Vapaus hunnusta vai vapaus käyttää huntua?

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 21.3.2016)

Moni länsimainen ajattelee että kasvohunnun takana kulkee alistettu nainen, joka on pakotettu käyttämään huntua. Kantajalleen huntu on useimmiten uskonnollinen valinta ja Länsimaissa asuvalle myös identiteetin osoitus. Vuoden 2001 WTC-iskun jälkeen moni Länsimaissa asuva musliminainen luopui huivista välttääkseen ennakkoluuloja ja huutelua. Arabikevään myötä moni on kaivanut huivin kaapista merkkinä musliminaisten välisestä solidaarisuudesta.

Huivikysymys on politisoitunut useissa EU-maissa. Ranska ja Belgia ovat kieltäneet kasvojen peittämisen julkisesti, Hollanti mm. kouluissa ja julkisessa liikenteessä. Helmikuussa 2 000 mielenosoittajaa vastusti oikeuslaitoksen työntekijöiden huivikieltoa Sarajevossa. Suomessa huivista uutisoitiin viimeksi tammikuussa kun Göteborgin kaupunki kielsi niqabin käyttö esikoulun henkilöstöltä.

Päiväkodin huivikielto on perusteltu ennen kaikkea lasten kannalta: päiväkodissa työskentelevän aikuisen pitää olla tunnistettavissa. Osa argumenteista liittyi myös maahanmuuttajanaisten kotouttamiseen: ”On erittäin hyvä, että maahanmuuttajanaisia tuetaan työllistymisessä, mutta samalla pitäisi tukea myös heidän asemaansa yhteiskunnassa. Kokonaan kasvot peittävän ja muista ihmisistä eristävän niqabin hyväksyminen työasuksi ei edesauta tavoitetta”, totesi kansanedustaja Nasima Razmyar (sd).

Huivien täyskieltoa tai niiden sallimista kaikissa yhteyksissä on vaikea perustella. Haittoja ja etuja pitää punnita tapauskohtaisesti mm. yksilön- ja uskonnonvapauden sekä turvallisuuden kannalta. Yhtä tärkeää olisi keskustella naisen asemasta omassa kulttuurissamme: Samalla kun ”suojelemme” muslimityttöjä huivilta, yläkouluikäiset suomalaistytöt postaavat itsestään ”herutuskuvia” sosiaaliseen mediaan. Samaan aikaan kun julistamme tytärtensä sukuelimiä silpovat afrikkalaiset ”sivistymättömiksi raakalaisiksi”, emme suuremmin hämmästele miksi plastiikkakirurgit operoivat terveitä rintoja, vaginoita ja muita kehonosia Länsimaissa. Samalla kun selitämme muslimityttöjen kunniamurhat ”kulttuurilla”, olemme sokeita omassa kulttuurissamme rehottavalle perheväkivallalle. Herutuskuvien jakaminen ja itsensä kaunistelu plastiikkakirurgilla ovat vain näennäisesti omia valintoja, kuten ehkä huivin käyttökin.

Kirjoittaja ei käytä stringejä eikä kasvohuntua

Mona Sahlin vill inte ersätta kvinnoförtryck med religiöst förtryck

(Gävle Dagbladet 2003)

När Mona Sahlin säger att flickor måste få bära burka på fritiden om de vill, stöder hon enligt Olle Ljungbeck kvinnoförtryck. För svenskar är islam och dess kvinnosyn svår att förstå, och i okunnigheten finns en grogrund för fördomar. Eftersom de flesta kvinnor i de sekulariserade västerländska samhällen aldrig skulle välja ett ansiktstäckande klädsel, är det rent omöjligt för dem (liksom för västerländska män) att lyssna på de kvinnor som säger att de helt frivilligt och självständigt valt slöjan. Dessa kvinnor motiverar sitt val med bl a respekt för Allah (trots att Koranen inte kräver en heltäckande, vill några kvinnor överträffa dess minimikrav) eller med identitetssökande. Några kvinnor har även feministiska motiveringar: de väljer slöjan först och främst för att dölja sina behag för att män inte ska bedöma dem enligt reklamens skönhetskriterier, utan utifrån deras intelligens och personlighet.

Bl a Pauline de los Reyes skriver skarpskinnigt, att det senaste årets debatt om hedersmord, patriarkaliska familjer och situationen för ”utsatta flickor” har öppnat dörren för en retorik som placerar personer med utländsk bakgrund utanför den svenska jämställdhetens gränser. Invandrarmän pekas ut som potentiella våldsverkare medan jämställdhet görs till en etnisk ”svensk” markör. Samtidigt väljer man att förbise den sekulariserade västliga civilisationens variant av kvinnoförnedring: översexistiska affischer, silikontuttar och stringtrosor för småtjejer…

Jag vågar inte påstå att slöjan alltid är ett frivilligt val. Men det måste starkt ifrågasättas huruvida det går att kämpa eventuellt tvång med ett förbud; i fråga om kvinnoförtryck ligger de största problemen mellan mäns öron. Slöjtvånget utgör i sådana fall endast toppen på isberget, en synlig symbol som känns lättare att bekämpa än de djupliggande problemen. En bra jämförelse utgörs av kvinnor som tvingas till sexslav: Hittills har ingen krävt ett sexförbjud, antagligen eftersom det enligt vår uppfattning inte finns något onda i sex i sig. Vi drar inte slutsatsen att ”sex symboliserar kvinnoförtryck” pga. enskilda fall. Slöjan får oss däremot se rött och dra överdrivna slutsatser. Vi vill ersätta ”kvinnoförtryck” med religiöst förtryck som skulle hindra kvinnliga representanter för en enskild religion, islam, från att uttrycka sig.