Naiskiintiö yritysjohtoon, mieskiintiö kouluihin

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 13.6.2016)

Konsulttiyritys EY:n viime viikolla julkistaman tutkimuksen mukaan noin neljännes haastatelluista yritysjohtajista ei usko naisjohtajien määrän kasvavan merkittävästi tulevinakaan vuosina.

Naisjohtajien mielestä naisten urakehityksen suurimpia esteitä ovat lannistava yrityskulttuuri ja ennakkoluulot. Miesjohtajien mielestä johtajanpesteihin päteviä naisia ei vain ole tarpeeksi. Yhdeksi syyksi eroon esitettiin, että miesjohtajat rekrytoivat uusia työntekijöitä miehisestä kaveripiiristään. ”Naiset ovat jäljessä verkostoitumisessa. Miesten verkostot ovat yhä isossa roolissa”, toteaa EY:n Riitta Sedig. Tuore näyte hyväveliverkostoista saatiin heti perään, kun OIympiakomitean rahankäyttöä koskeva tarkastusraportti paljasti esimerkiksi jääviysongelmia nimityksissä ja kaverilta ostamista kilpailuttamisen sijaan.

Ajatusta naiskiintiöistä pörssiyhtiöiden hallituksissa väläytteli viimeksi eduskunnan naisverkoston puheenjohtaja, kansanedustaja Sari Raassina (kok.) naisten äänioikeuden 110-vuotisjuhlien yhteydessä. Norja, Islanti, Ranska, Espanja ja Saksa ovat asettaneet lakisääteisiä kiintiöitä suurten yritysten hallintoelimiin. Suomi on tyytynyt suosituksiin.

Osallistuin viime viikolla keskusteluun siitä, tarvitaanko kouluissa lisää miesopettajia. Vastapuoli oli sitä mieltä, että etenkin yksinhuoltajaäitien pojat tarvitsevat koulussa miehenmallia ja muutenkin miehiä tarvitaan koulussa tiukkoihin (kurinpito-)tilanteisiin. Ala ei kuitenkaan houkuta miehiä. Yrityksiä voi kiintiöiden kautta pakottaa nimittämään naisia johtoon, miehiä ei voi pakottaa opettajiksi.

Jos kiintiöillä halutaan torjua syrjintää tai monimuotoistaa työyhteisöä, kiintiöt pitäisi määritellä myös esimerkiksi ei-valkoisille, eri-ikäisille, seksuaalivähemmistöille ja eri uskontoryhmille. Ongelmallista kiintiöajattelussa on myös oletus siitä, että miehet ovat yhdenlaisia ja naiset toisenlaisia. Erot aikuisten miesten ja naisten toimintatavoissa, käyttäytymisessä ja asenteissa saattavat vaikuttaa suuremmilta kuin ne tosiasiassa ovatkaan, koska meidät on kasvatettu jompaankumpaan sukupuolimuottiin tunkien. Työ- ja muunkin elämän tasa-arvoa edistäisi parhaiten pyrkimys arvioida ihmistä ilman kategorisointeja ja ennakkoluuloja. Anonyymi rekrytointi olisi siihen erinomainen työkalu!

Kirjoittaja epäröi kantaansa naiskiintiöihin.

Äiti repun täytti, isä ilmansuunnat näytti

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 16.5.2016)


Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen oli taannoin Miesten tunti radio-ohjelman vieraana. Sinkkosen mukaan äidin rooli on tärkeä, mutta varsinkin pienet pojat tarvitsevat isän ja miehen mallia koska ”isän ja lapsen kiintymyssuhteessa on erilaisia sävyjä kuin äidin ja lapsen kiintymyssuhteessa”. Pojat tarvitsevat Sinkkosen mielestä isää ”luottavaisen tutkimisen tueksi”, kun taas äiti on yleensä läheisyyden ja lohdutuksen lähde, puhaltaa pipiä ja silittää. Sinkkonen kiteytti roolituksen Eppu Normaalin otsikossa siteerattuihin laulunsanoihin.

Vaikka Sinkkonen muistikin korostaa että myös isä voi (ja isän kuuluukin) olla hoivaava, rivien välistä kuulsi epäilys äidin kyvyistä toimia auktoriteettina, komentaa tunteilematta. Tarvitaan isä jyrähtämään ennen kuin lapset laittavat Legot laatikkoon!

