Aktivoi sisäinen aktivistisi

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 29.9.2014)

Olen kolumnisti- ja mielipidekirjoitteluvuosien aikana onnistunut näkemään vaivaa asioista, joihin ei monen mielestä kannattaisi aikaa uhrata. Olen puolustanut muun muassa seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoa, Suomen kehitysyhteistyömäärärahoja, tuotantoeläinten oikeuksia ja jopa merimetsoja.
Miksi murehdin moisia, kun maailmassa on ”oikeitakin” ongelmia, kuten Ukrainan kriisi tai Euroopan taloustaantuma?

Ihmettelijöiden mielestä vasta taloudellinen tai sotilaallinen ulottuvuus tekee ongelmasta todellisen. Tasa-arvon, demokratian, ihmisoikeuksien saati eläinoikeuksien loukkaukset eivät tätä porukkaa hetkauta, johtuen mahdollisesti siitä, että kyseiset loukkaukset harvemmin kohdistuvat heihin tai heidän läheisiinsä.

Eläinsuojelijoiden missio kyseenalaistetaan herkästi, koska eläinten hyödyntämisen ”oikeutus” istuu syvällä luomakunnan herrojen selkäytimessä. Tämän on kokenut varmasti muun muassa valtakunnan julkisuuttakin kesällä saanut porilainen opiskelija Moona Hellsten, joka yrittää parantaa ranskalaisen eläintarhan oloja.

Myös virolaista eläinoikeusliikkeen esitaistelija Kadri Tapersonia vaaditaan toistuvasti toimimaan ihmisten hyväksi. Kun Taperson aikaisemmin työskenteli kehitysvammaisten lasten parissa, häntä muistutettiin tuon tuosta että terveilläkin lapsilla on ongelmia.

Tällä logiikalla voi kyseenalaistaa omistavan luokan etujen ajamisen leipäjonojen kasvaessa tai ompeluseuran villasukkalahjoitukset suomalaisvauvoille, kun rajan takana Karjalassa lapsia paleltuu hengiltä.

Mitä tulee rahalahjoituksiin, valittajien mielestä pientä summaa ei kannata lahjoittaa, koska sillä ei kuitenkaan saada mitään aikaan. Suurta summaa ei kannata lahjoittaa, koska raha menee kuitenkin hyväntekeväisyysjärjestöjen hyvin palkattujen työntekijöiden taskuihin.

Kriitikoiden kannattaisi kohdistaa energiansa tärkeänä pitämiinsä kohteisiin muiden aktiivisuuden arvostelun sijaan. Haasteen voisi heittää myös niille, jotka keskittyvät yksinomaan oman hyvinvointinsa kasvattamiseen.

Kaikki auttaminen ja vaikuttaminen on arvokasta – myös auttajalle itselleen. On nimittäin tutkittu, että ihmiset, jotka tekevät vapaaehtoistyötä ovat sekä onnellisempia että tyytyväisempiä elämäänsä kuin muut.

Jopa henkisesti huonokuntoiset voivat paremmin auttaessaan muita. Työnantajatkin voisivat lisätä työhyvinvointia sallimalla työajalla esimerkiksi tunnin vapaaehtoistyötä kuukaudessa (SK 24.8.).
Mitä rahaan tulee, ihmisen lahjoittaessa rahaa hyväntekeväisyyteen aivoissa aktivoituvat samat alueet kuin ihmiseen saadessa rahaa. Muiden hyväksi käytetty raha lisää kuitenkin onnellisuutta enemmän kuin omaksi hyväksi käytetty.

Vapaaehtoisuus on etuoikeus

(Julkaistu UNICEFin blogissa 5.12.2012)

Ensi kontaktini UNICEFiin sain lapsena setäni vaimolta, joka muisti minua ja siskoani vuodesta toiseen ihanilla UNICEF-joululahjoilla. Vapaaehtoisurani alkoi vuosia myöhemmin asetuttuani opiskelujen jälkeen takaisin kotikaupunkiini Poriin vuonna 2005. Suuntasin energiani erityisesti ympäristö- ja eläinsuojelutoimintaan. Siinä ohessa tulin ottaneeksi vastuulleni Porin ensimmäisen Mahdollisuuksien torin järjestelyt kesällä 2007.

