Lapset vailla tulevaisuutta

Kolumni / Satakunnan Kansa, 23.4.2008

Viime viikkoina silmiini on osunut poikkeuksellinen paljon uutisia lasten hädästä – liekö siunattu tilani herkistänyt teemalle. Mm. tuoreen Solidaarisuus-lehden mukaan yksin Somalimaassa ympärileikataan edelleen 98 % 6–9 –vuotiaista tytöistä – enemmistö tavalla, jonka WHO luokittelee rajuimmaksi viidestä käytetystä menetelmästä. YK:n mukaan maailmassa on parhaillaan noin 300 000 lapsisotilasta yli 30 aseellisessa konfliktissa. Maailmassa kuolee tuoreen brittitutkimuksen mukaan edelleen yli kymmenen miljoonaa alle 5-vuotiasta lasta vuodessa, kolmannes aliravitsemukseen. Puhtaan veden puutteeseen kuolee lähes 4000 lasta päivässä. Määrä vastaa 20 lapsilla lastatun jumbojetin syöksymistä maahan, päivittäin.

Vielä suuria lukujakin enemmän koskettavat yksittäisten lasten kohtalot. Taannoin esitetty dokumentti ”Maantien kurtisaanit” kertoi köyhien intialaisten maanviljelijäperheiden tyttäristä, jotka vanhemmat perinteisiin nojaten myyvät prostituoiduiksi elantoa tienaamaan. Sunnuntain Ykkösdokumentti ”Menetetty viattomuus” puolestaan kertoi Etelä-Afrikan tytöistä, joilla on suurempi todennäköisyys tulla raiskatuiksi kuin oppia lukemaan. Dokumentin pääosassa oli viisikuisena raiskattu Vyanna, jonka ”palveluksia” oma äiti oli ilmeisesti myynyt rahoittaakseen alkoholismiaan.

Helsingin Sanomien Lapsena maailmassa – erityisraportin toinen toistaan järkyttävimmistä kuvauksista järkyttävin kertoi köyhien ghanalaisvanhempien kalastajien orjiksi myymistä lapsista. Lapset, nuorimmat heistä vasta 3-vuotiaita, raatavat pitkiä päiviä aliravittuina ja heihin saatetaan viiltää haavoja jotta he veteen kahlatessaan houkuttaisivat kalat paikalle. Kevyttä kevätlukemistoa eivät olleet myöskään kuvaukset heroiiniriippuvaisesta romanialaisesta Mihaista, hiv-orvosta eteläafrikkalaisesta Tsegosta tai isänsä väkivaltaisen surman traumatisoimasta gazalaisesta Kholoudista.

Valitettavasti lapsia kohdellaan kaltoin myös hyvinvoivassa Pohjolassa. Rauman käräjäoikeudessa puidaan parhaillaan tapausta, jossa vanhempia epäillään kaksikuisen vauvansa pahoinpitelystä. Taannoin televisiossa näytettiin dokumentti ruotsalaistytöstä, joka päätyi sosiaaliviranomaisten hiljaisella siunauksella hulttioisänsä huostaan, asuntovaunuun keskelle metsää, toistuvasti hyväksikäytettäväksi.

On hyödytöntä miettiä mikä edellä kuvatuista rikoksista on barbaarisin tai onko lapsensa raiskausta edesauttanut äiti pahempi ihmiskunnan vihollinen kuin lapsen raiskannut mies. Maailmanlaajuinen yksimielisyys pitäisi kuitenkin saavuttaa siitä, että kuvatunkaltaiset lapsiin kohdistuvat ihmisoikeusrikkomukset ovat yhteiskuntamme suurin mätäpaise, jonka puhkaiseminen pitäisi ajaa kaikkien muiden hankkeiden edelle. Lapsikuolleisuutta ruotineen brittilehden mukaan keinot esim. aliravitsemuksen kitkemiseen ovat pitkälti olemassa, mutta valtaapitävät eivät tee asialle mitään.

