varmistamiseen jo äitiysneuvolassa isien tapaan.

Kirjoittaja on allekirjoittanut aloitteen

Onko lapsella oikeus ajatella mitä haluaa ja uskoa mihin haluaa?

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 20.11.2014

YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus hyväksyttiin 20.11.1989 kymmenen vuoden työn seurauksena. Se on maailman laajimmin hyväksytty ihmisoikeussopimus, jota juhlistetaan vuosittain lapsen oikeuksien päivänä. Tänään juhlitaan sopimuksen 25-vuotispäivää.

Sopimus muutti lapsen oikeuden hyvään ja turvalliseen lapsuuteen hyväntekeväisyydestä valtioita oikeudellisesti sitovaksi velvoitteeksi. Lapsen oikeudet ovat parantaneet myös suomalaislasten elämää. Esimerkiksi kuritusväkivalta on vähentynyt selvästi.

Toisaalta esim. lasten kuulemisessa ja osallistumisen mahdollisuuksissa on vielä parannettavaa. Lapsen mahdollisuus vaikuttaa elämäänsä sekä osallistua ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti päätöksentekoon lisää tyytyväisyyttä elämään. Kakkosluokkalainen esikoiseni kertoi ylpeänä miten oppilaat olivat lukuvuoden alussa itse laatineet luokan säännöt. Itse kirjotettuihin ja yhteisesti hyväksyttyihin sääntöihin luonnollisesti myös sitoudutaan paremmin kuin opettajan sanelemiin sääntöihin.

Myös poliittisten päätösten vaikutukset lapsiperheisiin ja lasten tulevaisuuteen tulisi arvioida perusteellisemmin. Lapset kantavat niiden päätösten seuraukset joita teemme nyt esimerkiksi ympäristön suhteen.

25-vuotisjuhlavuoden teema - lapsen oikeus lepoon, leikkiin ja vapaa-aikaan - ei sekään aina toteudu riittävästi aktiviteeteista toiseen kiiruhtavissa suomalaisperheissä.

Kirkon lapsityöntekijöiden (1996) kynästä lähteneet ”Lapsen kymmenen käskyä vanhemmille” kääntävät lapsen oikeudet vanhempien velvollisuuksiksi. Vaikka lapsella on oikeus tulla kuulluksi, esittää toiveita ja mielipiteitä, vanhemmalla on velvollisuus asettaa rajat ja kertoa miksi kaikkea ei voi saada ja miksi 6-vuotias ei voi pelata 15-vuotiaille tarkoitettuja pelejä. Lapsen 10. käsky vanhemmalle kuuluukin: ”Älä anna minulle kaikkea mitä minä haluan, sillä vapaamielisyytesi on usein vain välinpitämättömyyttä, anteliaisuutesi huonoa omaatuntoa, suvaitsevaisuutesi voimattomuutta ja joustavuutesi mukavuudenhalua.”

Lapsen oikeuksien lisäksi lapset ansaitsevat oman liputuspäivän siinä missä äidit ja isätkin! Sisäministeriö on määrännyt valtion virastot ja laitokset liputtamaan 20.11. ja suosittelee yleistä liputusta muillekin. Tavoitteena on vakiinnuttaa lapsen oikeuksien päivä liputuspäiväksi. Vedä siis lippu salkoon tai liputa somessa jakamalla sivulla facebook.com/UNICEFFinland tänään klo 7.00 julkaistu digilippu. Tarkista samalla vastaus otsikon kysymykseen sivulta lapsiasia.fi/lapsen_oikeudet. Mikä tärkeintä, toimeenpane lapsen oikeuksien päivän kunniaksi lapsen kymmenen käskyn 3. käsky: ”Muista pyhittää aikaa myös minulle, sillä miten käytät aikasi, niin jaat sydämesi.”

