Hyvästi jää

Kolumni / Satakunnan Kansa, 31.12.2008

Joskus sitä miettii, miksi taistella sellaisen planeetan puolesta, jolla tuhansia lapsia kuolee päivittäin aliravitsemuksen, pommi-iskujen, vanhempien pahoinpitelyn tms. uhrina. Kärsimys ei lopu maailmasta ennen maailmanloppua! Toisinaan sitä taas miettii, mitä järkeä on yrittää parantaa lasten asemaa maailmassa, jonka päivät ovat luetut kun ilmaston lämpenemistä ei haluta tai onnistuta pysäyttämään.

Jos ilmaston lämpenemistä halutaan edes hidastaa, tarvitaan järeitä toimia, nopeasti. Siksi onkin valitettavaa että ilmastotaistelun johtotähdeksi pyrkivä EU vesitti taannoisessa huippukokouksessa kunnianhimoisen ilmastopakettinsa. Eurokansanedustaja Satu Hassi (vihr.) totesi kokouksen jälleen osoittaneen, että EU-johtajat pelkäävät päästövähennyksiä (ja teollisuuslobbareita) enemmän kuin ilmastomuutosta. Obamalla onkin nyt kaikki edellytykset kuroa Euroopan etumatka umpeen.

27 maata tyydyttävien kompromissien etsiminen tuntuu EU:ssa varsin usein johtavan laihoihin loppulauselmiin sekä äänekkäimpien jäsenmaiden ja teollisuuden intressien priorisointiin ohi pitkän aikavälin sosiaalisten ja ympäristönsuojelullisten päämäärien. Ilmastohuippukokouksessa ”pieni Suomi saavutti suuren voiton”, kun se yhtenä kovaäänisistä vaati teollisuudelleen ilmaisia päästöoikeuksia..

Elinkeinoelämä joka puhuu markkinatalouden vaatimuksista sopeutua toimintaympäristön muutokseen, marisee kilpailukyvyn kärsivän päästökaupan seurauksena. Lainatakseni jälleen Hassia, ilmastonsuojelu voisi kuitenkin muodostaa 2000-luvun New Dealin: investoinnit puhtaisiin energia- ja kulkumuotoihin saattaisivat talouden jaloilleen, miljoonia uusia työpaikkoja luotaisiin ja rakennettaisiin taloutta, joka ei tuhoa olemassaolomme perustaa. Esimerkiksi Saksassa uusiutuva energia työllistää jo satojatuhansia. Vuosituhannen vaihteessa myös Suomen osuus tuulivoimatekniikan maailmanmarkkinoista oli yhtä suuri kuin osuutemme paperin maailmanmarkkinoista. Se oli silloin se.

Valitettavasti ongelmat kaatuvat päälle sitä pahempina, mitä kauemmin niiden annetaan muhia. Vitkastelun aiheuttamia vaihtoehtoiskustannuksia analysoineen ekonomisti Nicholas Sternin mukaan ilmastonmuutos voi maksaa maailmalle 11-14 % bruttokansantuotteesta. Merkillistä kyllä, pankkikriisin osalta tämä lainalaisuus ymmärrettiin ja EU-maat myönsivät enempiä empimättä pankeille tukea ja takauksia noin 1300 miljardia euroa – enemmän kuin ”kalliiksi ja hankaliksi” parjattujen EU:n ilmastotoimien hinta vuoteen 2020 mennessä.

Siinä missä päättäjät haaskaavat ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta kallisarvoisia vuosia puolustamalla kansallista ja elinkeinoelämän etua, kadunmiehen tasollakin törmää asenteisiin jotka eivät tätä Maata pelasta. Kun mm. WWF:n tuoreimmassa raportissa ilmastonmuutoksen tahdin kerrotaan entisestään kiihtyneen, tuntuu turhalta kinastella, onko vai eikö ole turhaa suosia energialamppuja, tuulisähköä tai joukkoliikennettä. Niin pientä tekoa ei olekaan, ettei sillä olisi merkitystä kun riittävän moni ryhdistäytyy. Näin uuden vuoden kynnyksellä itse kukin voisikin laihduttamisen sijaan luvata esim. lajitella jätteensä (erityisesti biojätteensä), alentaa huonelämpötilaa asteella tai korvata pihvi viikossa kasvisruualla. Ilmastotalkoissa omat tavoitteet kannattaa asettaa haastavasti mutta realistisesti; laihduttaminenkin on tuhoon tuomittu, jos yrittää kertarykäyksellä vaihtaa roskaruoan sosekeittoihin.