Torille osallistui myös UNICEFin Porin paikallisryhmä, jonka silloinen puheenjohtaja tarttui minua hihasta ja pyysi mukaan toimintaan. Esikoiseni syntymä vuotta aiemmin oli herkistänyt minua entistä enemmän maailman lasten hädälle. UNICEF oli aina näyttäytynyt minulle vaikuttavana ja luotettavana toimijana, joten en keksinyt syytä kieltäytyä kutsusta. Aloitin koululähettiläänä, jatkoin sihteerinä ja vuodesta 2010 olen toiminut ryhmämme puheenjohtaja-tiedottajana.
Suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan syntyneenä ja korttini kohtuullisesti pelanneena minun ei ole tarvinnut juurikaan murehtia siitä, pystynkö tarjoamaan lapsilleni ruokaa ja suojaa, kuka huolehtii heistä työssä ollessani ja riittävätkö rahani aikanaan saattamaan heidät koulutielle. Koska omat murheeni ovat vähäiset, jaksan murehtia maailman lapsista. Vapaaehtoisuus onkin minulle ennen kaikkea etuoikeus.

UNICEF-vapaaehtoisuus tarkoittaa käytännössä kuukausittaisia tapaamisia vapaaehtoisporukalla. Ideoimme ja järjestämme varainkeräystempauksia ja erilaisia tapoja kertoa UNICEFin toiminnasta. Tällä hetkellä esimerkiksi suunnittelemme Kansainvälisen naistenpäivän suurtapahtumaa Poriin 8.-9.3.2013 yhteistyössä neljän muun järjestön kanssa.

Isänpäivänä palasin kenttämatkalta Nepalista, jonne pääsin yhtenä neljästä onnekkaasta UNICEF-vapaaehtoisesta. Matka syvensi ymmärrystäni UNICEFin toimintaperiaatteista. Nyt tiedän muun muassa sen, kuinka kullanarvoisia motivoituneet kenttätyöntekijät ovat, miten tärkeää on toimia kohdemaiden olemassa olevissa rakenteissa ja saada paikalliset hallitukset ja viranomaiset muutosten tueksi. Ymmärsin myös millainen muutosvoima lapsissa ja nuorissa piilee. UNICEFin kautta koen voivani auttaa muitakin kuin omia lapsiani rakentamaan tulevaisuuttaan.

 

Mikä ajaa kurjuutta katsomaan?

Julkaistu myös Pori NiceAID -blogissa 3.11.2012

Lähtiessämme matkaan perjantaina Helsinki-Vantaan kentällä oli marraskuun harmautta pakenemassa useita hyväntuulisia seurueita matkalla etelän lämpöön. Kenttämatkaseurueessamme mietimme huvittuneena olemmeko ihan täysipäisiä maksaessamme kahden all-inclusive loman verran viikon tiukkarytmisestä matkasta yhteen maailman köyhimmistä maista. Emme tule edes näkemään Himalajan huikeita maisemia, hienoimpia hindutemppeleitä emmekä hoidettuja hotellialueita, vaan heikoimmassa asemassa olevien elinoloja. Olemme toisin sanoen menossa pohjalle emmekä katolle toisin kuin edellisen blogitekstini otsikoin.

Bahrainin kentällä jouduimme ensimmäisen kerran kohtaamaan surullisia kohtaloita. Parisenkymmentä noin 14-vuotiasta pohjoisafrikkalaistyttöä istui kahden vanhemman miehen valvovan silmän alla odotushallissa katse täynnä tyhjyyttä, epätoivoa ja apatiaa. Kukaan ei hymyillyt eikä jutellut keskenään. Tytöt olivat mitä todennäköisimmin matkalla varakkaaseen arabimaahan kotiapulaiseksi, joko sukujensa lähettäminä tai täysin tietämättöminä määränpäästään. Tuntui kamalalta istua viereisellä penkillä voimatta muuta kuin kauhistella maailman epäoikeudenmukaisuutta.

UNICEF-vapaaehtoisena ja jo pelkästään uutisia seuraavana on melko tietoinen (ja ahdistunut) vallitsevista epäkohdista. Miksi sitten haluamme lähteä toteamaan asian paikan päälle? Matka tarjoaa toivottavasti mahdollisuuden päästä näkemään mitä asioiden hyväksi on tehty ja voidaan tehdä. Sitä kautta hahmottuu ehkä myös oma pieni rooli hyväntekeväisyyskoneistossa.