”Kaksi isää ei voi olla lapselle äiti, eikä kaksi äitiä voi olla lapselle isä,” julistetaan Aito avioliitto ry:n nettisivuilla. Miehen ja naisen muodostaman avioliiton kerrotaan heijastavan miehen ja naisen toisiaan täydentävää olemusta. Ikään kuin yin - yang -asetelman varmistamiseksi yhdistyksen yhtenä tarkoituksena on ”edistää lapsen terveen sukupuoli-identiteetin kehittymistä siten, että pojan kasvua mieheksi ja tytön kasvua naiseksi tuetaan vahvistamalla sukupuolten luontaista erilaisuutta”.

Vuoden 2014 avioeronneisuuden mukaan ensimmäinen avioliitto päättyy eroon 39 % todennäköisyydellä. Sosiaalitoimissa solmittiin v. 2014 lapsen huollosta ja asumisesta 48 000 sopimusta, joista 93 % koski yhteishuoltoa, 6 % äidin yksinhuoltoa ja 1 % isän yksinhuoltoa. Vajaa 3500 lasta jäi siis vain miehen tai naisen kasvattamaksi. Kuka silittäisi yh-isän lasta tai rohkaisi yh-äidin lasta tutkimaan maailmaa jos heidän yh-vanhempansa olisi kasvatettu kovin kapeaan sukupuolimuottiin?

Koska kaksi täysipäistä kasvattajaa on kuitenkin lapselle useimmiten parempi kuin yksi, lainsäädännöllä pitäisi tukea myös naisparin lapsen oikeuksia syntymästä alkaen. Nykytilanteessa naisparin on tehtävä kallis ja hidas sisäinen adoptio, jotta toinenkin äiti olisi virallisesti lapsensa vanhempi. Vireillä olevassa Uudistetaan äitiyslaki -kansalaisaloitteessa vaaditaan mahdollisuutta toisen äidin vanhemmuuden varmistamiseen jo äitiysneuvolassa isien tapaan.

Kirjoittaja on allekirjoittanut aloitteen

Työsuhdetta täytyy hoivata

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 18.4.2016)

Sanomalehdetkin katsovat jo asiakseen muistuttaa lauantai-sivuillaan parisuhteen vaalimisen tärkeydestä, naistenlehdistä puhumattakaan. Parisuhdeongelmien syypääksi julistetaan usein hektiseksi ja epävarmaksi muuttunut työelämä, joka pakottaa reagoimaan sähköposteihin ruuanlaiton lomassa ja petipuuhien sijaan. Työn imuun juuttuneita syyllistetään siitä, etteivät he anna riittävästi aikaa perheelle ja parisuhteelle, ole aidosti läsnä ja vietä laatuaikaa. Monelta avioerolta saatettaisiin kuitenkin välttyä, jos parisuhteen osapuolet olisivat toisilleen armollisempia ja julistaisivat kodin ja eritoten parisuhteen kaikenlaiselta suorittamiselta ja kehittämiseltä vapaaksi vyöhykkeeksi.

Oli parisuhde sitten orastava, kukoistava, kituva tai kariutuva, siitä joutuu varsinkin naisporukassa kuuntelemaan tuntitolkulla analyysia ja spekulointia (ikäväkseni joudun tässä asiassa vahvistamaan sukupuolistereotypiaa). Tunnelma sen sijaan latistuu heti jos joku hehkuttaa tai valittaa työstään tai spekuloi työpaikanvaihdollaan. Näissä pöydissä jaetaan myös hyvää tarkoittavia muistutuksia siitä kuinka nopeasti jälkikasvun lapsuusvuodet ovat lopulta ohi. Harva sen sijaan kehtaa kysyä viidettä vuotta hoitovapaalla olevalta ystävältään, joko häntä mahdetaan kaivata työpaikalla.

Kuten parisuhde, esimiehen ja alaisen suhde on kahden aikuisen suhde, johon molempien pitää panostaa. Niin työyhteisöjen kuin urheilujoukkueidenkin ongelmista tehdään helposti vain johtamisongelmia, mutta myös alaisilta voi edellyttää työyhteisötaitoja. Niistä keskeisimpiä ovat professori Soili Keskisen mukaan yhteistyökykyisyys esimiestä kohtaan, kollegoiden auttaminen ja tukeminen, vastuu oman työn laadusta ja työilmapiiristä sekä kyky vastaanottaa palautetta – pääosin samoja taitoja kuin parisuhteessakin peräänkuulutetaan. 