Otsikolla viittaan ilmastonmuutoksen ikävien seurauksien ohella siihen ikävään tosiseikkaan, että joudun kaupunginvaltuustopaikan myötä jättämään hyvästit kolumnipalstalle. Maailmanparannus jatkukoon valtuuston lehtereillä. Kiitos lukijoilleni.

Katse lahjahevosen suuhun

Kolumni / Satakunnan Kansa, 17.12.2008

Viime joulun aikaan maailmalaajuinen talouskriisi oli vielä kaukainen kangastus. Siitä huolimatta SK (7.1.2008) uutisoi, että joka viides kuluttaja joutui joulun takia talousvaikeuksiin. Vaikeuksia oli erityisesti lapsiperheillä, pienituloisilla ja itäsuomalaisilla. Vaikka länsirannikolla ollaankin, eikä lahjahevosta ole suuhun katsominen, en malta olla jakelematta muutamia joululahjavinkkejä. Lokakuulta asti tykitetyt joulumainokset lienevät tosin tehtävänsä tehneet ja pukin reki on jo lastattu pörrösukilla, hittipeleillä ja motorisoiduilla pippurimyllyillä.

Aikuisten jouluiset tavaranvaihtotalkoot tuntuvat järjettömiltä eritoten kun nykyhuusholleissa on kaikki tarpeellinen ja läjäpäin tarpeetonta roinaa. Moni ajattelee lahjaa valitessaan ostavansa jotain, jota lahjan saaja ei itse malttaisi ostaa. Harva silti suuresti ilahtuu saadessaan kynsienhoitosarjan, alusvaatteiden korjaussetin tai kolmet aamutohvelit. Jos kuitenkin tuntee pakottavaa tarvetta ostaa lahjoja, voisi vaihteeksi satsata palveluihin. Paikallista palvelutuotantoa ja työllisyyttä voi tukea muistamalla ikääntynyttä äitiä vaikkapa siivouslahjakortilla, kummipoikaa yhteisellä teatteri-illalla ja ystävää hierontalahjakortilla tai lastenvahtikeikalla. Jos joulubudjetti on niukka, maksaa vain aikaa hoitaa em. askareet omakätisesti. Jos lahjan on pakko olla kouriintuntuva tavara, miksei valitsisi (luonnonmukaisesti tuotettuja) oman maakunnan elintarvikkeita, joille varmasti löytyy käyttöä. Joulun jälkeenkin on syötävä.

Jos solidaarisuus ylittää kotimaakunnan ja –maan rajat, kannattaa lahjarahat ohjata kehitysyhteistyöjärjestöjen kautta vuohiin, koulupukuihin tai rokotteisiin. Antamisen ilo moninkertaistuu kun lahjan antaa sitä todella tarvitsevalle. Jos haluaa lahjan saajalle jäävän käteen muutakin kuin asiasta muistuttava kiitoskortti, voi joulumieltä kartuttaa järjestöjen tavaralahjoilla: mieluummin Unicef-nalle kuin FurReal-nalle! Sunnuntai-liitteestä (14.12.) ja lehden verkkosivuilta löytyvät joulun viksuimmat lahjavinkit otsikolla ”Ajatusta jouluun”.