Esim. UNICEFin Porin paikallisryhmän keräämät varat (noin 10 000 € vuodessa) tilitetään lyhentämättömänä Suomen UNICEFille, joka käyttää keräysvaroista noin viidenneksen omiin maaohjelmiinsa ml. Nepal (66 % menee UNICEFin kansainväliseen lastenrahastoon ja 11% hätäapuun) .

Nepal on Suomen UNICEFin pitkäaikaisin kumppanimaa. Suomen UNICEFin Nepalin nimikko-ohjelman avulla parannetaan opetuksen laatua ja edistetään tyttöjen ja heikoimmassa asemassa olevien lasten koulunkäyntiä Nepalissa. Ohjelmasta on hyötynyt tähän mennessä 15 000 lasta 50 koulussa. Koulun on päässyt aloittamaan 7 000 aiemmin koulun ulkopuolelle jäänyttä lasta. Ohjelma-alueella koulua käykin nyt 10 % enemmän lapsia kuin ennen. Tapaamme matkan aikana mm. näitä lapsia.

Matkalla maailman katolle

Julkaistu myös Pori NiceAID -blogissa 2.11.2012

Viisi Porissa aktiivisesti toimivaa järjestöä löi keväällä hynttyyt yhteen ja päätti järjestää Kansainvälisen naistenpäivän valtakunnallisen ykköstapahtuman Porissa maaliskuussa 2013. Vaikka mukana olevien järjestöjen keräyskohteet ja vaikutuskanavat vaihtelevat, yhdistäviä asioita on paljon: teemme vapaaehtoispohjalta varainkeruu- ja vaikuttamistyötä naisten ja lasten hyväksi. Joukkomme on naisvaltaista, eikä tekijöitä ole liikaa. Maaliskuinen Pori NiceAID 2013 -tapahtuma olisi ylivoimainen järjestettävä yhdellekään järjestöistä omin voimin.

Tapahtuman tarkoituksena on tuoda esiin naisten ja lasten kärsimystä niin kotimassa kuin kauempanakin. Erityisesti haluamme kuitenkin saada ihmiset pohtimaan omia vaikutusmahdollisuuksiaan ja kertoa keinoista lievittää hätää ja parantaa maailmaa Porista käsin.

Koska asiaa on paljon, käynnistämme keskustelun jo nyt neljä kuukautta ennen tapahtumaa. Sain kunnian avata blogimme, koska olen yhtenä onnekkaista UNICEF-vapaaehtoisista lähdössä kenttämatkalle Nepaliin. Tunnin päästä istun lentokoneessa matkalla Lontoon ja Bahrainin kautta Katmanduun. Sunnuntaiaamuna lennämme Buddha Airilla Biratnagariin Intian rajalle. Kierrämme viikon ajan paikallisten työntekijöiden opastamana UNICEF:in kenttäkohteissa tavaten mm. kylätoimikuntien, lapsityöläisten järjestön ja nuorten naisten etujärjestön edustajia.

Kaksi viidesosaa Nepalin lapsista elää äärimmäisessä köyhyydessä. Puolet alle viisivuotiaista lapsista kärsii kroonisen aliravitsemuksen aiheuttamasta lyhytkasvuisuudesta. Köyhyys, opetuksen heikko laatu ja jatkuvat poliittiset kriisit vaikeuttavat lasten koulunkäyntiä. Joka kymmenes lapsi jättää koulun kesken jo ensimmäisellä luokalla. Tytöistä 5 % on naitettu 15 ikävuoteen mennessä, peräti kolmannes 19 ikävuoteen mennessä. Puolet naisista on synnyttänyt 20. syntymäpäiväänsä mennessä. Kouluttamattomat tytöt naitetaan alaikäisenä kolme kertaa todennäköisemmin kuin koulutetut.

Olen pohtinut rakentavaa näkökulmaa näkemäni ja kokemani käsittelemiseen ja raportointiin. Pelkkä kurjuuden kuvaus ei palvele ketään. Sotaa, nälkää ja myrskytuhoja ovat uutiset tulvillaan. Toivonkin voivani kertoa myös elämänilosta, kehityksestä, leikkivistä lapsista ja heistä huolehtivista perheyhteisöistä. Onhan Nepalin naapurissa sentään Bhutan, jossa asuu ainakin omien arvioidensa mukaan maailman onnellisin kansa.