Hierarkioiden madaltuessa alaisten pitää ottaa myös entistä enemmän vastuuta työnkuvastaan, motivaatiostaan ja kehittymisestään. Myös mahdollisuudet vaikuttaa esimieheen ja organisaation linjoihin kasvavat kun ylhäältä alas sanelu käy harvinaisemmaksi. Työyhteisötaitojen ohella monella työpaikalle kaivattaisiin lisää yrittäjämäistä asennetta, sopeutuvaisuuden sijaan kykyä nähdä ja rohkeutta ajaa muutoksia.


Kirjoittaja on vuoden syrjähypyllä vakituisesta työstään

Vapaus hunnusta vai vapaus käyttää huntua?

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 21.3.2016)

Moni länsimainen ajattelee että kasvohunnun takana kulkee alistettu nainen, joka on pakotettu käyttämään huntua. Kantajalleen huntu on useimmiten uskonnollinen valinta ja Länsimaissa asuvalle myös identiteetin osoitus. Vuoden 2001 WTC-iskun jälkeen moni Länsimaissa asuva musliminainen luopui huivista välttääkseen ennakkoluuloja ja huutelua. Arabikevään myötä moni on kaivanut huivin kaapista merkkinä musliminaisten välisestä solidaarisuudesta.

Huivikysymys on politisoitunut useissa EU-maissa. Ranska ja Belgia ovat kieltäneet kasvojen peittämisen julkisesti, Hollanti mm. kouluissa ja julkisessa liikenteessä. Helmikuussa 2 000 mielenosoittajaa vastusti oikeuslaitoksen työntekijöiden huivikieltoa Sarajevossa. Suomessa huivista uutisoitiin viimeksi tammikuussa kun Göteborgin kaupunki kielsi niqabin käyttö esikoulun henkilöstöltä.

Päiväkodin huivikielto on perusteltu ennen kaikkea lasten kannalta: päiväkodissa työskentelevän aikuisen pitää olla tunnistettavissa. Osa argumenteista liittyi myös maahanmuuttajanaisten kotouttamiseen: ”On erittäin hyvä, että maahanmuuttajanaisia tuetaan työllistymisessä, mutta samalla pitäisi tukea myös heidän asemaansa yhteiskunnassa. Kokonaan kasvot peittävän ja muista ihmisistä eristävän niqabin hyväksyminen työasuksi ei edesauta tavoitetta”, totesi kansanedustaja Nasima Razmyar (sd).

Huivien täyskieltoa tai niiden sallimista kaikissa yhteyksissä on vaikea perustella. Haittoja ja etuja pitää punnita tapauskohtaisesti mm. yksilön- ja uskonnonvapauden sekä turvallisuuden kannalta. Yhtä tärkeää olisi keskustella naisen asemasta omassa kulttuurissamme: Samalla kun ”suojelemme” muslimityttöjä huivilta, yläkouluikäiset suomalaistytöt postaavat itsestään ”herutuskuvia” sosiaaliseen mediaan. Samaan aikaan kun julistamme tytärtensä sukuelimiä silpovat afrikkalaiset ”sivistymättömiksi raakalaisiksi”, emme suuremmin hämmästele miksi plastiikkakirurgit operoivat terveitä rintoja, vaginoita ja muita kehonosia Länsimaissa. Samalla kun selitämme muslimityttöjen kunniamurhat ”kulttuurilla”, olemme sokeita omassa kulttuurissamme rehottavalle perheväkivallalle. Herutuskuvien jakaminen ja itsensä kaunistelu plastiikkakirurgilla ovat vain näennäisesti omia valintoja, kuten ehkä huivin käyttökin.

Kirjoittaja ei käytä stringejä eikä kasvohuntua

Musta ja valkoinen, värit ovat totuuden

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 22.2.2016)

Poliittiset jakolinjat perustuivat aikaisemmin äänestäjien vastakkaisiin henkilökohtaisiin intresseihin (omistajat vs. työväenluokka, maaseutu-kaupunki). 70-luvulta alkaen politisoitunut jakolinja teollisuuden ja ympäristönsuojelun välillä kytkeytyi eriäviin näkemyksiin ihmiskunnan selviytymisen edellytyksistä sekä siihen, kuinka monen sukupolven päähän vastuu niiden ylläpitämisestä pitäisi ulottaa. Tuorein kuilu jakaa kansaa sen mukaan kuinka kauas rajojemme ulkopuolelle vastuumme pitäisi ulottaa.

