Etiikka loppuu siihen mistä työllisyys alkaa

(Kolumni, Satakunnan Kansa 28.10., julkaistu otsikolla "Työllisyys syrjäyttää etiikan")

Milloin työllisyys- ja taloustilanne on riittävän hyvä ympäristönäkökulman priorisoimiseen?

Ympäristö- ja vihreän liikkeen vastustajilla on riittänyt riemua viime viikkoina: ensin suomalainen Greenpeace-aktivisti joutui Venäjällä tutkintavankeuteen, sitten Heidi Hautalasta tehtiin entinen ministeri. On hämmästyttävää miten syvästi elinkeinoelämän intressejä sympatisoivat tahot vihaavat ympäristöväkeä. Ellette tiedä mistä puhun, lukekaa Erkki Teikarin kirjoitus tällä palstalla (22.10.).

Hankausta vihreillä ei ole vain oikealle. Demarit ja vasemmisto käyvät sisäistä kamppailua työllisyyden ja ympäristön arvottamisesta. Vihreitä aatteellisesti lähimpänä on usein vasemmiston punavihreä siipi kun taas ay-vasemmisto tuntuu joskus olevan kaikkein kauimpana. Hautalan eron masinoineiden merimies-Unionin aktiivien mukaan vihreä politiikka on syönyt satoja merenkulkijoiden työpaikkoja.

Demarien Miapetra Kumpula-Natri kommentoi Hautala-jupakkaa toteamalla että arktista luontoa pitää suojella ja öljyvahinkoja torjua, mutta heikkojen suhdanteiden aikana työllisyys on etusijalla. Pääministerin mielestä luontoa pitää suojella ja öljyvahinkoja torjua, mutta ei suomalaisen arktisen osaamisen kustannuksella. Huoli merimiesten työpaikoista on siis yksiselitteisesti oikeutetumpi kuin huoli arktisen öljynporauksen riskeistä.

Koskipa asia ympäristönsuojelua, pakolaisten vastaanottamista, Tobinin veroa tai kaivoslainsäädäntöä, Suomessa puntaroidaan mikä on ”järkevää”, ei sitä mikä on oikein tai väärin. Yhtäältä kärsimme alemmuuskompleksista, jonka johdosta emme ”pienenä ja köyhänä kansakuntana” voi asettaa ”kohtuuttomia” vaatimuksia itsellemme mitä tulee esim. päästövähennyksiin. Toisaalta olemme merkittävästi muita parempia: Suomi hoitaa eettisesti kyseenalaisetkin bisnekset vähemmän epäeettisesti kuin muut: turkiselämillä on Kiinassa vielä huonommat oltavat, venäläinen ydinvoima on vielä riskialttiimpaa ja ”me jos ketkä pystymme tuottamaan turvallisia ratkaisuja arktiseen öljynporaukseen”. Suomalaiset osaisivat varmasti hyödyntää lapsityövoimaakin eettisesti kestävällä tavalla…

Keskusteltaessa elinkeinojen epäkohdista etiikka loppuu siihen mistä työllisyys alkaa, vaikka pitäisi pohtia aiheuttaako esim. tupakkateollisuus enemmän hyvin- vai pahoinvointia. Pitäisi laskea tupakkateollisuuden aiheuttamia ruumiita tiukentuvan tupakkadirektiivin myötä menetettävien työpaikkojen sijaan!

Greenpeace-aktivistit yrittävät herättää keskustelua. He myöntävät rikkovansa tarvittaessa ympäristörikoksia edistäviä lakeja, muistuttaen että mm. orjuus loppui vasta kun ”aktivistit” olivat valmiita rikkomaan lakia. Tällä hetkellä lait suojaavatkin heikommin merta kuin meren alta öljyä poraavaa lauttaa, joka on jonkun omaisuutta. Kaikella kunnioituksella lakeja kohtaan, onko enemmän väärin kiivetä köyttä pitkin laivan kannelle vai vaarantaa herkät merialueet öljytulojen toivossa?