Avajaissanat Lapsen oikeuksien päivän Taikalampputapahtumassa

(Avajaissanat Porin Lastenkulttuurikeskuksen – Satakunnan lastenkulttuuriverkoston Lapsen oikeuksien päivän Taikalampputapahtumassa 20.11.2008)

Olen äärimmäisen otettu että saan lausua avajaissanat näin hienossa tilaisuudessa. Täytyy myös heti alkuun todeta, että olen ylpeä kotikaupungistani jossa kehitetty vauvojen värikylpykonsepti on ainoana suomalaisena kelpuutettu Italian kansainvälisille lastenfestivaaleille.

Tänään vietetään YK:n Lapsen oikeuksien päivää. Lapsen oikeuksien yleissopimus on maailman laajimmin ratifioitu kansainvälinen sopimus, jossa maat lupaavat aina toimia lapsen parhaaksi. Valtioiden ja niiden hallitusten lisäksi on kuntien, äitien, isien ja kaikkien aikuisten tehtävä huolehtia lasten oikeuksista.

Suomessa lapsiasiainvaltuutettu seuraa lasten oikeuksien toteutumista, myös Unicefilla on oikeus ja velvollisuus valvoa sopimuksen toteutumista. Sopimuksen hyväksymisestä tulee muuten ensi vuonna täyteen 20 vuotta. Silloin pidetään kunnon kemut, mutta 19 vuottakin on kunnioitettava ikä joten juhlitaan sitä tänään täällä.

Lapsen oikeuksien yleissopimus on muotoiltu 54 artiklaksi. Huomionarvoista on että 42. artiklan mukaan valtion on huolehdittava että kaikki kansalaiset tietävät lapsen oikeuksista. Ennen kaikkea lapsilla on oikeus tuntea oikeutensa. Koska uskallan epäillä että valtiolla on vielä hieman työsarkaa jäljellä, käytän tilaisuuden hyväkseni kertoakseni paikalla oleville lapsille heidän oikeuksistaan.

Lapset (joiksi lasketaan jokainen alle 18-vuotias), teillä on oikeus

• TERVEYTEEN eli oikeus elää; oikeus saada ruokaa, vaatteita ja huolenpitoa; oikeus saada apua sairastaessanne ja oikeus leikkiin ja lepoon
• KOULUTUKSEEN eli oikeus oppia lukemaan ja laskemaan; oikeus käydä koulua ilmaiseksi ja oikeus oppia kunnioittamaan erilaisuutta
• TURVAAN eli oikeus aikuisten huolenpitoon ja apuun kiusaamis- tms. ikävissä tilanteissa
• OSALLISTUMISEEN eli oikeus saada toiveenne kuuluviin päätöksenteossa; oikeus omiin juttuihin; oikeus saada nimi ja kansalaisuus

Vanhemmille ja muille aikuisille haluan tässä yhteydessä muistuttaa että lapsen oikeus on aikuisen velvollisuus – kannattaa siis perehtyä sopimukseen!

Tämän vuoden Lapsen oikeuksien päivän teemana on lapsen oikeus leikkiin. 31. artiklaan on kirjattu vaatimus lapsen oikeudesta ”lepoon, leikkiin ja vapaa-aikaan sekä taide- ja kulttuurielämyksiin”. Tämän tajutessani pelästyin, että olen tainnut rikkoa sopimusta; nyt kaksivuotias esikoiseni kävi kyllä vauvamuskarissa puoli vuotta ja kerran värikylvyssä, mutta äidin kiireiden vuoksi kulttuuririennot ovat sittemmin jääneet. Puolivuotiaan kuopuksen taide-elämykset ovat jääneet isoveljen vesiväritaiteen ihailuun (repimiseen ja syömiseen).

Toisaalta, tänä päivänä ongelmana taitaa pikemminkin olla että lapset jo hyvin nuorina turrutetaan liian runsaalla tarjonnalla. Lapselle saattaa tulla stressi, kun vanhemmat kiidättävät heitä harrastuksesta toiseen. Todellinen vapaa-aika voi olla hyvinkin kortilla. Ikäluokkani vanhemmat kuuluvat ns. portfoliosukupolveen, joka on kerryttänyt cv-merkintöjä jo lukiosta asti.