Maailmassa jossa mikään epäkohta ei tunnu korjaantuvan ellei se herätä median mielenkiintoa, myös neljännen valtiomahdin velvollisuus on raportoida ilmiöistä niiden aiheuttamien inhimillisten seurausten suhteessa. Pelkkä raportointi ei toki maailmaa paranna, mutta vain tieto voi herättää vastaanottajassa tunteet, jotka parhaimmillaan johtavat toimintaan. Suuren yleisön velvollisuus olkoonkin seurata maailman menoa, vaikka tieto kuinka lisäisi tuskaa. Vaikkemme voi adoptoida ja pelastaa jokaista raiskattua, aliravittua, sodan traumatisoimaa, hiv-positiivista ja orjaksi myytyä lasta, voimme ainakin levittää sanaa, lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyysjärjestöille, laatia ja allekirjoittaa nettiadresseja, osallistua vapaaehtoistyöhön, vaatia kansanedustajia ja muita luottamushenkilöitä puuttumaan asioihin jne. Silmien sulkeminen ei ole vaihtoehto.

Lihan himo

Kolumni / Satakunnan Kansa, 9.4.2008

Oikaistakoon heti kättelyssä että kolumni ei otsikosta huolimatta koske tapaus Kanervaa, vaan suomalaisten kasvavaa naudan-, sian- ja broilerinlihan kulutusta. Vielä 1950-luvulla liha oli herrojen herkkua, jota kului keskimäärin 30 kg vuodessa. Tällä hetkellä kulutus henkeä kohden on noin 70 kg. Keskimäärin 79-vuotiaaksi elävä suomalainen nauttii siis elämänsä aikana n. 5500 kg lihaa, josta n. 500 lintua (enimmäkseen broilereita), n. 40 sikaa, seitsemän nautaa ja yhden lampaan.

Lihan suurkulutus on johtanut teolliseen maatalouseläintuotantoon, jonka ympäristövaikutukset ovat huomattavat: Naudanlihan ja meijerituotteiden tuotannon vaikutukset vesien rehevöitymiseen, primäärienergian kulutukseen ja ilmastonmuutoksen kiihdyttämiseen ovat muita peruselintarvikkeita merkittävästi suuremmat. MTT:n tutkija Kristiina Regina onkin todennut että lihankulutuksen vähentäminen olisi kaikkein järkevin keino maatalouden päästöjen vähentämiseksi.

Tehotuotanto-termin käyttäminen länsimaisesta eläintuotannosta on sikäli harhaanjohtavaa, että yhden eläinvalkuaiskilon tuottaminen ihmisravinnoksi vaatii 21 proteiinikilon syöttämistä vasikalle! Nykyistä eläintenkasvatusta onkin kutsuttu käänteiseksi proteiinitehtaaksi. Oikein jaettuna se ravintomäärä, joka kulutetaan rehuina teollisuusmaiden lihantuotannossa, riittäisi poistamaan nälän ja aliravitsemuksen koko maailmasta. Myös vettä tarvitaan paljon enemmän eläinten kuin viljelykasvien kasvattamiseen (esim. lihakiloon 50 kertaa enemmän kuin vehnäkiloon). Kuten jokainen ymmärtää, suurimittainen maatalouseläintuotanto ei ole myöskään tuotantoeläinten etujen mukaista.

Tätä taustaa vasten ei ole hämmästyttävää, että Länsi-Vantaalla jokin aika sitten tehty aloite kasvisaterioiden lisäämisestä koulujen ja päiväkotien ruokalistoilla sai paljon huomiota. Hämmästyttävää oli sen sijaan, että aloite herätti mm. Iltalehden nettikeskustelussa melkoista vastustusta ja melkoisen merkillisimmin argumentein kuten ”kasvissyöjät kuolevat lihansyöjiä nuorempina” ja ”kasvisruokaa syövät lapset ovat heikkoja, kalpeita, aneemisia ja sairastelevia”. Vegaanit, vegetaristit ja muuten vain kasvisruokaa suosivat menivät keskustelussa iloisesti sekaisin. Itse kuulun joukkoon ”lihaa ja muita eläinkunnan tuotteita välttelevät”. Maitotuotteita ja kalaa kuluu jonkin verran, mutta lihaa korkeintaan kerran pari kuukaudessa (proteiinia saa myös palkokasveista). 35. raskausviikkoon mennessä en ole tarvinnut lisärautaa ja veriarvoni herättävät äitiysneuvolassa lähinnä ihailua.