UNICEFin apu menee perille

Mielipidekirjoitus / Satakunnan Kansa, 13.9.2011

Satakunnan Kansa kirjoitti 4.9. Somaliassa leviävästä nälänhädästä: yli 12 miljoonaa ihmistä näkee nälkää kuivuuden ja levottomuuksien piinaamassa Itä-Afrikassa, välittömässä hengenvaarassa on noin 500 000 lasta. Jutussa paljon palstatilaa sai norjalaisasiantuntija, jonka mukaan jopa 40-50 % ruoka-avusta joutuu vääriin käsiin. HS toi artikkelissaan (19.8.) esiin toisenlaisen näkökulman: avustustyöt kärsivät pahoin rahan puutteesta: YK on saanut kasaan vain puolet hädän lievittämiseen tarvittavasta 1,7 mrd. dollarista. Samassa yhteydessä kuvattiin lääketieteellisin termein melko koskettavasti miltä nälkään kuoleminen fysiologisesti tuntuu.

Mitä tulee hätä- ja kehitysavun perille menoon, ongelmista ei pidä vaieta. Avun koordinointi on haastavaa olosuhteissa, joissa ei pahimmillaan ole ollenkaan toimivaa hallintoa. Vuosikymmenien läsnäolo ja pitkäjänteinen työ kehittyvillä alueilla on kuitenkin suonut esim. UNICEFille aseman, jonka turvin se saa avun perille. 90 % Itä-Afrikkaan viime kuukausina perille saadusta avusta onkin UNICEFin toimittamaa, sisältäen mm. antibiootteja ja lisäravintoa.

Samoin kehitysyhteistyö on haastavaa alueilla, joissa ei ole ns. sosiaalista pääomaa eli kansalaisten keskinäistä luottamusta. Korruption ja huonon hallinnon edessä ei silti pidä nostaa käsiä pystyyn, koska kärsijöinä ovat pääasiassa kaikkein heikoimmassa asemassa olevat. Suomi maailman vähiten korruptoituneimpana maana voisi kehitysavun leikkaamisen sijaan profiloitua hyvän hallinnon edistäjänä.

Itä-Afrikan kaltaisten kriisien aikana media ja suuri yleisö yleensä valpastuvat. Tosiasia kuitenkin on, että kaikessa hiljaisuudessa kuolee vuosittain edelleen yli 8 miljoonaa lasta helposti torjuttavissa oleviin tauteihin kuten ripuliin, tuhkarokkoon ja malariaan. Näiden lasten kuolemaa hädin tuskin noteerataan samalla kun lentoturmassa menehtyneen jääkiekkojoukkueen kohtalolla revitellään sivu- ja viikkokaupalla. Kuitenkin juuri heikoimmassa asemassa olevien lasten pitäisi olla maailman tärkein asia, sillä lapset muodostavat 20 % yhteiskunnasta, mutta 100 % tulevaisuudesta!

22000 alle 5v. lasta kuolee joka päivä köyhyyteen

www.sk24.fi Ehdokkaiden Uutiset 12.4.2011

… ja me suomalaiset kitisemme siitä että pankkiautomaatilla joku saattaa epähuomiossa hämääntyä ja vahingossa lahjoittaa euron Planin Koska olen tyttö -kampanjaan. Epähuomiossa lahjoittaneille euro on palautettu ja lahjoituskampanja on nyt keskeytetty. Hävettää suomalaisten puolesta!

Kiistämättä sitä tosiasiaa, että Suomessakin eriarvoisuus, leipäjonot ja lapsiköyhyys ovat kasvussa, uskallan väittää ettei kenenkään elämä ole Suomessa eurosta kiinni. Toisin on asian laita niillä yli miljardilla ihmisellä jotka elävät alle eurolla päivässä!

Emme voi sulkea silmiämme valtavan ihmisjoukon jatkuvalta äärimmäiseltä köyhyydeltä ja aliravitsemukselta ja herätä vain äkillisten katastrofien kohdalla. Kehitysapu on viimein nostettava 0,7 prosenttiin BKT:sta (kuten mm. Ruotsi, Norja ja Tanska ovat jo tehneet). Kehitysyhteistyössä erityishuomiota pitää kiinnittää ehkäisy- ja aborttioikeuksien, äitiysterveyden ja seksuaalikasvatuksen parantamiseen. Ja tytöt on saatava kouluun – joko Planin kampanjalla tai ilman! Yksityishenkilöiden ja yritysten tulee voida vähentää verotuksessa lahjoitukset kehitysapuun, samoin kuin tuet kulttuuriin ja urheiluun. Ja yksityishenkilöiden tulisi lopettaa nurina olemattomista asioista kuten siitä että lahjoittaminen hyväntekeväisyyten on tehty liian helpoksi.