Kun vaakakupeissa ovat riski ympäristön tuhoutumisesta ja melko varma välitön taloudellinen hyöty, moni on valmis sietämään riskiä siinä toivossa että voi saada molemmat: tuloja ja työpaikkoja sekä puhtaan ympäristön. Ympäristö- ja vihreän liikkeen tavoitteena on jättää murusia tulevillekin sukupolville: meillä ei ole oikeutta maksimoida hyvinvointiamme tulevien sukupolvien elinehtojen kustannuksella. Siinä missä mielekäs työ on yksilön hyvinvoinnin ja taloudellisen toimeentulon perusta, elinkelpoinen planeetta on ihmiskunnan olemassaolon perusta.

Kokki, tsuppari, meripoika, poppari

Kolumni (julkaistu Satakunnan Kansassa 10.6.2013)

Ammatillisen koulutuksen vetovoima on noussut viime vuosina lukiokoulutuksen rinnalle: Valtakunnallisesti lukiokoulutukseen hakeutui v. 2011 peruskoulun 9. luokan päättäneistä 53 % ja ammatilliseen koulutukseen 47 %. Satakunnassa vastaavat lukemat olivat 48–52 ammatillisen koulutuksen hyväksi. 

Suosituimpiin ammatillisiin koulutuksiin hakeudutaan jopa ysin keskiarvolla. Kädentaitoammatit ovat nuorten silmissä aidosti houkuttelevia. Osalla opiskelijoista tähtäin on kuitenkin korkeakoulussa jo ammatilliseen koulutuksen tullessaan. Yhteiskunnan kannalta järkevintä olisi kouluttaa esim. lähihoitajiksi nuoria, jotka ovat motivoituneita juuri kyseiseen työhön. Toisaalta lienee hyvä, jos osalla korkeasti koulutetusta terveydenhuollon ja sairaanhoidon henkilökunnasta on työkokemusta myös lähihoitajana.

Pääsääntöisesti korkeakouluun tähtäävät nuoret hakeutuvat lukioon, joka antaa edelleen parhaan pohjan erityisesti yliopisto-opinnoille. Lukioon saattaa päätyä myös nuoria joiden keskiarvo ei riitä ammattikouluun. Kutosen ja ysin keskiarvolla peruskoulunsa päättäneiden opettaminen samassa ryhmässä on haasteellista. Surullisinta on että osa vitosen-kutosen porukasta ei pääse mihinkään jatkokoulutukseen. 

Ruotsissa ja Norjassa nuoret eivät peruskoulun jälkeen valitse lukion ja ammattikoulun välillä vaan hakevat toisen asteen oppilaitokseen teoreettiselle tai ammatilliselle linjalle. Norjassa ammatillisen linjan opiskelijat siirtyvät opiskelun jälkipuoliskolla kahdeksi vuodeksi oppisopimustyöpaikkaan. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen mukaan nuorten työttömyys on alhaisinta niissä Euroopan maissa, joissa on vahva oppisopimusjärjestelmä. Norja on tästä hyvä esimerkki. Suomessa tyypillinen oppisopimusopiskelija on noin 30-vuotias työssäkävijä, alle 20-vuotiaita oli vuonna 2011 alle 1,4 % oppisopimuskoulutettavista.