Itse muistan miten helpottunut olin kun luin jostain artikkelista, että lapsella saa ja pitääkin joskus olla tylsää, aikaa jolloin hän voi lepuuttaa aivojaan tai vaipua mielikuvitusmaailmaansa. Työelämän hektisyyttä kritisoidaan nykyään usein juuri siksi että jatkuva kilpailu ja suorittaminen tappavat luovuuden.

Sama pätee luonnollisesti myös lapsiin; jos haluamme päästää pienen taiteilijan valloilleen, on lapsille annettava sopivasti virikkeitä, kannustusta, aikaa ja vielä kerran aikaa. On hyvä muistaa, että vaikka koti on vanhemmalle lähinnä työmaa, on se lapselle loputon aarreaitta. Lapsi näkee nojatuolissa mörkövuoren, divaanissa liukumäen ja kaakelilattiassa autoradan.

Katselin tiistaina Ajankohtaisen kakkosen kasvatusiltaa, jossa pohdittiin syitä nuorten mielenterveyshäiriöihin. Myös lähetykseen kutsutut kasvatuksen asiantuntijatkin kritisoivat ajan henkeä tehokkuusvaatimuksineen ja äärimmilleen viritettyine opetusohjelmineen. Matemaattisluonnontieteelliset ns. kovat aineet ovat haukanneet entistä suuremman siivun opetuksesta. Jos Kauhajoen ja Jokelan tragedioista mitään hyvää seuraa, kilpailuajattelua tasapainottavien ja ilmaisua kehittävien taito- ja taideaineiden merkitys ymmärretään nykyistä paremmin. Näin varmasti myös suomalaisoppilaiden kouluviihtyvyys paranisi!

Sanomani olkoonkin tiivistetysti: Annetaan lasten luovuudelle tilaa joka päivä myös arkisissa tilanteissa ja paikoissa, ennen kaikkea kotona, koulussa ja päiväkodissa. Hyödynnetään lisäksi sopivassa määrin kaupunkimme mahtavaa lastenkulttuuritarjontaa värikylvyistä kuvataidekerhoihin, sanataideryhmiin, työpajoihin ja näyttelyihin.

Palkataan: kakkavaippojen karaisema kotiäiti

Kolumni / Satakunnan Kansa, 19.11.2008

Ellei naisella ole lapsia, jotka pitää hakea päiväkodista kello neljä ja joiden sairastaessa pitää jäädä pois töistä, hän on joka tapauksessa potentiaalinen synnyttäjä ja siten riski työnantajalle. Vanhemmuus (erityisesti äitiys) on työnantajan silmissä rasite, vaikka tosi asiassa vastuu lapsesta opettaa kärsivällisyyttä, priorisointia ja nopeaa toimintaa – ominaisuuksia joita ei opi yhdessäkään korkeakoulussa. Vanhemmuuden pitäisi olla ansioluettelon arvokkain meriitti, todistus siitä ettei ”jäädy”, kun nuorimmainen huutaa kurkku suorana maitoa ja pottailua harjoitteleva esikoinen aikoo juuri astua linttaan olohuoneen matolle ahkeroimansa läjän (rekrytoijat: casea saa käyttää työhaastattelussa).

Nuorten naisten syrjintää työmarkkinoilla voitaisiin ehkäistä jakamalla vanhemmuudesta työnantajalle aiheutuvat kustannukset kaikkien työnantajien kesken. Näin myös vanhemmuutta tulisi jaettua nykyistä tasaisemmin. Suomalaisisät käyttävät vain 5 % palkallisista perhevapaista (mm. Ruotsissa 18 %), mistä syytetään mm. palkkatyön keskeisyyttä miesidentiteetille, miesten korkeampia tuloja ja työnantajien kielteistä suhtautumista. Luulisi hyvänen aika ainakin äiti- ja isijohtajien arvostavan vanhempainvapaata pitäneitä miehiä! Itse palkkaisin oitis muista meriiteistä (tai niiden puuttumisesta) piittaamatta miehen, joka on riskeerannut asemansa äijäporukassa ja työyhteisössä lastensa edun nimissä!