Maailmaa voi parantaa myös ostamalla joululahjat hyväntekeväisyyskirpputorilta. Vaikkei lahja saajansa kannalta olisi täysosuma, menee myyntituotto joka tapauksessa hyvään tarkoitukseen. Lelujen ja käyttötavaroiden hyödyntäminen elinkaaren päähän asti säästää myös luonnonvaroja. Samaisten kirpputorien valikoimia voi kartuttaa joulun jälkeenkin, jos pukki sattuisi tuomaan jotain väärän väristä, kokoista tai muuten vain itselle tarpeetonta. Kaapissa hautomalla ne harvoin muuttuvat tarpeellisiksi…

Mitä tulee lasten lahjomiseen, ei iloa kannata pilata järjettömällä lahjavuorella, vaan pikemminkin satsata aikaa lasten kanssa touhuamiseen ja uusien aarteiden ihmettelyyn yhdessä. Muistelimme eräissä pikkujouluissa mieleenpainuvinta lapsuuden joululahjaa. Vain keski-iän ohittaneiden muisti pelasi: joku mainitsi junaradan, toinen ensimmäiset omat sukset, kolmannella aika oli kullannut villasukkapaketin muiston. Ikävä tuottaa lahjojen antajille pettymys näin vuosien jälkeen, mutta me seitsemänkymmentäluvulla ja myöhemmin syntyneet emme juurikaan osanneet nimetä erityistä lahjaa. Voi olla että olemme kiittämättömiä, mutta uskallan epäillä lahjoja olleen liikaa, jotta yhdestäkään olisi ehtinyt nauttia. Nyt omia lapsia tarkkailtuani uskaltaisin väittää, että lasten kyky iloita yksittäisistä lahjoista loppuu siinä viidennen paketin kohdalla.

Sovi siis aikuisten tuttaviesi kanssa roinanvaihdon lopettamisesta ja käytä säästynyt raha hädänalaisten auttamiseen. Hoida ”pakolliset” lahjat palvelun muodossa tai osta ainakin tuote, jolle on varmasti käyttöä (esim. ruokalahja, pullo lempipartavettä tai luomuviiniä) ja/tai johon käytetyt rahat menevät oikeaan osoitteeseen. Osta lapsillekin lahjoja harkiten. Lupaan että saat paremman joulumielen.

Turkis, turhista, turhin

Kolumni / Satakunnan Kansa, 3.12.2008

Suuret silmät tuijottavat häkistä, eläin on kauhuissaan. Sen vaistot sanovat, että sen kuuluisi vaeltaa vapaana, etsiä ruokaa ja rakentaa pesää. Häkkejä on rivissä sadoittain. Niissä asuvat eläimet ovat pelokkaita ja häiriintyneitä, niiden korvat on syöty, niiden jalat ovat vääntyneet tai paleltuneet verkkopohjaisessa häkissä. Talvella on kylmä, mutta eläinten ei ole mahdollista nukkua talviunta. Kesällä on usein tuskallisen kuuma. Ympärillä leijuu kuvottava lannan ja virtsan haju.Mutta eläinten turkki on komea ja kiiltää. Joidenkin mielestä se kertoo että kaikki on hyvin ja todistaa, että ihmisellä on oikeus harrastaa tätä julmaa huvia.

Millään todellisella tarpeella turkkia on näillä leveyksillä vaikea perustella, statuksen kanssakin alkaa olla niin ja näin: Viestintätoimisto Milttonin Status ´08 –tutkimuksen mukaan aito turkis on vasta sijalla 95. kysyttäessä millä Suomessa saa muiden arvostusta. Sinänsä paradoksaalista on, että aidon turkiksen suosion käännyttyä laskuun turkis värjätään tekoturkiksen näköiseksi.

Tuoreet uutiset norjalaisilta turkistarhoilta ovat taas yksi osoitus turkiseläinten hoidon heikkoudesta: kuvamateriaaleissa näkyy vakavasti vammautuneita eläimiä. Vaan eipä huolta, Suomen Turkistuottajien mukaan Norjan viranomaiset valvovat turkistuotantoa, eikä Turkistuottajilla ole kuulemma syytä olettaa viranomaisten laiminlyöneen tehtäväänsä – vaikka heille esitetty kuvanauhatallenne muuta todistaakin.