Työelämäjaksoista voisi olla apua myös rekrytointiongelmista kärsiville aloille. Ihohuokosten puhdistaminen tuntuu hakijamääristä päätellen huomattavasti hohdokkaammalta kuin marketin hyllyjen puhdistaminen. Työajat ja palkkaus lienee osasyyllinen imago-ongelmiin, samoin me asiakkaat: kaikki arvostavat siisteyttä, mutta harva edes tervehtii työpaikan siivoojaa. Tosiasiassa siivous nykyaikaisilla työvälineillä ei ole välttämättä sen raskaampaa tai yksitoikkoisempaa kuin kosmetologin työ. Nimikikkailulla ongelmaa ei ratkaista: ”siistijä” kalskahtaa yhtä vähättelevältä kuin ”metsäkoneenkuljettelija”, ”puhdistuspalvelualan ammattilainen” yhtä keinotekoiselta kuin ”kasvatuspalvelualan ammattilainen” (opettaja). Tositv-kilvoittelut ovat sen sijaan lisänneet joidenkin alojen vetovoimaa: ne jotka eivät halua laulajaksi haluavat (tv-)kokiksi.

Haasteellista on myös houkutella miehiä naisvaltaisille aloille. Siinä missä naisjuristeja ja –insinöörejä on yli kaksinkertainen määrä 90-luvun alkuun verrattuna, miehiä ei saada esim. opetus- ja hoitoalalle. Moni on kuullut Halosen kaudella syntyneestä pikkutytöstä, joka ihmetteli voiko mieskin muka olla presidentti. Tabut murtuvat, mutta tuskin lapset aivan lähitulevaisuudessa miettivät voisiko lastentarhanopettajakin muka olla nainen.

Jokainen nuori haluaa elämässään eteenpäin. Kaikki opiskelu on arvokasta niin kuin jokainen työkin. Valintojen tueksi nuorten ja vanhempien tulisi saada tasapuolisesti tietoa vaihtoehdoista. Vääriä valintoja tulee silti. Epäröinti ja suunnan muutos kannattaa sallia, koska tuottavimpia työntekijöitä ovat ”kutsumuksensa” ja oman alansa löytäneet.

Palkataan: kakkavaippojen karaisema kotiäiti

Kolumni / Satakunnan Kansa, 19.11.2008

Ellei naisella ole lapsia, jotka pitää hakea päiväkodista kello neljä ja joiden sairastaessa pitää jäädä pois töistä, hän on joka tapauksessa potentiaalinen synnyttäjä ja siten riski työnantajalle. Vanhemmuus (erityisesti äitiys) on työnantajan silmissä rasite, vaikka tosi asiassa vastuu lapsesta opettaa kärsivällisyyttä, priorisointia ja nopeaa toimintaa – ominaisuuksia joita ei opi yhdessäkään korkeakoulussa. Vanhemmuuden pitäisi olla ansioluettelon arvokkain meriitti, todistus siitä ettei ”jäädy”, kun nuorimmainen huutaa kurkku suorana maitoa ja pottailua harjoitteleva esikoinen aikoo juuri astua linttaan olohuoneen matolle ahkeroimansa läjän (rekrytoijat: casea saa käyttää työhaastattelussa).

Nuorten naisten syrjintää työmarkkinoilla voitaisiin ehkäistä jakamalla vanhemmuudesta työnantajalle aiheutuvat kustannukset kaikkien työnantajien kesken. Näin myös vanhemmuutta tulisi jaettua nykyistä tasaisemmin. Suomalaisisät käyttävät vain 5 % palkallisista perhevapaista (mm. Ruotsissa 18 %), mistä syytetään mm. palkkatyön keskeisyyttä miesidentiteetille, miesten korkeampia tuloja ja työnantajien kielteistä suhtautumista. Luulisi hyvänen aika ainakin äiti- ja isijohtajien arvostavan vanhempainvapaata pitäneitä miehiä! Itse palkkaisin oitis muista meriiteistä (tai niiden puuttumisesta) piittaamatta miehen, joka on riskeerannut asemansa äijäporukassa ja työyhteisössä lastensa edun nimissä!