SK kertoi 6.4. lihapullien uhanalaisesta asemasta porilaiskoulujen ruokalistalla ruoan hintojen noustua. Lihapullia enemmän olisin kuitenkin huolissani kasvisten osuudesta. Koska monen lapsen osalta ruoka-aineympyrän liha-, maito- ja viljakiintiöt täyttyvät kotonakin, juuri kouluissa ja päiväkodeissa voisi panostaa kasviksiin. Panostus olisi kansanterveydellisestikin perusteltua; anemian sijaan todellinen huolenaihe on lasten lisääntyvä liikalihavuus ja jo viisivuotiailla tavattavat sydän- ja verisuonisairaudet, jotka eivät johdu ainakaan kasvisten syönnistä. Kasvisruokaa syövän ei tarvitse pelätä myöskään hullun porkkanan tautia, lanttuinfluenssaa tai salmonellaa. Ja vaikka nahistunut nauris kesäkeittoon eksyisikin, ei se ole terveydelle yhtä haitallinen kuin pilaantunut liha tai kala.

Joku tietysti muistaa tässä kohden mainita, etteivät lapset yksinkertaisesti pidä kasviksista. Kouluruokailun lähtökohtana ei kuitenkaan ole tarjota lapsille sitä mistä he eniten pitävät (ranskalaiset, hampurilaiset, hodarit ja donitsit), vaan sitä mikä heidän terveydelleen on hyväksi. Pikkuväen kasvisboikotin sitä paitsi ymmärtää, jos kasvisruoka on yhtä kuin etikkapunajuuri lautasen reunalla ja perheen miesväeltä on opittu, ettei pupun ruokaan kosketa.

Punainen on tyttöjen väri

Kolumni / Satakunnan Kansa, 26.3.2008

Ystäväperheen kolmivuotias poika on huomattavasti kiinnostuneempi äidin showtanssihepeneistä kuin isän palloista ja mailoista. Estetiikan päälle ymmärtävä poika käykin satubaletissa futistreenien sijaan. Kyseisessä perheessä lasta ei yritetä tunkea muottiin vaan pojalle sallitaan myös ”tyttöjen” jutut. Keskustelun paikka tuli vasta, kun poika olisi valinnut tanssiasukseen ballerinahameen. Äiti vakuutti otsa hiessä, että tummansininen shortsiasu on ihan yhtä sievä kuin vaaleanpunainen röyhelöunelma.

On valitettavaa, miten jo hyvin pienten lasten varusteet koodataan tytöille tai pojille kuuluviksi. Esimerkiksi lasten lelukuvastoissa tytöt leikkivät vaaleanpunaisilla sivuilla nukeilla, pehmoleluilla ja kattiloilla; sinisillä sivuilla pojat puolestaan riehuvat leikkiaseilla, autoilla ja avaruusotuksilla. Vain seurapelit on ilmeisesti tarkoitettu molemmille. Sama kategorisointi näkyy lasten tekstiileissä: poikien osastolta löytyy pääasiassa sinisiä, tyttöjen osastolta punaisia vaatteita. Mielelläni ostaisin pojallemme enemmän punaista, mutta kukka-applikaatio rintapielessä saa toisiin ajatuksiin. Punaiset vaunut ja rattaat sen sijaan esikoisellemme hankimme, vaikka poikalasta aavistelimmekin tulevaksi. Vaunut erottuivat iloisesti musta-beige-harmaasta vaunumassasta, mutta aiheuttivat jatkuvasti virhearviointeja vauvan sukupuolta arvuutelleille. ”Väripesu” toimii muuten toisinkin päin: brittiprofessori Andrew Oswaldin parin vuoden takaisen tutkimuksen mukaan tyttölapsi ohjaa vanhempia vasemmistoon, poika oikeistoon.