Kasvatusvastuun aliarvostus näkyy myös eri ammattien palkkauksessa ja statuksessa. Tilastokeskuksen vuoden 2007 tilastojen perusteella esim. lastentarhanopettajan keskipalkka oli 2153 euroa, perhepäivähoitajan 1760 euroa. Palkat tuntuvat käsittämättömän pieniltä ajatellen ammattien merkitystä lasten hyvinvoinnille ja siten kansakunnan tulevaisuudelle. Hoiva-ammattilaisten harteilla painaa Tehy-taistelusta tuttu kutsumuksen taakka: konsulteille ja pörssimeklareille maksetaan tähtitieteellisiä summia kompensaationa ”vastuullisesta ja raskaasta” työstä, kun taas lasten- ja sairaanhoitajille riittää pienempikin korvaus ”leppoisasta kutsumustyöstä”.

Paljon ei näitä alipalkattuja kasvatuksen ammattilaisia taida lämmittää, että tuoreimmassa (2007) ammattien yhteiskunnallista arvostusta kartoittavassa tutkimuksessa sairaanhoitaja rankattiin sijalle kuusi, kätilö sijalle kymmenen, lastenhoitaja sijalle 17., lastentarhanopettaja sijalle 22. ja perushoitaja sijalle 33. Vuoden 1991 tuloksiin verrattuna eniten on noussut perhepäivähoitajien arvostus (263. > 55.). Kuriositeettina mainittakoon että ahtaajat arvostettiin sijalle 244. ja paperikoneenhoitajat sijalle 270. Jokainen vanhempi tietää, miten raskasta lapsenhoito voi känkkäränkkäpäivinä olla – puhumattakaan jos lapsia on vastuulla kymmenen, ne eivät ole omia ja vähintään yksi on aina nuhainen. Useimmat vanhemmat olisivatkin valmiita maksamaan hoitajille nykyistä enemmän – kunhan veroja ja palvelumaksuja ei koroteta.

Sen verran voin lastenhoidon alipalkattuja ammattilaisia lohduttaa, ettei palkka ja elämänlaatu useinkaan korreloi keskenään: Työurani on ollut sikäli laskeva, että kovapalkkaisin duunini taisi olla ensimmäinen ”oikea” työni. Työskentelin vuosituhannen vaihteessa puolisentoista vuotta yritysjohdon konsulttina, mutta irtisanouduin koska ”asiakkaan ongelmien strukturointi” eli Powerpoint-kalvojen väsääminen ei ollut kovin mielekästä. Siirryin luokanopettajan sijaiseksi, vaikka korvaus lasten opettamisesta ja kasvattamisesta olikin alle 40 % kalvonikkarin palkasta. Elämänlaatu parani ja huomasin onnen tulevan mm. siitä, että voi päivittäin edistää jotain arvokkaana pitämäänsä päämäärää, kuten lasten hyvinvointia. Siitä puheen ollen, hyvää Lapsen oikeuksien päivää 20.11.

Väsynyt mutta onnellinen

Kolumni / Satakunnan Kansa, 18.6.2008

Omistettakoon tämä kolumni kuusiviikkoiselle kuopuksellemme, jonka ympärillä arki ja ajatukset pitkälti pyörivät. Olimme kaveripiirimme viimeisiä perheenperustajia – oli niin monta projektia toteutettavana ja paikkaa nähtävänä. Uraorientoituneena ihmisenä kuvittelin myös äitiys- ja vanhempainlomalle jäämisen muumioivaksi helvetiksi, josta en tervejärkisenä selviäisi.