Maria Väkiparta
kansanedustajaehdokas (vihr.)

Maailman hylkäämät lapset ja kestämätön auttamisen halu

Ylen Ulkolinja-dokumentti ”Manilan unohdetut lapset” (29.7.) aiheutti lohduttoman ja turhauttavan avuttomuuden tunteen: vauvoja jotka syntyvät, elävät ja kuolevat maailman suurimmalla avokaatopaikalla, seitsenlapsisia perheitä jotka nukkuvat monikaistaisen autotien pientareella pahvinpalan päällä, parikuukautisia korva- ja silmätulehduksesta kärsiviä vauvoja hoidotta meluisissa vastaanottokodeissa, siltojen rakenteisiin ja hautaholveihin kyhättyjä koteja, kurnivan nälän liimaa imppaamalla tukahduttavia teinejä. Perimmäinen päässäni pyörivä kysymys on miten ihmeessä voisin auttaa kaikkia niitä satojatuhansia kärsiviä vauvoja ja pikkulapsia jotka näkevät päivittäin nälkää, elävät jätekasoissa, eivät saa sairastuessaan hoitoa tai lääkitystä puhumattakaan koulutuksesta tai ammatista.

Dokumentin jälkeen tuli kirjoittamisen lisäksi pakonomainen tarve alkaa pussittaa itselle tarpeetonta lastenvaatetta, -lelua ja muuta tarviketta ja lähettää Manilaan – mutta vastaanottajan osoite puuttuu ja tavaran kiikuttaminen hyväntekeväisyysjärjestöjen kirpputoreille tuntuu liian pitkältä tieltä. Sitä paitsi olen kuullut liian monelta taholta ”kirpparihyväntekeväisyyden” olevan sekä viherpesua että tappavan kehitysmaiden oman tekstiiliteollisuuden. Silti tuntuu kamalalta heittää kuopuksen puhki kuluneet, kierrätykseen kelpaamattomat ensiaskel-Eccot pois, kun on juuri nähnyt vauvojen toisella puolella maailmaa ottavan ensiaskeleitaan jätekasoissa, avojaloin.

Dokumentissa hämmentää katolisen kirkon rooli kärsivien ihmisten elämässä. Uskonto tuntuu tarjoavan siitä ammentaville jotain, jota me materiaalisessa hyvinvoinnissa kieriskelevät emme ymmärrä. Elämällä on tarkoitus ja uskovilla (perusteettomalta tuntuva) toivo paremmasta huomisesta. Me länsimaalaiset olemme oman onnemme seppiä, rakennamme vimmatusti Facebook-profiileja, vaihdamme asuntomme värimaailmaa, haemme extreme-elämyksiä benjihypystä tms.

Katolisen kirkon abortin vastustaminen on kuitenkin täysin vastuutonta ja kaksinaamaista. Ihmiset jotka hädin tuskin pystyvät elättämään itsensä, lisääntyvät kuin kanit, koska kirkko kieltää perhesuunnittelun. Ilman ehkäisyä köyhyys lisääntyy eksponentiaalisesti: sitä mukaa kun ravinnontuotanto tehostuu, lisääntyvät myös ruokittavat suut. Toisin kuin mm. Manilan ”köyhien puhdistusta kaduilta” ajavat virkamiehet kuvittelevat, darwinismi ei näissä hommissa päde: vahvimmat ja menestyvimmät eivät lisäänny ja peitä Maata, vaan juuri köyhimmät lisääntyvät kaikkein voimakkaimmin yrittäessään saattaa edes yhden jälkeläisen hengissä aikuisikään.