Pikkuautoilla leikkiviin poikatyttöihin suhtauduttiin jo minun lapsuudessani hyväksyvästi. Äitiä taisi hirvittää vasta siinä vaiheessa kun kymmenvuotiaana leikkasin tukkani niin lyhyeksi että minua ja parasta ystävääni kiusattiin välitunnilla nuoreksi pariksi. Poikalasten nukkeihin tuntema viehtymys sen sijaan aiheuttaa edelleen allergiaa, jonka ehkä ymmärtäisi jos lapset nukkeleikkien kautta oppisivat aggressiivisuutta, itsekkyyttä tai välinpitämättömyyttä. Sen sijaan nukkeleikkien kautta otetaan tuntumaa hoivaamiseen ja arjen askareisiin.

Pehmeiden ”naisellisten” arvojen ylenkatsominen johtunee osin vallalla olevista kasvatusarvoista – lapsista kasvatetaan omaa asiaansa rohkeasti ajavia selviytyjiä, ei niinkään vastuuntuntoisia aikuisia. Vanhemmat saattavat olla aidosti huolissaan, jos lapsi on empaattinen ja toiset huomioon ottava; hänhän saattaa jäädä muiden jalkoihin! Kai taustalla kummittelee edelleen myös jonkinasteinen homofobia. Vanhemmat tekevät yleisen hyväksynnän (ja lastenlasten) toivossa kaikkensa varmistaakseen lastensa ”normaaliuden”. Rekkakuskityttären vielä kestää, mutta pojan ura meikkaaja-stylistinä on useimmille kertakaikkisen kestämätön ajatus – homoseksuaalisuudesta puhumattakaan.

On ikuisuuskysymys mitkä lastemme piirteistä ja taipumuksista ovat kasvatuksesta, mitkä geeneistä ja mikä silkasta sukupuolesta johtuvia. En ole erityisesti kannustanut poikaamme autoleikkeihin tai kiinnittänyt hänen huomiotaan moottoriajoneuvoihin ulkona liikkuessamme. Joululahjaksi ostin nuken siinä toivossa että hän autojen lisäksi innostuisi myös hoivaleikeistä. Nukke on edelleen nurkassa ja lempikirja Ramirentin työkone-esite! Kummeilta saatu leikki-imuri on sentään ranking-kakkonen heti autojen jälkeen. Elän kuitenkin toivossa että pian syntyvä pikkusisarus herättäisi isoveljen hoivavietin. Jos poikalapsia yleisemminkin kannustettaisiin nukke- ja kotileikkeihin, kuka tietää vaikka suomalaisisätkin käyttäisivät tulevaisuudessa enemmän kuin viisi prosenttia palkallisista perhevapaista, osallistuisivat tasapuolisesti kotitöihin ja olisivat nykyistä valmiimpia luopumaan henkilöautoista joukkoliikenteen hyväksi. Tulisi työelämän tasa-arvo ja ilmastomuutoksen torjuntakin samalla hoidettua.

Kauas maisterit karkaavat

Kolumni / Satakunnan Kansa, 12.3.2008

Nyt kun toisen asteen ammatillisen koulutuksen järjestämisestä ollaan pääsemässä laihaan sopuun, on aika kääntää katse Satakunnan korkeakoululaitokseen. Maakunnan korkeakouluverkoston toimijoiden ansiokkaasta yhteistyöstä tuoreimpana todisteena on tammikuussa allekirjoitettu, historialliseksikin luonnehdittu yhteistyösopimus. Myös yliopistokeskuksen eri yksiköiden yhteistyö kuuluu kelpaavan esikuvaksi jopa tulevalle innovaatioyliopistolle.