Yllättäen elämä ei loppunutkaan lasten syntymään, huoleton elämä kylläkin. Huoleton elämä ei kuitenkaan ole yhtä kuin onnellinen elämä. Huoli lapsesta viestii juuri siitä, että vanhemmalla on suojeluksessaan jotain korvaamattoman arvokasta. Ajankäyttö ja intressit muuttuvat myös melkoisesti. Tänä keväänä pääsiäisen ohjelmistoon kuului esikoisen vieminen Titi-Nallen taloon. Voi sitä riemua, jonka me vanhemmat koimme pojan hihkuessa ilosta. Lapsen tyytyväisyys ilahduttaakin vanhempia usein enemmän kuin puhtaasti omaksi nautinnoksi ajateltu rokkikonsertti, elokuvailta tai ravintolaillallinen!

90 % lapsen kanssa vietettävästä ajasta on ihanaa ja antoisaa, 10 % jotain muuta. Mielenkiintoista on että 90 % ulkopuolisille näyttäytyvästä lapsiperheen arjesta koostuu raivareista kaupan kassalla, huonosti nukutuista öistä, kuihtuneesta sosiaalisesta elämästä, riutuvasta parisuhteesta, sekasortoisesta kodista jne. Kaikki nämä elementit ovat toki osa lapsiperheen arkea, mutta niihin oppii suhtautumaan lungisti. Väsynyt mutta onnellinen kuvastaa aika hyvin olotilaa monessa pikkulapsivaihetta elävässä taloudessa. Vielä kun oppisi muistamaan, että sotkiessaan lapset harjoittavat luovuuttaan ja kiukutellessaan ihmissuhdetaitoja ja halujensa kontrollointia, vanhemmuus olisi täydellistä.

Vain parisuhteen kuihtumiseen pitäisi suhtautua vakavasti, ei vain lasten vuoksi vaan koska jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. En tiedä tunnenko myötätuntoa yksihuoltajia kohtaan enemmän siksi, ettei kukaan ole heidän kanssaan siivoamassa lapsen öisiä oksennuksia, vai pikemminkin siksi ettei kukaan ole jakamassa huikaisevia onnentunteita lapsen oppiessa uusia asioita tai nukahtaessa tuhisten vanhempien väliin. Siksi tuntuukin käsittämättömältä kuulla vanhemmista, jotka eroavat siksi, että yhteishuoltajuuden myötä joka toinen viikko tai vähintään viikonloppu on ”aikaa itselle ja omille projekteille”.

Jossain mättää, jos edes lapsen saaminen ei karista itsekkyyttä! Filosofi Maija-Riitta Ollila muotoili ajan hengen osuvasti eräässä haastattelussa: ”Platon kääntyisi haudassaan jos tietäisi millaisten hallitsemattomien halujen verkossa nykyihminen tempoilee.” Halujen ylitarjonta pakottaa Ollilan mukaan nykyihmisen jatkuvaan monisuorittamiseen. Kun koko ajan on monta rautaa tulessa, ei mitään pysty tekemään keskittyneesti ja täysin rinnoin.

Esikoista odottaessani minäkin kieltämättä protestoin sitä, että joutuisin – toisin kuin mieheni – jättäytymään pois työelämästä ja keskittymään kotiin ja lapseen. Tajusin kuitenkin nopeasti miten valtavasti mieheni menetti startatessaan joka aamu töihin ja palatessaan iltapäivällä, kun pojan valveillaoloaikaa oli enää muutama tunti jäljellä. (Miesten) tasa-arvon nimissä kehotankin kaikkia moderneja miehiä ottamaan mallia vaikkapa kansanedustaja Ville Niinistöstä, joka käytti neljä kuukautta perheen vanhempainvapaista – keskittyäkseen lapsiinsa.

Modernit miehet tajuavat varmasti myös, että jos joku ansaitsee lapsen synnyttyä rentouttavan illanvieton, se on yhdeksän kuukautta huonovointisuudesta, kivistävistä rinnoista, ailahtelevasta mielestä ja päälle päätteeksi synnytyskivuista kärsinyt äiti. Jätettäköön siis hyvästit käsittämättömälle varpajaisperinteelle ja isukeille, jotka eivät krapulaltaan pysty pitämään perheen uutta tulokasta edes sylissään. Meidän perheessä tästä asiasta ei onneksi tarvinnut edes keskustella.

Be loud and proud!