Turkistuotanto ei ole epäeettistä vain eläinsuojelun näkökulmasta: siinä missä tekoturkiksen valmistus kuluttaa 10 öljylitran verran energiaa, kettuturkiksen valmistus kuluttaa 184 ja minkkiturkiksen jopa 470 litraa. Yksistään Suomen turkiseläinhäkkien alle kertyvä lanta- ja virtsamäärä vastaa 1,2 miljoonan ihmisen puhdistamattomien jätevesien sisältämää uloste- ja virtsamäärää. Jokiin ja järviin päätyessään typpi ja fosfori aiheuttavat vesistöjen rehevöitymistä. Turkis onkin kaikkea muuta kuin ekologinen luonnontuote.
Eläinsuojelu- ja eläinoikeusliike kyseenalaistavat eläinten hyväksikäytön. Toiminnan arkipäivään kuuluvat luentotilaisuudet, kouluilla puhuminen, infopöydän pitäminen, tempaukset kadulla ja muu ruohonjuuritason toiminta. Eläinoikeusliikkeen satunnaisesti harjoittamaa kansalaistottelemattomuutta lukuun ottamatta toiminta on täysin laillista. Oma lukunsa ovat Eläinten vapautusrintaman (EVR) kaltaiset, turkistarha- yms. iskuja tekevät ns. aktivistijärjestöt, jotka valitettavasti tahraavat kaikkien eläinsuojelijoiden maineen.
Mediaa tuntuu kiinnostavan edellä mainituista vain EVR, jonka toimista voi revitellä kohuotsikoita siitä miten aktivistit tunkeutuivat tilalle X tai tarhalle Y. ”Järkyttävää, tuottajan omaisuuden suojaa on loukattu ja vapauteen tottumattomat ketut menehtyvät luonnossa lyhyen ajan sisällä!” Viis siitä, että eläimet olisi tapettu joka tapauksessa peräsuoleen annettavalla sähköiskulla ilman, että kukaan olisi asiaan reagoinut… Lain rikkominen on tietysti tuomittavaa, mutta jokusen palstamillimetrin soisi myös sille, että lainsäädäntö mahdollistaa eläinten kärsimykseen. Turkis-, laboratorio- ja tehotuotantoeläinten elinolot huomioiden on eläinten kannalta siunaus päästä hengestään!

Suuren yleisön tyypillinen reaktio eläinsuojelijoihin on ”kettutytöttely” ja vaatimus ponnistelujen kohdistamisesta ihmisiin. Olen aina ihmetellyt miksi juuri eläinten oikeuksien puolustajien täytyy kerta toisensa jälkeen perustella toimintaansa ja tavoitteitaan. Miksei kapean joukon intressejä ajavien Pro sitä sun tätä –liikkeiden edustajia vaadita suuntaamaan tarmoaan asunnottomien tai vanhusten pelastamiseen? Nähdäkseni hattua pitää nostaa jokaiselle, joka kantaa kortensa kekoon tehdäkseen maailmasta paremman paikan muillekin kuin itselleen. Darwinin sanoin, rakkaus kaikkia eläviä olentoja kohtaan on ihmisen jaloin ominaisuus.

Avajaissanat Lapsen oikeuksien päivän Taikalampputapahtumassa

(Avajaissanat Porin Lastenkulttuurikeskuksen – Satakunnan lastenkulttuuriverkoston Lapsen oikeuksien päivän Taikalampputapahtumassa 20.11.2008)

Olen äärimmäisen otettu että saan lausua avajaissanat näin hienossa tilaisuudessa. Täytyy myös heti alkuun todeta, että olen ylpeä kotikaupungistani jossa kehitetty vauvojen värikylpykonsepti on ainoana suomalaisena kelpuutettu Italian kansainvälisille lastenfestivaaleille.

Tänään vietetään YK:n Lapsen oikeuksien päivää. Lapsen oikeuksien yleissopimus on maailman laajimmin ratifioitu kansainvälinen sopimus, jossa maat lupaavat aina toimia lapsen parhaaksi. Valtioiden ja niiden hallitusten lisäksi on kuntien, äitien, isien ja kaikkien aikuisten tehtävä huolehtia lasten oikeuksista.

Suomessa lapsiasiainvaltuutettu seuraa lasten oikeuksien toteutumista, myös Unicefilla on oikeus ja velvollisuus valvoa sopimuksen toteutumista. Sopimuksen hyväksymisestä tulee muuten ensi vuonna täyteen 20 vuotta. Silloin pidetään kunnon kemut, mutta 19 vuottakin on kunnioitettava ikä joten juhlitaan sitä tänään täällä.