Satakunnassa rakenteet ovat siis kutakuinkin kunnossa, mutta profiloitumisessa on uskoakseni vielä toivomisen varaa. Alueellisen korkeakoulupolitiikan kohtalon kysymys kuitenkin on, onko korkeakouluyksiköillä viisautta tunnistaa ja rohkeutta priorisoida niitä koulutus- ja tutkimusohjelmia, jotka parhaiten kohtaavat yrityselämän, julkishallinnon ja aluekehityksen tarpeet. Kaikeksi onneksi korkeakouluverkostomme strateginen ohjaus ja alueelle tuottama lisäarvo aiotaan nyt trimmata kuntoon päteväksi tiedetyn selvitysmiehen avulla.

Entä palveleeko alue yrityksineen korkeakouluverkostoa, sen opiskelijoita ja tutkijoita? Opiskelijat pitävät kuulemani mukaan Poria viihtyisänä opiskelukaupunkina: opiskeluilmapiiri on suotuisa ja tarjolla on kohtuuhintaisia asuntoja. Mm. Satakunnan Kansan taannoisessa juhlaseminaarissa korvaan särähti kuitenkin ilkeästi, kun nuoria lupauksia esiteltäessä lähes jokaisen mainittiin syntyneen ja opiskelleen Satakunnassa, mutta vaikuttavan nykyään Helsingissä.

Avointen työpaikkojen määrän lisäksi pääkaupunkiseudulle vetää sikäläisten yritysten maine urakehityksen, tehtäväkierron ja koulutuksen suhteen. Tarkasteltaessa vuoden 2006 Talentumin työnantajamielikuvatutkimuksen valossa tekniikan, kaupan ja humanististen alojen yliopisto- ja AMK-opiskelijoiden suosikkityönantajia, listalla komeilevat sellaiset suuryritykset kuin Nokia, ABB, Kone, Finnair, SanomaWsoy sekä pankit, konsulttiyritykset, ministeriöt, valtio ja yliopistot. Valitettavan harva vastavalmistunut osaa arvostaa sitä, että porilaisessa pk-yrityksessä noviisikin saisi olla suuri kala pienessä vedessä.

Yrittäjyystutkija Peter van der Sidjen mukaan nykyopiskelijoilla on mahdollisuus valita työnantajakseen ison ja pienen yrityksen lisäksi oma yritys (SK 3.3.2008). Jospa siis madallettaisiinkin akateemisen yrittäjyyden kynnystä ja tehtäisiin yrittäjyys erityisen houkuttelevaksi täällä kotikulmilla entistä pontevamman yrityshautomotoiminnan, edullisten toimitilojen ja mentoroinnin yms. avulla.

Rinnakkainen tai vaihtoehtoinen menestysresepti erityisesti yliopistokeskukselle voisi olla keskittyminen OM:n esityksen mukaisesti aikuis- ja täydennyskoulutukseen, koska valtaosa täällä oppinsa ammentavista nuorista karkaa joka tapauksessa urakiilto silmissä pääkaupunkiseudulle. Kaltaisiani pienten lasten vanhempia ei pääkaupunkiseudun hektinen elämänmeno ja työlle omistautuva elämäntyyli sen sijaan houkuta. Maakuntaan jo ankkuroitunutta aikuisväestöä täydennyskouluttamalla tieto ja osaaminen siirtyisivät luontevasti yrityksiinkin. Onhan meissä työkokemusta jo hankkineissakin sitä paitsi luomisvoimaa ja yrittäjyyspotentiaalia, jonka realisoimista Porin seudulla helpottaa monessa tapauksessa isovanhempien ym. tukiverkostojen läheisyys.

Niin tai näin, korkeakoulutuksesta ja maistereista tulee pitää kiinni kynsin ja hampain, sillä matala koulutustaso on yksi maakunnan suurimmista ongelmista ja yliopistokeskus yksi Porin hengitysilman merkittävimmistä raikastajista!

Oikeus ja kohtuus

Kolumni / Satakunnan Kansa, 27.2.2008

Pahin kohu Kaisa Variksen dopingkäryn ympärillä on laantunut. Riskinotto kilpasisarten päihittämiseksi ja taloudellisen voiton saavuttamiseksi toi Varikselle elinkautisen kilpailukiellon, 100 000 euron sakot sekä kansan, lajiliiton ja kilpakumppanien paheksunnan. Häkki ei sentään heilahtanut, koska kyseessä on rikkomus lajiliiton sääntöjä, ei lakia kohtaan.