Kaikki vastuu holtittomasta väestönkasvusta ei toki ole kirkon: Etenkin täällä Suomessa, jossa ensisynnyttäjien ikä nousee nuorten halutessa varmistaa toimeentulonsa ennen perheenlisäystä, ihmetyttää miksi moisissa oloissa elävät ihmiset haluavat saattaa lapsia maailmaan. Toisaalta lasten tekeminen ja heidän kasvunsa seuraaminen ovat niitä harvoja ilmaisia huveja… Ja jos ainoa keino välttyä katraan kasvamiselta on täydellinen pidättäytyminen seksuaalisesta kanssakäymisestä, voi se olla vaikeaa jopa kaatopaikalla. Tässä kohtaa täytyy todeta, ettei Luoja miettinyt hommaa loppuun asti kehitellessään lisääntymisestä niin mukavan ilta-askareen.

Toki me länsimaalaiset liian helposti arvotamme ihmisten elinolosuhteita vain materiaalisen hyvinvoinnin vinkkelistä. Emme ymmärrä miten kaatopaikalla elävä kuuden lapsen äiti haluaa lisää lapsia tai jaksaa hymyillä. Vaikka kyseisen äidin lasten perustarpeet eivät tyydytykään, ainakin he saavat olla äitinsä sylissä – löyhkäävien jätekasojen keskellä – kunnes tulevat siihen ikään (lue: oppivat väistelemään roska-autoja) että siirtyvät elättämään pesuetta roskien lajittelulla. Myös lapset näyttävät huolehtivan toisistaan, isompi sisar kantaa pienempää ja ruoka-annokset jaetaan kristillisesti tasan. Länsimaissa vanhemmat luovat uraa ja lapset viedään päivähoitoon hyvin pieninä ja sisarukset tappelevat keskenään leluista joita on kaapit väärällään.

Mutta miten ihmeessä voisin auttaa esim. juuri sitä korvatulehduksen kourissa itkevää, huumeäidin kadulle hylkäämää vastasyntynyttä, jota dokumentti kuvasi. Vaatepussin kiikuttaminen Fidaan tuntuu turhalta, lantin tiputtaminen keräyslippaaseen yhtälailla. Jos lähtisin vapaaehtoiseksi, mitä voisin tehdä: antaa hellyyttä ja huolenpitoa vai opettaa lukemaan? Se ehkä auttaisi juuri kyseistä lasta, muttei ehkäisisi satojatuhansia vauvoja kokemasta samaa kohtaloa. Olisi kiinnostava tietää minkä yhden konkreettisen asian dokumentin ihmiset itse elämässään muuttaisivat niin voidessaan.

Mietin myös miksi ihmeessä kidutan itseäni katsomalla näitä horror-dokumentteja, joista tulee kuristavan paha olo, yöunet menevät, eikä dokumentoitavienkaan elämä moisesta masokismista sanottavasti parane? Kaikesta huolimatta olen vankasti sitä mieltä että jokainen hyvinvointivaltion asukas pitäisi tavalla tai toisella pakottaa katsomaan pari vastaavaa dokumenttia. Ehkä sivutuotteena tekstaripalstojen olematon ruikutus suomalaisten tuulipukumuodista, meluavista naapureista ja vääränvärisestä vessapaperista vähenisi.

Katse lahjahevosen suuhun

Kolumni / Satakunnan Kansa, 17.12.2008

Viime joulun aikaan maailmalaajuinen talouskriisi oli vielä kaukainen kangastus. Siitä huolimatta SK (7.1.2008) uutisoi, että joka viides kuluttaja joutui joulun takia talousvaikeuksiin. Vaikeuksia oli erityisesti lapsiperheillä, pienituloisilla ja itäsuomalaisilla. Vaikka länsirannikolla ollaankin, eikä lahjahevosta ole suuhun katsominen, en malta olla jakelematta muutamia joululahjavinkkejä. Lokakuulta asti tykitetyt joulumainokset lienevät tosin tehtävänsä tehneet ja pukin reki on jo lastattu pörrösukilla, hittipeleillä ja motorisoiduilla pippurimyllyillä.

Aikuisten jouluiset tavaranvaihtotalkoot tuntuvat järjettömiltä eritoten kun nykyhuusholleissa on kaikki tarpeellinen ja läjäpäin tarpeetonta roinaa. Moni ajattelee lahjaa valitessaan ostavansa jotain, jota lahjan saaja ei itse malttaisi ostaa. Harva silti suuresti ilahtuu saadessaan kynsienhoitosarjan, alusvaatteiden korjaussetin tai kolmet aamutohvelit. Jos kuitenkin tuntee pakottavaa tarvetta ostaa lahjoja, voisi vaihteeksi satsata palveluihin. Paikallista palvelutuotantoa ja työllisyyttä voi tukea muistamalla ikääntynyttä äitiä vaikkapa siivouslahjakortilla, kummipoikaa yhteisellä teatteri-illalla ja ystävää hierontalahjakortilla tai lastenvahtikeikalla. Jos joulubudjetti on niukka, maksaa vain aikaa hoitaa em. askareet omakätisesti. Jos lahjan on pakko olla kouriintuntuva tavara, miksei valitsisi (luonnonmukaisesti tuotettuja) oman maakunnan elintarvikkeita, joille varmasti löytyy käyttöä. Joulun jälkeenkin on syötävä.