Lapsen oikeuksien yleissopimus on muotoiltu 54 artiklaksi. Huomionarvoista on että 42. artiklan mukaan valtion on huolehdittava että kaikki kansalaiset tietävät lapsen oikeuksista. Ennen kaikkea lapsilla on oikeus tuntea oikeutensa. Koska uskallan epäillä että valtiolla on vielä hieman työsarkaa jäljellä, käytän tilaisuuden hyväkseni kertoakseni paikalla oleville lapsille heidän oikeuksistaan.

Lapset (joiksi lasketaan jokainen alle 18-vuotias), teillä on oikeus

• TERVEYTEEN eli oikeus elää; oikeus saada ruokaa, vaatteita ja huolenpitoa; oikeus saada apua sairastaessanne ja oikeus leikkiin ja lepoon
• KOULUTUKSEEN eli oikeus oppia lukemaan ja laskemaan; oikeus käydä koulua ilmaiseksi ja oikeus oppia kunnioittamaan erilaisuutta
• TURVAAN eli oikeus aikuisten huolenpitoon ja apuun kiusaamis- tms. ikävissä tilanteissa
• OSALLISTUMISEEN eli oikeus saada toiveenne kuuluviin päätöksenteossa; oikeus omiin juttuihin; oikeus saada nimi ja kansalaisuus

Vanhemmille ja muille aikuisille haluan tässä yhteydessä muistuttaa että lapsen oikeus on aikuisen velvollisuus – kannattaa siis perehtyä sopimukseen!

Tämän vuoden Lapsen oikeuksien päivän teemana on lapsen oikeus leikkiin. 31. artiklaan on kirjattu vaatimus lapsen oikeudesta ”lepoon, leikkiin ja vapaa-aikaan sekä taide- ja kulttuurielämyksiin”. Tämän tajutessani pelästyin, että olen tainnut rikkoa sopimusta; nyt kaksivuotias esikoiseni kävi kyllä vauvamuskarissa puoli vuotta ja kerran värikylvyssä, mutta äidin kiireiden vuoksi kulttuuririennot ovat sittemmin jääneet. Puolivuotiaan kuopuksen taide-elämykset ovat jääneet isoveljen vesiväritaiteen ihailuun (repimiseen ja syömiseen).

Toisaalta, tänä päivänä ongelmana taitaa pikemminkin olla että lapset jo hyvin nuorina turrutetaan liian runsaalla tarjonnalla. Lapselle saattaa tulla stressi, kun vanhemmat kiidättävät heitä harrastuksesta toiseen. Todellinen vapaa-aika voi olla hyvinkin kortilla. Ikäluokkani vanhemmat kuuluvat ns. portfoliosukupolveen, joka on kerryttänyt cv-merkintöjä jo lukiosta asti.

Itse muistan miten helpottunut olin kun luin jostain artikkelista, että lapsella saa ja pitääkin joskus olla tylsää, aikaa jolloin hän voi lepuuttaa aivojaan tai vaipua mielikuvitusmaailmaansa. Työelämän hektisyyttä kritisoidaan nykyään usein juuri siksi että jatkuva kilpailu ja suorittaminen tappavat luovuuden.

Sama pätee luonnollisesti myös lapsiin; jos haluamme päästää pienen taiteilijan valloilleen, on lapsille annettava sopivasti virikkeitä, kannustusta, aikaa ja vielä kerran aikaa. On hyvä muistaa, että vaikka koti on vanhemmalle lähinnä työmaa, on se lapselle loputon aarreaitta. Lapsi näkee nojatuolissa mörkövuoren, divaanissa liukumäen ja kaakelilattiassa autoradan.

Katselin tiistaina Ajankohtaisen kakkosen kasvatusiltaa, jossa pohdittiin syitä nuorten mielenterveyshäiriöihin. Myös lähetykseen kutsutut kasvatuksen asiantuntijatkin kritisoivat ajan henkeä tehokkuusvaatimuksineen ja äärimmilleen viritettyine opetusohjelmineen. Matemaattisluonnontieteelliset ns. kovat aineet ovat haukanneet entistä suuremman siivun opetuksesta. Jos Kauhajoen ja Jokelan tragedioista mitään hyvää seuraa, kilpailuajattelua tasapainottavien ja ilmaisua kehittävien taito- ja taideaineiden merkitys ymmärretään nykyistä paremmin. Näin varmasti myös suomalaisoppilaiden kouluviihtyvyys paranisi!