Kuukautta myöhemmin veristen koiratappeluiden järjestäminen Ypäjällä toi yhdelle miehelle kahden kuukauden ehdottoman ja kahdelle puolen vuoden ehdollisen rangaistuksen. Kuten käräjäoikeus tuomiossaan totesi, teon moitittavuutta lisäsi se, että tarpeetonta kärsimystä aiheutettiin puhtaasti viihdetarkoituksessa. Koiranpitokielto napsahti kuitenkin vain viideksi vuodeksi syyllisten vedottua mm. taakanvetokilpailuihin, joihin he myös koiriaan treenaavat. Jostain syystä juuri eläinsuojelulakia tulkittaessa vetoaminen elinkeinonharjoittamiseen katsotaan usein lieventäväksi asianhaaraksi. Jonkun onnettoman nelijalkaisen kohtalona onkin viimeistään viiden vuoden kuluttua joutua näiden julmureiden armoille.
Varis, hankittuaan epäreilua kilpailuetua, sen sijaan voi heittää lopullisesti hyvästit suksilleen ja makselee loppuelämänsä Ampumahiihtoliiton laskua. Paikkakunnan, ellei jopa maan vaihtokin on varmaan käynyt mielessä, niin suuri on kansan langettama häpeätuomio. Koiratappeluiden järjestämisestä seurannutta rangaistusta taas ei voi pitää edes tuntuvana. Kuten SK uutisoi (21.2.), vuonna 2006 raportoiduista 254 eläinsuojelurikoksesta, 19 lievästä eläinsuojelurikoksesta ja 162 eläinsuojelurikkomuksesta seurasi vain 49 eläintenpitokieltoa, joista 15 pysyviä. Keskimääräinen ehdollinenkin rangaistus oli olemattomat 2,5 kuukautta. Yhtään vankilatuomiota ei julistettu, vaikka laki sallisi maksimissaan kahden vuoden ehdottoman vankeuden.

Vääryyttä ja kohtuuttomuutta tapahtuu muuallakin kuin koiratappeluareenoilla ja oikeussaleissa, esimerkkinä mainittakoon loppuvuodesta esiin tulleet rikkeet suomalaisilla tuotantotiloilla. Oikeutta Eläimille järjestön 73 tutkintapyynnöstä kahdeksan on johtanut esitutkintaan. Samaan aikaan luvattomasta kuvaamisesta tiloilla on jätetty 51 rikosilmoitusta. Riippumatta mihin tuomioistuimet aikanaan päätyvät (tapahtuuko tuotantoeläinten laiminlyönti toisin sanoen lain suojissa vai ei), kohun aikana kävi selväksi, ettei valtaosa suomalaisista hyväksy näkemäänsä.

Siinä missä Variksen kollegat lähes sylkivät hänen päälleen toisen käryn käytyä, tuottajakollegat, johtavat viranomaiset, asioista vastaava ministeri kuin osa medioistakin reagoi OE:n kuvamateriaaliin säälimällä ”vaarallisten aktivistien” laittomasti yllättämiä tuottajia. Luulisi että kunniallisilla ja eläimistään huolta pitävillä tuottajilla olisi ollut kiire tuomita esiin tuodut epäkohdat ja koko elinkeinon maineen vaarantaneet kollegansa. Kohun jälkeen tuli kuitenkin kiire kuvata, miten asiat ”oikeasti” ovat suomalaisilla tuotantotiloilla. OE:n 101 tilalla kuvaama todistusaineisto onkin sittemmin yritetty kumota milloin puolen tunnin dokumentilla yhdeltä ainokaiselta sika- nauta- ja broileritilalta (Silminnäkijä, TV2 14.2.), milloin viiden sivun reportaasilla yhden ainokaisen sikatilan arjesta (SK 3.2.). Vielä reilu viikko sitten pääotsikoita reviteltiin siitä, miten tilalliset voivat tehokkaasti suojautua tuotantoeläinten todellisista oloista kiinnostuneita tahoja vastaan (SK 16.2.).
Jos 73 kyseenalaisesti hoidettua tilaa voidaan kuitata riittävän pitkällä reportaasilla yhdestä hyvin hoidetusta tilasta, jään innolla odottamaan miten muutaman petturin tahraama hiihtourheilun maine puhdistetaan yksityiskohtaisella reportaasilla lajin mallikelpoisista edustajista. Urheilun maineen varjelemiseksi olisi ehkä myös syytä laatia koko sivun artikkeli, jossa joku valveutunut toimittaja selventäisi urheilijoille, miten nämä tehokkaimmin torjuvat dopingtestaajien yllättävät iskut, joissa urheilun karu todellisuus saattaa paljastua koko urheiluhullulle kansallemme.