Jos solidaarisuus ylittää kotimaakunnan ja –maan rajat, kannattaa lahjarahat ohjata kehitysyhteistyöjärjestöjen kautta vuohiin, koulupukuihin tai rokotteisiin. Antamisen ilo moninkertaistuu kun lahjan antaa sitä todella tarvitsevalle. Jos haluaa lahjan saajalle jäävän käteen muutakin kuin asiasta muistuttava kiitoskortti, voi joulumieltä kartuttaa järjestöjen tavaralahjoilla: mieluummin Unicef-nalle kuin FurReal-nalle! Sunnuntai-liitteestä (14.12.) ja lehden verkkosivuilta löytyvät joulun viksuimmat lahjavinkit otsikolla ”Ajatusta jouluun”.

Maailmaa voi parantaa myös ostamalla joululahjat hyväntekeväisyyskirpputorilta. Vaikkei lahja saajansa kannalta olisi täysosuma, menee myyntituotto joka tapauksessa hyvään tarkoitukseen. Lelujen ja käyttötavaroiden hyödyntäminen elinkaaren päähän asti säästää myös luonnonvaroja. Samaisten kirpputorien valikoimia voi kartuttaa joulun jälkeenkin, jos pukki sattuisi tuomaan jotain väärän väristä, kokoista tai muuten vain itselle tarpeetonta. Kaapissa hautomalla ne harvoin muuttuvat tarpeellisiksi…

Mitä tulee lasten lahjomiseen, ei iloa kannata pilata järjettömällä lahjavuorella, vaan pikemminkin satsata aikaa lasten kanssa touhuamiseen ja uusien aarteiden ihmettelyyn yhdessä. Muistelimme eräissä pikkujouluissa mieleenpainuvinta lapsuuden joululahjaa. Vain keski-iän ohittaneiden muisti pelasi: joku mainitsi junaradan, toinen ensimmäiset omat sukset, kolmannella aika oli kullannut villasukkapaketin muiston. Ikävä tuottaa lahjojen antajille pettymys näin vuosien jälkeen, mutta me seitsemänkymmentäluvulla ja myöhemmin syntyneet emme juurikaan osanneet nimetä erityistä lahjaa. Voi olla että olemme kiittämättömiä, mutta uskallan epäillä lahjoja olleen liikaa, jotta yhdestäkään olisi ehtinyt nauttia. Nyt omia lapsia tarkkailtuani uskaltaisin väittää, että lasten kyky iloita yksittäisistä lahjoista loppuu siinä viidennen paketin kohdalla.

Sovi siis aikuisten tuttaviesi kanssa roinanvaihdon lopettamisesta ja käytä säästynyt raha hädänalaisten auttamiseen. Hoida ”pakolliset” lahjat palvelun muodossa tai osta ainakin tuote, jolle on varmasti käyttöä (esim. ruokalahja, pullo lempipartavettä tai luomuviiniä) ja/tai johon käytetyt rahat menevät oikeaan osoitteeseen. Osta lapsillekin lahjoja harkiten. Lupaan että saat paremman joulumielen.

Hyvikset ja pahikset

Kolumni / Satakunnan Kansa, 16.7.2008

Edelleen löytyy niitä, joiden mielestä ilmastonmuutos on vain kupla, ja voimme surutta jatkaa nykyisen kaltaista energian ja raaka-aineiden kerskakulutusta. On myös niitä, jotka kyllä uskovat ilmastonmuutoksen olevan totisinta totta mutta EU:n ja etenkään Suomen ei pidä osallistua ilmastotalkoisiin ennen kuin Kiina, Intia ja muut kehittyvät taloudet ovat mukana vähintään samalla panoksella. Sitten on niitä, joiden mielestä Suomenkin kenties pitäisi kantaa kortensa kekoon, mutta ilman lisäkustannuksia. Tässä porukassa lasketaan uutterasti paljonko EU:n energiapolitiikka vuosittain maksaa kuluttajalle ja teollisuudelle.