Puhe Satakunnan ViNo:n ja PoSetan Loud´n Proud seksuaali- ja sukupuolitasa-arvoillassa 24.11.2007

Kiitos että minut on pyydetty vihreiden edustajana puhujaksi illan tilaisuuteen. Yksi syy siihen lienee, että olen ollut suvaitsevaisuuden lipunkantaja siitä asti kun olen itsenäisiä ajatuksia viljellyt ja sitä mm. kannanotoissani pyrkinyt esiin tuomaan. Suvaitsemattomuus on yksi niitä harvoja asioita joita en tahdo suvaita; en jaksa ymmärtää , miksi kahden ihmisen välinen kiintymys ja rakkaus voi aiheuttaa kenessäkään vastenmielisyyttä, jopa vihaa. Setan pääsihteeri Aija Saloa lainatakseni:

“Yhteiskunnallisena ilmiönä seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu eivät [kuitenkaan] ole yksityisasioita. Ne ovat hyvin poliittisia asioita, ja niihin kulloinkin liitetyt yhteiskunnalliset normit vaikuttavat ihmisten perusoikeuksien, yhdenvertaisuuden ja hyvinvoinnin toteutumiseen.”

Lienevätkö perusarvomme murenemassa kun jopa Pappisliitto valitsi juuri vuoden papiksi naisparin siunanneen Leena Huovisen, jonka mukaan on vain ajan kysymys milloin saamme kaavan parisuhteiden siunaamiseen. Väestöliiton tuoreen perhebarometrin mukaan myös kansalaisten suvaitsevaisuus erilaisia perheitä kohtaan on viime vuosina lisääntynyt; entistä useampi suomalainen kokee esim. samaa sukupuolta olevan lapsettoman parin perheeksi. Saman tutkimuksen mukaan useimmat suomalaiset pitävät kuitenkin juuri lasta perheen merkkinä…

Tämän viikon tiistaina vietettiin Lapsen oikeuksien päivää. MLL:n ja Satakuntalaisseuran Porissa järjestämässä tilaisuudessa puhuja toisensa jälkeen korosti välittämisen, ajan ja rajojen tärkeyttä lasten kasvatuksessa – näitä voisi pitää eräänlaisina lapsen perusoikeuksina. Vaikka vanhemman tai vanhempien seksuaalisella ja sukupuoli-identiteetillä ei ole minkään valtakunnan korrelaatiota em. vanhemmuuskykyjen kanssa, lainsäädäntömme pitää edelleen mm adoptio-oikeuden osalta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia huonompina vanhempina…

Vihreät edustavat puoluekentässä suvaitsevaisuutta ja moniarvoisuutta. Vihreät ovat vaatineet mm. parisuhde- ja adoptiolainsäädännön pikaista korjaamista tasa-arvoiseksi sekä sukupuolivähemmistöjen erityisongelmien hoitamista terveydenhuollossa. Piilosyrjintä estää työnsaantia ja työssä viihtymistä. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat erityisen haavoittuvia seksuaaliselle häirinnälle ja joutuvat heteroseksuaaleja helpommin henkisen ja fyysisen väkivallan uhriksi, joka pohjaa pelkoon erilaisuutta kohtaan.

Pelon voittamiseksi on vaikutettava ihmisten asenteisiin. Erityisen tärkeää se on Porin kaltaisissa, sanoisinko sisäänpäin lämpiävissä ja asenteiltaan tunkkaisissa kaupungeissa, joissa vähemmistöt elävät todella marginaalissa. Toimikoon tämä tilaisuus päänavaajana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen päännostolle maakunnassamme: be loud and proud!

Maailma paranee kestovaippailulla, muttei syyllistämisellä

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, 15.3.2007)

Satakunnan Kansan mielipidepalstalla jokin aika sitten otsikolla ”Oletko hyvä äiti?” julkaistu, kestovaippoja käsittelevä teksti ampui ohi maalin. Vaikka kestovaippa voikin lisätä lapsen välitöntä hyvinvointia ihoystävällisyyden, ja välillistä hyvinvointia puhtaamman elinympäristön kautta, ei niiden käyttö suinkaan ole hyvän vanhemmuuden mitta.