Pulinat pois ja eteenpäin

Kolumni / Satakunnan Kansa, 13.2.2008

Otsikko on suora lainaus HS:n pääkirjoituksen otsikosta pari päivää Euroopan komission energia- ja ilmastopaketin julkaisun jälkeen. Komissio julkaisi 23.1. esityksen päästökaupasta vuoden 2013 jälkeen sekä jäsenmaiden vastuujaosta uusiutuvan energian lisäämisessä. Komission laskelmien mukaan energiapaketin toteuttaminen maksaa vuoteen 2020 mennessä EU:lle 0,5 % bruttokansantuotteesta, kansalaista kohti noin 3 euroa viikossa (160 euroa vuodessa). Komission laskelmia on toki kyseenalaistettu, mm. VATT:n vuodentakaisen selvityksen mukaan paketin hinta kansalaista kohden olisi 13 euroa. Maksoi mitä maksoi, toimimattomuus ei ole vaihtoehto.

Eipä aikaakaan, kun teollisuus ja elinkeinoelämä tyrmäsivät paketin tutuksi käynein argumentein: kilpailukyky kärsii ja kustannukset nousevat. Kansanedustaja Anni Sinnemäki huomautti blogissaan osuvasti, että samainen elinkeinoelämä puhuu markkinatalouden kovista vaatimuksista sopeutua toimintaympäristön muutokseen. Siirtyminen energiapihiin yhteiskuntaan on juuri tällainen suuri muutos. Muutoksen kohtaamisessa tarvittavia rohkeita edelläkävijöitä ei tunnu löytyvän ainakaan suomalaisen elinkeinoelämän piiristä, jossa pakettia pidettiin mm. ”mahdottomana” (Teknologiateollisuus), ”tehottomana” (EK) ja sen kustannuksia ”kauhistuttavina” (Kemianteollisuus).

Valitettavasti myös media tuntuu muutamia sooloilijoita lukuun ottamatta liittyneen elinkeinoelämän valituskuoroon. Samainen media repii uutisia ilmastonmuutoksen odotettavissa olevista tuhovaikutuksista. Lempiaiheita tuntuu olevan myös EU:n ja poliitikkojen saamattomuuden irvailu. Kun poliitikot ja virkamiehet EU:ssa kerrankin tarttuivat härkää sarvista isännän otteella, ei otsikoissa juuri ole riemuittu edistysaskeleista ilmastonmuutoksen torjunnassa, saatikka suitsutettu Komission ennakkoluulottomuutta.

Vähälle palstatilalle on jäänyt myös se tosiasia, että päästövähennysten lisäksi uusiutuvan energian osuuden kasvattaminen vähentää EU:n tuontiriippuvuutta, parantaa energiaturvallisuutta, kehittää uutta teknologiaa ja parantaa EU:n asemia kestävän teknologian maailmanmarkkinoilla. Lämpenemisen hillintä myös synnyttää enemmän työpaikkoja kuin hävittää, sillä uusiutuvan energian työvoimaintensiteetti on suurempi kuin fossiili- tai ydinenergiassa. YK:n ilmastoraportin mukaan ilmastonmuutos luo jopa miljoonia uusia työpaikkoja. Jo nyt etanolituotanto työllistää 500 000 ihmistä Brasiliassa ja aurinkoenergia 150 000 ihmistä Kiinassa. Espanjassa tuulivoiman kehittäminen on työllistänyt suoraan 60 000 ja epäsuorasti 100 000 henkeä. Pohjoismaissa potentiaali on eräiden arvioiden mukaan jopa 500 000 työpaikkaa. Tosiasia on myös, että ilmastopaketin todelliset kustannukset laskevat joka päivä, kun öljyn ja kaasun hinta nousee.