Ja sitten on niitä, jotka ovat niin huolissaan planeettamme tulevaisuudesta, sukupuuttoon kuolevista lajeista (1000/vrk), saastuvista meristä, kasvavista jätevuorista, hiipuvista öljy- ja uraanivarannoista jne. että ovat valmiita tinkimään kulutuksestaan, käyttämään aikaa lajitteluun ja maksamaan luomulisää. Tässä joukossa ajatellaan, että Suomella, EU:lla ja länsimailla on taloudellisten, poliittisten ym. resurssiensa puolesta ainutlaatuinen mahdollisuus ja jopa moraalinen velvollisuus näyttää tietä ilmastopolitiikassa. Aina on toki joukossa niitä, joiden mielestä energialamppuihin siirtyminen ja kasvisruuan suosiminen on hyödytöntä piipertelyä.

Moneen junaan menijöitä löytyy muidenkin teemojen ympäriltä: On niitä, joiden mielestä eläimet ovat raaka-ainetta, jonka kärsimyksistä ei tarvitse piitata – erityisesti jos kärsimys on perusteltua taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta. Ja niitä, joiden mielestä kaikilla lajeilla on – ellei itseisarvo – niin ainakin oikeus lajityypilliseen käyttäytymiseen ja oikeus välttää tarpeetonta kipua ja tuskaa. Jälkimmäinen porukka on useimmiten valmis luopumaan minkkiturkeistaan ja maksamaan enemmän eettisesti tuotetuista elintarvikkeista ja kemikaaleista.

On niitä, joiden mielestä globalisaatio on Länsimaiden kerskakulutuskulttuurille uhka, joka pitää eliminoida tuontitullein, tukiaisin ja kuluttajaboikotein. Tälle porukalle hyvä onni ”elämän arpajaisissa” ei aiheuta omantunnontuskia tai auttamisvelvoitetta. ”Sivistymättömät afrikkalaiset korruptoituine hallitsijoineen ovat itse syypäitä alikehitykseen ja nälänhätään.” Ja on niitä joiden mielestä on häpeällistä, ettei Suomen kaltainen hyvinvointivaltio täytä YK:n asettamaa 0,7 %/BKT kehitysapuvelvoitetta ja että epäreilut kansainvälisen kaupan rakenteet syövät kehittyviltä mailta kaksinkertaisesti sen summan, jonka ne saavat kehitysapuna.

On niitä joiden mielestä Suomi ja suomalainen sosiaaliturva kuuluu vain syntyperäisille suomalaisille, eikä tänne kaivata ulkomaaneläviä kunniallisten kansalaisten siivellä elämään. Ja on niitä, joiden mielestä työvoimapulan uhkaamalla Suomella on sekä itsekkäät että humanitääriset syyt avata ovet turvapaikanhakijoille, pakolaisille ja muillekin maahan pyrkijöille. Jälkimmäisessä porukassa tunnetaan myötätuntoa sodan, luonnonkatastrofien, henkilökohtaisen vainon yms. uhreja kohtaan. Ajatellaan kenties että jotain vastaavaa voisi tapahtua itsellekin ja silloin olisi mukava kun joku ojentaisi auttavan kätensä. Tai ajatellaan, että koska on onni asua maassa, jossa ei tarvitse ponnistella selvitäkseen hengissä seuraavaan päivään, omista resursseista liikenee myös huonommassa asemassa olevien auttamiseen.

On toisin sanoen niitä, joiden elämää säätelee oma napa, peilikuva ja pankkitilin saldo. Ja on haihattelijoiksi, idealisteiksi, utopisteiksi ja piipertäjiksi kutsuttu maailmanparantajien joukko, joka pyrkii tekemään maailmasta edes hitusen paremman paikan elää. Viimeksi mainittuja voi bongata mm. Porin kävelykadulle 18.7. pystytettävällä Mahdollisuuksien Torilla, jolla kansalaisjärjestöjen vapaaehtoiset esittelevät toimintaansa. Vastakkainasettelun hälventämiseksi lisättäköön loppuun vielä, ettei kukaan onneksi ole läpeensä pahis tai täydellisen hyvis.