(Negatiivisiin) tunteisiin vetoamalla herätetään lähinnä vastareaktio, joka harvoin johtaa toivottuun toimintaan. Onneksi kaikki rationaaliset argumentit puhuvat kestovaippojen puolesta: jätettä syntyy puolet vähemmän, vuosittainen rahallinen säästö lasta kohden on ulkomaanmatkan verran; rahan lisäksi säästyy lapsen iho ja lapsi oppii nopeammin potalle.

Olen itsekin innokas kestovaippailija. Kahdeksankuukautinen esikoiseni on käyttänyt kestoja lähes koko ikänsä. Isovanhemmatkin ovat lämmenneet kestiksille, huomattuaan että ne ovat kehittyneet ajoista jolloin iltapuhteena keitettiin kakkavaippoja padassa. Öisin ja reissun päällä käytämme pääasiassa roskavaippoja. Kestovaippailuunkaan ei siis tarvitse suhtautua mustavalkoisesti; teet ympäristölle ison palveluksen jo korvaamalla muutaman roskavaipan päivässä kestoilla.

Syyllistämisen sijaan maailmaa kannattaa pyrkiä muuttamaan omalla esimerkillä ja mielipidevaikuttamisella, vaikkapa paikallisen kestovaippayhdistyksen kautta. Porilaisten kestisäitien tuorein voimannäyte on Kestovaippalainaamo, josta kiinnostuneet voivat lainata kestovaippapaketin kokeiluun muutamaksi viikoksi muodollista korvausta vastaan.

Julkinen sektorikin voisi kantaa kortensa kekoon panostamalla äitiyspakkauksen kestovaipan laatuun (tällä hetkellä markkinoiden halvin vaippa, joka lannistaa innokkaimmankin kestoilijan), korvaamalla sen kestovaippasetelillä, laskemalla kestovaippojen ym. ympäristöä säästävien tuotteiden arvonlisäveroa, ottamalla kestot käyttöön jo synnytyssairaalassa ja ohjaamalla niiden käyttöön neuvoloissa. Samalla tultaisiin tukeneeksi kotiäiti-pienyrittäjiä, jotka ompelevat vaippoja myyntiin voidakseen olla pidempään kotona lapsiaan hoitamassa.

Kertakäyttö ei ole kehityksen mitta

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, 27.9.2005)

Satakunnan Kansan Tänään-palstalla (17.9.) julistettiin otsikolla ”Vaipat vaihtoon” ympäristöministeri Enestamin ehdotus kestovaippoihin siirtymisestä ”kehityksen pyörän kääntämiseksi taaksepäin”. Ihmettelen kovasti, mitä edistyksellistä on siinä, että lapsiperheet juoksevat vaippatarjousten perässä ympäri kaupunkia, roudaavat vaippoja kotiin ja roskikseen tuottaen tonnin painoisen kasan kertakäyttövaippoja, jotka tarvitsevat satoja vuosia maatuakseen?

Ottaen huomioon että kestovaipat säästävät niin kukkaroa, ympäristöä kuin lapsen ihoakin ja saattavat jopa jouduttaa lapsen potalle oppimista, tuntuu kivikautiselta asettua niiden käytön edistämistä vastaan.

Uusi ja “moderni” ei ole automaattisesti parempaa kuin vanha, varsinkin jos vanhaa hyvää ideaa jalostetaan käyttökelpoisemmaksi ja nykyisiin olosuhteisiin sopivaksi. Kuten luomuäidit meitä aikaisemmassa Talous/kuluttaja – artikkelissa (4.8.) informoivat, kestovaippojen käytön vaikeus on korvien välissä, eikä villahousujen tuulettaminen ja harsojen nakkaaminen etikkaveteen ole varmasti sen vaivalloisempaa saatika vanhanaikaisempaa kuin tarjousvaippojen metsästäminen ja vaippajätevuoren kasvattaminen.