Päästöjen vähentäminen voi siis muodostua talouden kannalta varsinaiseksi kasvutarinaksi. Mutta ellei mitään tehdä, kuivuus nostaa ruoan hintaa, vakuutusmaksut nousevat myrskyjen ja tulvien seurauksena, pääoman tuotto heikkenee ja ihmiset joutuvat tyytymään 5-20 % vaatimattomampaan elintasoon. Vitkastelun aiheuttamia vaihtoehtoiskustannuksia analysoinut ekonomisti Nicholas Stern on laskenut, että ilmastonmuutos voi maksaa maailmalle keskimäärin 11-14 % bruttokansantuotteesta. Sternin sanoin, jos kaikki odottavat, että muut toimivat ensin, kukaan ei tee mitään. Jos EU maailman johtavana talous- ja teknologiamahtina ei kulje ilmastonmuutoksen torjumisen etulinjassa, kuka sitten? Kasvihuonepäästöjen vähentäminen on joka tapauksessa edessä, viimeistään ilmastonmuutoksen aiheuttamien katastrofien pakottamana, silloin kun on jo liian myöhäistä.

Vapaus vai täysihoito vankilassa?

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, 5.2.2008)

Satakunnan Kansan Sunnuntai-liitteessä 3.2. julkaistiin reportaasi sikojen “auvoisesta” elosta kokemäkeläisellä sikatilalla. Toisin kuin jutussa väitetään, Suomen eläinsuojelulainsäädäntö ei ole poikkeuksellisen tiukkaa. Pääasiassa laki myötäilee EU:n minimivaatimuksia ja esim. broilereita kasvatetaan tiheämmässä kuin muualla. Sikojen tilavaatimusten osalta jutussa mainittu kuuden neliön karsina koskee vain siitoskarjuja. Yli satakiloiselle lihasialle riittää eläinsuojeluasetuksemme mukaan 0,65 m² eli sanomalehtiaukeaman suuruinen tila.

Laki ei suo tuotantoeläimille mahdollisuutta sen enempää lajinmukaiseen sosiaaliseen käyttäytymiseen, virikkeisiin kuin riittävään liikuntaankaan. Vaikkeivät eläinsuojelulain vaatimukset ole mitenkään kohtuuttomia, lakia rikotaan toistuvasti: v. 2006 rikkeitä havaittiin noin joka kolmannella tarkastetuista tuotantoeläintiloista. Lisäksi rangaistukset eläinsuojelulain rikkomisesta ovat olemattomat. Myytti suomalaisen ruuan pyhyydestä joutaakin romukoppaan. 

Tehotuotannossa ei ole mitään arvokasta tai pyhää, riippumatta missä sitä harjoitetaan.
Ei tarvi olla kummoinen eläinbiologi ymmärtääkseen että merkittävä osa eläinten luontaista käyttäytymistä on ravinnon etsintä: mm. nauta vaeltaa vapaudessa päivittäin noin 4 km ravinnonetsinnässä, ja häkissä elänyt kana alkaa välittömästi vapauteen päästyään kuopia maasta ravintoa. Onkin käsittämätöntä että Eviran eläinlääkintöylitarkastaja Taina Mikkonen väittää jutussa, että “ajatus lämpimästä karsinasta jossa ruokahuolto pelaa, ei loppujen lopuksi ole kovin huono vaihtoehto jatkuvalle valppaana ololle, karkuun juoksemiselle ja ruuan etsimiselle.” Onko ihme eteivät lapset nykyään tiedä mistä maito tulee, jos eläinlääkintöviranomaiset esittävät tällaisia lausuntoja!