Kuilu on hyvin jyrkkäreunainen. Juuri mikään ei saa maahanmuuttoskeptikkoa näkemään turvapaikanhakijoita mahdollisuutena, tai maahanmuutto-optimistia näkemään heitä uhkana. Valtamedia yrittää vaihtelevalla menestyksellä tuoda esiin maahanmuuttajien integroimiseen liittyviä haasteita ja pakolaiskriisin kustannuksia, toisaalta koskettavia ihmiskohtaloita, kansainvälisiä velvoitteita ja onnistuneita kotoutumisia. Skeptikko lukee ensin mainitut jutut, optimisti jälkimmäiset, ja kuilu kasvaa.

Poliisi ja eri viranomaiset julkaisevat tilastoja turvapaikanhakijoiden tekemistä rikoksista ”saadakseen paremman kuvan turvapaikanhakijoihin liittyvistä rikosilmiöistä ja poliisitehtävistä” (poliisiylitarkastaja Reen 29.1.). Tilastointi ei sinällään vähennä tai lisää rikoksia mutta tiettyjen ryhmien esiin nostaminen luo mielikuvaa siitä että ko. ryhmän osuus rikoksista olisi huomattava. Sama luku tilastossa on skeptikolle paljon, optimistille vähän, ja kuilu kasvaa. Jos osa suomalaisista alkaisi pelätä savolaisten, vasenkätisten tai kesäkuussa syntyneiden syyllistyvän muita enemmän rikoksiin, alettaisiinko heistäkin pitää erillistä tilastoa?

Akateemiselta tutkimukselta odotetaan yhä enemmän yhteiskunnallista vaikuttavuutta, samalla kun poliitikoilla ei edelleenkään ole kunniakasta tapaa muuttaa mieltään saamatta takinkääntäjän leimaa. Tilastoihin ja tutkimuksiin nojaavatkin lähinnä ne jotka jo ennen raportin lukemista uskoivat sen johtopäätöksiin. Lisäksi netissä riehuva vihapuhe tukkii monen tutkijan suun. Harva haluaa tieten tahtoen altistua loanheitolle, semminkin kuin kiihtyvässä mediaympäristössä omat tutkimustulokset saattavat muuttua kohuotsikoiksi ilman että palstatilaa liikenee tutkimuksen perusteille.

Kirjoittaja on kesäkuussa syntynyt oikeakätinen optimisti

Huutamalla ja lahjomalla huipulle

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 25.1.2016)

Moni vanhempi tuntuu osoittavan enemmän kiinnostusta lapsensa urheiluharrastukseen kuin hänen muuhun elämäänsä. Käsittämättömän monen vanhemman suurin (salainen) haave on, että omasta lapsesta tulee huippu-urheilija. Harvempi haaveilee, että oma lapsi kunnostautuisi yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisijana tai hyvää tekevänä vapaaehtoisena.
On sekä lasten että kansanterveyden kannalta hienoa että lapsilla on urheilullisia harrastuksia – lasten liikkumattomuus on merkittävä ongelma. Marraskuussa uutisoitiin jopa ”liikuntapommista”: ensimmäiselle luokalle tulee lapsia, jotka eivät osaa juosta! Samaan aikaan yhä useamman lapsen liikuntaharrastus lohkaisee kuitenkin liian suuren siivun heidän (ja koko perheen) vapaa-ajasta.
Varmasti löytyy sellaisiakin alakouluikäisiä lapsia jotka riemumielin lähtevät kuusi kertaa viikossa harjoituksiin. Lajista innostuneenkin lapsen kipinä voidaan silti tappaa järjettömillä harjoitusmäärillä, jotka eivät toisekseen mahdollista minkään muun asian harrastamista. Huipuilla on usein monipuolinen lajitausta, mutta mitä lahjakkaampi lapsi on, sitä hanakammin aletaan panostaa hänen ”paraatilajiinsa”. Mitä kalliimpi harrastus ja mitä useampi vuosi siihen on satsattu, sitä suurempi paine lapsella on käydä kaikissa treeneissä, mahtua kärkiryhmään ja menestyä. Ja sitä korkeampi kynnys hänellä on vaihtaa lajia saatikka lopettaa kokonaan.
Joku on pielessä jos lapsi pitää treenien jälkeen palkita herkkuhetkellä! Mieluisaan ja sopivasti kuormittavaan harrastukseen lapsi menee lahjomatta ja odottaa seuraavia harjoituksia. Toki jokaista joskus laiskottaa ja sekin pitää lapselle sallia. Alakouluikäinen lapsi on myös huono sanoittamaan ahdistuksen tunnettaan jos laji on rakas, mutta sen harrastamisesta on tullut taakka.
Olin ennen joulua katsomassa 11-vuotiaan kummipoikani sählyturnausta. Vastustajajoukkueen valmentaja kävi muutaman maalin tappioasemassa niin kuumana että löi nyrkkiä seinään menetetyn maalipaikan jälkeen. Kahden pelin aikana en kuullut hänen kertaakaan kehuvan suojattejaan, haukkuja piisasi niin että katsomossakin korvia kuumotti. Kuinka moni vanhempi sietäisi sitä että opettaja koulussa huutaisi kokeessa epäonnistuneelle lapselle pää punaisena ”Mitä v---a sä oikein luulit tekeväsi?” Kehu lapsi päivässä olisi hyvä nyrkkisääntö junnuvalmentajillekin.