Kasvatusvastuun aliarvostus näkyy myös eri ammattien palkkauksessa ja statuksessa. Tilastokeskuksen vuoden 2007 tilastojen perusteella esim. lastentarhanopettajan keskipalkka oli 2153 euroa, perhepäivähoitajan 1760 euroa. Palkat tuntuvat käsittämättömän pieniltä ajatellen ammattien merkitystä lasten hyvinvoinnille ja siten kansakunnan tulevaisuudelle. Hoiva-ammattilaisten harteilla painaa Tehy-taistelusta tuttu kutsumuksen taakka: konsulteille ja pörssimeklareille maksetaan tähtitieteellisiä summia kompensaationa ”vastuullisesta ja raskaasta” työstä, kun taas lasten- ja sairaanhoitajille riittää pienempikin korvaus ”leppoisasta kutsumustyöstä”.

Paljon ei näitä alipalkattuja kasvatuksen ammattilaisia taida lämmittää, että tuoreimmassa (2007) ammattien yhteiskunnallista arvostusta kartoittavassa tutkimuksessa sairaanhoitaja rankattiin sijalle kuusi, kätilö sijalle kymmenen, lastenhoitaja sijalle 17., lastentarhanopettaja sijalle 22. ja perushoitaja sijalle 33. Vuoden 1991 tuloksiin verrattuna eniten on noussut perhepäivähoitajien arvostus (263. > 55.). Kuriositeettina mainittakoon että ahtaajat arvostettiin sijalle 244. ja paperikoneenhoitajat sijalle 270. Jokainen vanhempi tietää, miten raskasta lapsenhoito voi känkkäränkkäpäivinä olla – puhumattakaan jos lapsia on vastuulla kymmenen, ne eivät ole omia ja vähintään yksi on aina nuhainen. Useimmat vanhemmat olisivatkin valmiita maksamaan hoitajille nykyistä enemmän – kunhan veroja ja palvelumaksuja ei koroteta.

Sen verran voin lastenhoidon alipalkattuja ammattilaisia lohduttaa, ettei palkka ja elämänlaatu useinkaan korreloi keskenään: Työurani on ollut sikäli laskeva, että kovapalkkaisin duunini taisi olla ensimmäinen ”oikea” työni. Työskentelin vuosituhannen vaihteessa puolisentoista vuotta yritysjohdon konsulttina, mutta irtisanouduin koska ”asiakkaan ongelmien strukturointi” eli Powerpoint-kalvojen väsääminen ei ollut kovin mielekästä. Siirryin luokanopettajan sijaiseksi, vaikka korvaus lasten opettamisesta ja kasvattamisesta olikin alle 40 % kalvonikkarin palkasta. Elämänlaatu parani ja huomasin onnen tulevan mm. siitä, että voi päivittäin edistää jotain arvokkaana pitämäänsä päämäärää, kuten lasten hyvinvointia. Siitä puheen ollen, hyvää Lapsen oikeuksien päivää 20.11.

Globaali talous vie, hallitukset vikisee

Kolumni / Satakunnan Kansa, 30.1.2008

Vapaakauppafundamentalismi, katastrofi-, ja karavaanarikapitalismi – mm. näitä termejä on viime viikkoina käytetty kuvaamaan StoraEnson aikeita sulkea Kemijärven ja Summan tehtaat ja Nokian päätöstä siirtää tuotantoa Saksasta Romaniaan. Saman teeman ympärillä pyörii No Logo –teoksellaan maailmanmaineeseen nousseen kanadalaisen Naomi Kleinin tuore teos Tuhokapitalismin nousu. Kirjan pääteesi on, että uusliberalistinen talouspolitiikka on levitetty maasta toiseen hyväksikäyttämällä erilaisia hätätilanteita kuten luonnonkatastrofeja, sotia ja talouskriisejä: ”Ikävät päätökset runnotaan läpi, kun kansa on shokissa. Jos kansa nousee kapinaan shokista toivuttuaan, pääoma pakenee muualle. Sillä raha liikkuu, valtiot eivät.”