Sanomani olkoonkin tiivistetysti: Annetaan lasten luovuudelle tilaa joka päivä myös arkisissa tilanteissa ja paikoissa, ennen kaikkea kotona, koulussa ja päiväkodissa. Hyödynnetään lisäksi sopivassa määrin kaupunkimme mahtavaa lastenkulttuuritarjontaa värikylvyistä kuvataidekerhoihin, sanataideryhmiin, työpajoihin ja näyttelyihin.

Palkataan: kakkavaippojen karaisema kotiäiti

Kolumni / Satakunnan Kansa, 19.11.2008

Ellei naisella ole lapsia, jotka pitää hakea päiväkodista kello neljä ja joiden sairastaessa pitää jäädä pois töistä, hän on joka tapauksessa potentiaalinen synnyttäjä ja siten riski työnantajalle. Vanhemmuus (erityisesti äitiys) on työnantajan silmissä rasite, vaikka tosi asiassa vastuu lapsesta opettaa kärsivällisyyttä, priorisointia ja nopeaa toimintaa – ominaisuuksia joita ei opi yhdessäkään korkeakoulussa. Vanhemmuuden pitäisi olla ansioluettelon arvokkain meriitti, todistus siitä ettei ”jäädy”, kun nuorimmainen huutaa kurkku suorana maitoa ja pottailua harjoitteleva esikoinen aikoo juuri astua linttaan olohuoneen matolle ahkeroimansa läjän (rekrytoijat: casea saa käyttää työhaastattelussa).

Nuorten naisten syrjintää työmarkkinoilla voitaisiin ehkäistä jakamalla vanhemmuudesta työnantajalle aiheutuvat kustannukset kaikkien työnantajien kesken. Näin myös vanhemmuutta tulisi jaettua nykyistä tasaisemmin. Suomalaisisät käyttävät vain 5 % palkallisista perhevapaista (mm. Ruotsissa 18 %), mistä syytetään mm. palkkatyön keskeisyyttä miesidentiteetille, miesten korkeampia tuloja ja työnantajien kielteistä suhtautumista. Luulisi hyvänen aika ainakin äiti- ja isijohtajien arvostavan vanhempainvapaata pitäneitä miehiä! Itse palkkaisin oitis muista meriiteistä (tai niiden puuttumisesta) piittaamatta miehen, joka on riskeerannut asemansa äijäporukassa ja työyhteisössä lastensa edun nimissä!

Kasvatusvastuun aliarvostus näkyy myös eri ammattien palkkauksessa ja statuksessa. Tilastokeskuksen vuoden 2007 tilastojen perusteella esim. lastentarhanopettajan keskipalkka oli 2153 euroa, perhepäivähoitajan 1760 euroa. Palkat tuntuvat käsittämättömän pieniltä ajatellen ammattien merkitystä lasten hyvinvoinnille ja siten kansakunnan tulevaisuudelle. Hoiva-ammattilaisten harteilla painaa Tehy-taistelusta tuttu kutsumuksen taakka: konsulteille ja pörssimeklareille maksetaan tähtitieteellisiä summia kompensaationa ”vastuullisesta ja raskaasta” työstä, kun taas lasten- ja sairaanhoitajille riittää pienempikin korvaus ”leppoisasta kutsumustyöstä”.

Paljon ei näitä alipalkattuja kasvatuksen ammattilaisia taida lämmittää, että tuoreimmassa (2007) ammattien yhteiskunnallista arvostusta kartoittavassa tutkimuksessa sairaanhoitaja rankattiin sijalle kuusi, kätilö sijalle kymmenen, lastenhoitaja sijalle 17., lastentarhanopettaja sijalle 22. ja perushoitaja sijalle 33. Vuoden 1991 tuloksiin verrattuna eniten on noussut perhepäivähoitajien arvostus (263. > 55.). Kuriositeettina mainittakoon että ahtaajat arvostettiin sijalle 244. ja paperikoneenhoitajat sijalle 270. Jokainen vanhempi tietää, miten raskasta lapsenhoito voi känkkäränkkäpäivinä olla – puhumattakaan jos lapsia on vastuulla kymmenen, ne eivät ole omia ja vähintään yksi on aina nuhainen. Useimmat vanhemmat olisivatkin valmiita maksamaan hoitajille nykyistä enemmän – kunhan veroja ja palvelumaksuja ei koroteta.