Kirjoittaja on kahden urheilevan pojan äiti

Yhteisestä katsomusaineesta yhteisymmärrykseen

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 29.12.2015)

Aatehistorian tutkija Jonathan Lyons kuvaa juuri suomennetussa Viisauden talo – teoksessaan, miten pahan muslimin idea on ollut käyttökelpoinen kautta vuosisatojen. Islamista piti tehdä vihollinen, jota vastaan sai hyökätä. Lyonsin mielestä on suuri arvoitus, miten yli 900 vuotta sitten muslimeista levitetyt väärät käsitykset ovat yhä voimissaan.

Eduskunnassa on käsiteltävänä Eeva-Johanna Elorannan (sd) lakialoite (LA 49/2015) uskonnon ja elämänkatsomustiedon (ET) korvaamisesta yhteisellä katsomusaineella. Kolme helsinkiläisopettajaa on tehnyt saman sisältöisen kansalaisaloitteen, johon kerätään parhaillaan allekirjoituksia.
Aloitteille on monta hyvää perustelua. Nykytapa järjestää tunnit erillään on syrjivä. Vähemmistöuskontojen ja ET:n opetus voi olla hankalaan aikaan, oppilailla saattaa olla hyppytunteja ja siirtymisiä toiseen kouluun. Lasten lokerointi koulussa lisää heidän ennakkoluulojaan toisiaan kohtaan, ja vähemmistöihin kuuluvat lapset tuntevat itsensä ulkopuolisiksi. Lapsi ei yleensä halua erottua joukosta. Enemmistökään ei saa itse valita; evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluva lapsi ei voi valita ET:tä.

Yhteinen katsomusaine lisäisi ymmärrystä siitä miten erilaiset ihmiset voivat tulla keskenään toimeen. Tarkoitus ei ole opettaa kaikille samaa katsomusta vaan käsitellä monia katsomuksia yhtä arvokkaina, aivan kuten historiassa esitellään eri puolueita opettamatta minkään yksittäisen puolueen oppia.

Helsingin yliopiston tekemän tutkimuksen mukaan 72 % mallia kokeilleiden Kulosaaren ja Munkkiniemen koulujen oppilaista kokee että yhteinen opetus on auttanut heitä ymmärtämään eri maailmankatsomuksia. Vastaavia kokemuksia on Ruotsista, jossa ei ole enää vuosiin opetettu uskontoa tai eri uskontoja erillisinä aineina. Kaikki oppilaat opiskelevat samat tiedot eri uskontojen historiasta, traditioista ja tulkinnoista nykyaikana. Eettiset kysymykset sekä uskonnon ja kulttuurin erot ja yhtymäkohdat ovat myös keskeisessä roolissa.

Miksi etiikkaa ja moraalisääntöjä opetetaan tunneilla, joilla kaikki oppilaat eivät ole läsnä? Aito vuorovaikutus jää toteutumatta juuri siinä oppiaineessa, jossa se olisi kaikkein tärkeintä. Katkaisisiko jo alaluokilla aloitettu sillanrakennus jopa 900 vuotta vanhat huhut?