Globaalit suuryritykset toimivat yli ja ohi valtiorajojen samaan aikaan kun kansallisvaltioiden valta murenee ja ote talouselämästä kirpoaa. Globaalia taloutta vastaavaa globaalia säätelymekanismia ei ole (eikä tule). Pääoma liikkuu sinne missä se parhaiten tuottaa – ei suinkaan sinne, missä sitä eniten tarvitaan. Valtiot ovat reagoineet lähinnä sääntelyä, verotusta, kaupan esteitä – mutta samalla myös hyvinvointivaltiota – alas ajamalla (ns. race to the bottom -ilmiö), kilpaillakseen näin epätoivoisesti tuotantolaitoksista ja pääkonttoreista.

Suomessa ja Saksassa Kleinin väite on toteutunut käänteisessä järjestyksessä, ikävää päätöstä seurasi shokkireaktio. Ei silti niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin: Kemijärvi-kriisin myötä Suomen kansalle on tehty harvinaisen selväksi, ettei hallituksella (kokoonpanosta riippumatta) ole mahdollisuuksia vaikuttaa pörssiyhtiöiden toimintaan muuten kuin vetoamalla moraaliseen vastuuseen työntekijöistä. Harvinaisen rehellistä tekstiä on kuultu mm. pääministeri Vanhaselta, jonka mukaan valtiovalta on Suomessa hyväksynyt omistamiensa yritysten osalta sen, että yritysten pitää pärjätä markkinoilla ja pystyä tekemään tulosta. Yritykset, joihin valtioilla olisi jonkinasteista valtaa omistuksen kautta, nähdään toisin sanoen lähinnä finanssisijoituksina. Tämä on epämiellyttävä totuus opposition marinasta huolimatta.

Olemmeko peruuttamattomasti tuhokapitalismiin tuomitut vai voisiko esim. EU käyttää muskeleitaan globaalien suuryritysten suitsimiseen? Siinä missä jäsenvaltiot voivat lähinnä vitkutella vastustamiensa direktiivien toimeenpanossa, yritykset voivat siirtää tuotantolaitoksiaan ja pääkonttoreitaan Romanian sijasta vaikkapa Intiaan. Tästä syystä unionin kolmesta ”perusarvosta” taloudellisen kilpailukyvyn turvaaminen ajaakin usein sosiaalisten ja kestävän kehityksen tavoitteiden edelle. Tuore energia- ja ilmastopaketti on kuitenkin lupaava osoitus siitä, että unioni on valmis asettamaan kovia vaatimuksia myös teollisuudelle.
Toisaalta ammattiyhdistysliike ja ilmastonmuutoksen torjuminen nousevat ennemmin tai myöhemmin agendalle myös halvan työvoiman maissa. Tällöin työvoimakustannusten ja ympäristönäkökohtien polkeminen vaikeutuu. Myös tätä kehitystä EU voi tukea voimallisesti. Asiaa edesauttaa länsimaisten kuluttajien kasvava tietoisuus halpistuotannon kääntöpuolesta. Kuluttajat äänestävät kukkaroillaan ja painostavat halvan työvoiman perässä karanneet yritykset noudattamaan teollisuusmaiden normistoa myös ”vieraissa”.

Voidaan toki myös ajatella, että työpaikkojen siirtyminen kehittyviin maihin on luonnollinen, joskaan ei teollisuusmaiden suoranaisesti tavoittelema jatke tähän asti harjoitetulle kehitysyhteistyölle, jonka puitteissa kehitysmaihin on suunnattu lähinnä riihikuivaa rahaa. Nyt sinne alkavat valua tuotantolaitokset ja työpaikat. Globaalit hyvinvointierot tasoittuvat väkisinkin, kun työttömyys ja väestön ikääntyminen köyhdyttävät teollisuusmaita kehittyvien maiden nostaessa kansantuotettaan ja elintasoaan. Kuka tietää mihin suuntaan kehitysyhteistyövarat kulkevat sadan vuoden kuluttua…