Sen verran voin lastenhoidon alipalkattuja ammattilaisia lohduttaa, ettei palkka ja elämänlaatu useinkaan korreloi keskenään: Työurani on ollut sikäli laskeva, että kovapalkkaisin duunini taisi olla ensimmäinen ”oikea” työni. Työskentelin vuosituhannen vaihteessa puolisentoista vuotta yritysjohdon konsulttina, mutta irtisanouduin koska ”asiakkaan ongelmien strukturointi” eli Powerpoint-kalvojen väsääminen ei ollut kovin mielekästä. Siirryin luokanopettajan sijaiseksi, vaikka korvaus lasten opettamisesta ja kasvattamisesta olikin alle 40 % kalvonikkarin palkasta. Elämänlaatu parani ja huomasin onnen tulevan mm. siitä, että voi päivittäin edistää jotain arvokkaana pitämäänsä päämäärää, kuten lasten hyvinvointia. Siitä puheen ollen, hyvää Lapsen oikeuksien päivää 20.11.

Tulevaisuuden Pori – Suomen vihrein ja lapsiystävällisin kaupunki

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, 18.10.2008)

Kunnallisvaaliehdokas Timo Aro (vihr.) viritteli kirjoituksessaan “Porin kolme kehitystietä” (SK 31.8.2008) visiota Porista ekokaupunkina sekä ehdotti Poria oppilashuoltotakuun pilotiksi (SK 10.10.2008). Sampsa Kataja (SK 12.10.) puolestaan muistutti Pori lastenkaupungiksi -hankkeesta, jonka merkeissä tavoite Suomen lapsiystävällisimmästä kaupungista vuonna 2009 kirjattiin kaupungin tulevaisuusstrategiaan. Visiot Porista Suomen vihreimpänä ja lapsiystävällisimpänä kaupunkina kulkevat mielestämme käsi kädessä.

Vihreille lapsiystävällisyys merkitsee laadukasta päivähoitoa ja peruskoulua sekä toimivaa neuvola- ja oppilashuoltoa. Keskeistä on ennaltaehkäisevä toiminta. Vastuullista välittämistä on lasten ja syntymättömien sukupolvien elinympäristön ja –olojen turvaaminen. Se edellyttää mm. luonnon monimuotoisuuden kunnioittamista ja kestävää energiatuotantoa.

Ekokaupunkiesikuvina voisivat toimia esim. “Euroopan vihrein kaupunki” Växjö (80 000 as.), joka julisti jo vuonna 1996 tavoitteekseen vapautumisen fossiilisista polttoaineista tai Freiburg (200 000 as.) jossa julkiset rakennukset rakennetaan passiivitaloiksi ja markettien kasvu taajaman ulkopuolelle estettiin jo 80-luvulla.

Ekokaupungista olisi toimivat juna- ja bussiyhteydet Tampereen kautta pääkaupunkiin sekä Vaasan ja Turun suuntiin. Seudun sisäistä liikennettä hoidettaisiin paikallisjunilla. Palvelut keskittyisivät asemien yhteyteen, esim. Mikkolan asemalla Porissa työssä käyvä ulvilalainen voisi pysähtyä ruokaostoksilla ja jatkaa sitten seuraavalla junalla Ulvilaan.

Elävässä kaupunkikeskustassa olisi helppo ja turvallinen käyttää joukko- ja kevyttä liikennettä, joiden käyttöä (ja samalla arkiliikuntaa) voisi edistää mm. työsuhdematkalipuin ja -polkupyörin sekä kimppakyytejä helpottamalla. Joukkoliikenteen kehittämisessä suosittaisiin biodieseliä ja/tai biokaasua. Kaupungin autokannassa siirryttäisiin asteittain sähkö- ja hybridiautoihin ja kuntalaisiakin kannustettaisiin vähäpäästöisten ajoneuvojen hankintaan esim. parkkimaksuvapautuksella. Koska lihantuotannon ilmastovaikutukset ovat liikennettäkin suuremmat, kouluissa, päiväkodeissa ja sairaaloissa olisi yksi kasvisruokapäivä viikossa.

Kaavoituspolitiikkaa hyödynnettäisiin matala- ja passiivienergiatalojen rakentamiseksi, määräämällä kaavassa mm. kuinka energiatehokas rakennuksesta on tehtävä. Kaupungin energialaitos tuottaisi valtaosan energiasta uusiutuvilla polttoaineilla. Jätteiden kierrätyksessä tavoiteltaisiin eurooppalaista huipputasoa: esimerkiksi Dresden kierrättää 80 % jätteistään. Kaupungin kiinteistöissä ja laitoksissa käytettäisiin Porin edustan tuulivoimapuistossa tuotettua tuulivoimaa. Energianeuvoja palkattaisiin helpottamaan kuntalaisten ekotekoja.

Ekokaupunki loisi itsessään vahvan mielikuvan Porin edelläkävijyydestä, mikä lisäsi alueen vetovoimaa uusien asukkaiden, yritysten ja investointien houkuttelussa. Ekokaupungin maineella voitaisiin houkutella uusia avainryhmiä, kuten lahjakkaita tutkijoita tai uusien innovaatioiden rahoittajia. Nuorille perheille ekokaupunki olisi entistä houkuttelevampi ympäristö-, ilmasto- ja lapsiystävällinen kaupunki.

Reilu kauppa, signaali (seura-)kuntalaisille

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, 12.10.2008)

Satu Tietari jatkaa Reilun kaupan vastaista yhden naisen sotaansa väittämällä, että valitsemalla Reilun kaupan omenan säkyläläisen sijaan kunta antaa negatiivisen signaalin oman alueen tuottajille (SK 5.10.).

Edellisessä mielipidekirjoituksessaan Tietari puolestaan esitti Reilun kaupan lisäkustannusten olevan pois mm. nuorten mielenterveyspalveluista.

Jälkimmäinen väite on umpipopulistinen ja älyllisesti epärehellinen: Reiluun kahviin siirtyminen esim. Porin kaupunginvaltuuston ja  hallituksen kokouksissa aiheuttaa vuosittain alle sadan euron lisäkustannuksen. Summalla ei montaa nuorta pelasteta, mutta kehitysmaissa järjestelmän suora ja välillinen merkitys on huomattava. Reilun kaupan ansiosta kehitysmaiden perheviljelijät pystyvät tuottamaan laadukkaita tuotteita ja vaikuttamaan omalla työllään kokonaisten yhteisöjen hyvinvointiin. Näin Reilu kauppa poistaa köyhyyttä kaupan avulla. Toisekseen, uusi hankintalaki mahdollistaa ympäristö- ja sosiaalisissa asioissa vastuullisesti tuotettujen tuotteiden suosimisen julkisissa hankinnoissa, toisin kuin omassa maakunnassa tuotettujen tuotteiden suosimisen.

Em. syistä on käsittämätöntä ettei myöskään Euran kunta voi – seurakuntaneuvoston kielteisen kannan vuoksi – tavoitella Reilun kaupan kunnan titteliä, myönteinen päätös kun olisi “tuonut seurakunnan työntekijöille lisätöitä” (SK 5.10.). Evankelisluterilaisen kirkon perusoppien mukaan tosin “usko ihmistä rakastavaan Luojaan ja ihmisten keskinäiseen yhteyteen voi näkyä pieninä tekoina ja valintoina, pyrkimyksenä vastuulliseen ja kestävään elämään” (www.evl.fi). 

Sitoutumalla Reilun kaupan kunnan kriteereihin kunnat, seurakunnat, yritykset ja järjestöt todellakin antavat signaalia   ei tuottajille vaan kuntalaisille ja seurakuntalaisille: kulutusvalinnoilla on merkitystä globaalien elintasokuilujen kaventamisessa ja heikoimmassa asemassa olevien tukemisessa!