Viimeinen naurettava humpuukikolumni

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 21.12.2016)

Vietin syys–lokakuussa kolme viikkoa Somalimaassa, jossa tulin erinomaisesti juttuun paikallisten nuorten miesten kanssa. Se johtui siitä, että he olivat kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista: diasporan roolista maansa kehittämisessä, Suomen puoluekentästä, Brexitistä ja niin edelleen. Suomessa nuoria miehiä tuntuu kiinnostavan lähinnä jääkiekko, jalkapallo ja formula.

Vaikka urheilu Suomen kansaa koskettaakin, olen usein miettinyt millä perusteella urheilu lohkaisee monen sanomalehden palstatilasta enemmän kuin ulkomaan uutiset ja talousuutiset yhteensä. Mitä jos 4–6 sivua sanomalehdestä ja 10 minuuttia jokaisen uutislähetyksen jälkeen olisikin pyhitetty seurapiirijuoruille tai kauneusvinkeille? Nekin koskettavat kansaa, tosin pääasiassa eri kansanosaa kuin kiekkotulokset.

Amerikkalaisen miestutkija Michael Messnerin mukaan bisneksen, median ja kaupallistuneen huippu-urheilun yhteenkietoutumalla on merkittävä rooli miehiä suosivien rakenteiden ylläpitäjänä ja uusintajana. Fyysisen voiman ja kilpailun ihannointi, sekä miesurheilijoiden nostaminen valokeilaan korostaa maskuliinisuutta ja marginalisoi feminiinisyyttä.

Räikeintä epätasa-arvo on urheilun sisällä tarkasteltaessa mies- ja naisurheilijoiden saamaa rahallista tukea, palstatilaa ja urheilun johtotehtävien jakautumista.

Mutta urheilu saa ylipäätään osakseen paljon enemmän mediatilaa ja arvostusta kuin feminiiniseksi mielletyt aiheet. Muoti, kauneus ja ihmissuhteet leimaantuvat turhamaiseksi hömpäksi, mutta nahkakuulan ja kumilätkän liikkeitä analysoidaan otsa kurtussa.

Tasa-arvo ja sukupuoliroolien kyseenalaistaminenkin kuuluvat naurettavaan humanistiseen humpuukiin. Toukokuusta 2013 lähtien olen kirjoittanut tällä palstalla usein näistä aiheista, ja kommenteissa on tasaisin väliajoin ihmetelty miksi teen kaikesta mies-nais-kysymyksen vaikka Suomi on ”maailman tasa-arvoisin maa”.

Toivottavasti toimitus löytää minun ja samoissa aihepiireissä liikkuneen Eveliina Talvitien tilalle kipakan sukupuolinor- mien haastajan ja tasa-arvotaistelijan siirtyessäni uusien tasa-arvohaasteiden perässä Helsinkiin. 100 vuotta täyttävälle Suomelle soisin lahjaksi, että nuoret kansalaiset kiinnostuisivat urheilun ja kauneuden lisäksi yhteiskunnallisista asioista.

Maailma ei ole valmis, Suomi ei ole valmis, eikä tasa-arvo ole valmis!

Kirjoittaja toivoo herättäneensä ajatuksia ja tunteita.

Huutamalla ja lahjomalla huipulle

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 25.1.2016)

Moni vanhempi tuntuu osoittavan enemmän kiinnostusta lapsensa urheiluharrastukseen kuin hänen muuhun elämäänsä. Käsittämättömän monen vanhemman suurin (salainen) haave on, että omasta lapsesta tulee huippu-urheilija. Harvempi haaveilee, että oma lapsi kunnostautuisi yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisijana tai hyvää tekevänä vapaaehtoisena.
On sekä lasten että kansanterveyden kannalta hienoa että lapsilla on urheilullisia harrastuksia – lasten liikkumattomuus on merkittävä ongelma. Marraskuussa uutisoitiin jopa ”liikuntapommista”: ensimmäiselle luokalle tulee lapsia, jotka eivät osaa juosta! Samaan aikaan yhä useamman lapsen liikuntaharrastus lohkaisee kuitenkin liian suuren siivun heidän (ja koko perheen) vapaa-ajasta.
Varmasti löytyy sellaisiakin alakouluikäisiä lapsia jotka riemumielin lähtevät kuusi kertaa viikossa harjoituksiin. Lajista innostuneenkin lapsen kipinä voidaan silti tappaa järjettömillä harjoitusmäärillä, jotka eivät toisekseen mahdollista minkään muun asian harrastamista. Huipuilla on usein monipuolinen lajitausta, mutta mitä lahjakkaampi lapsi on, sitä hanakammin aletaan panostaa hänen ”paraatilajiinsa”. Mitä kalliimpi harrastus ja mitä useampi vuosi siihen on satsattu, sitä suurempi paine lapsella on käydä kaikissa treeneissä, mahtua kärkiryhmään ja menestyä. Ja sitä korkeampi kynnys hänellä on vaihtaa lajia saatikka lopettaa kokonaan.
Joku on pielessä jos lapsi pitää treenien jälkeen palkita herkkuhetkellä! Mieluisaan ja sopivasti kuormittavaan harrastukseen lapsi menee lahjomatta ja odottaa seuraavia harjoituksia. Toki jokaista joskus laiskottaa ja sekin pitää lapselle sallia. Alakouluikäinen lapsi on myös huono sanoittamaan ahdistuksen tunnettaan jos laji on rakas, mutta sen harrastamisesta on tullut taakka.
Olin ennen joulua katsomassa 11-vuotiaan kummipoikani sählyturnausta. Vastustajajoukkueen valmentaja kävi muutaman maalin tappioasemassa niin kuumana että löi nyrkkiä seinään menetetyn maalipaikan jälkeen. Kahden pelin aikana en kuullut hänen kertaakaan kehuvan suojattejaan, haukkuja piisasi niin että katsomossakin korvia kuumotti. Kuinka moni vanhempi sietäisi sitä että opettaja koulussa huutaisi kokeessa epäonnistuneelle lapselle pää punaisena ”Mitä v---a sä oikein luulit tekeväsi?” Kehu lapsi päivässä olisi hyvä nyrkkisääntö junnuvalmentajillekin.

Kirjoittaja on kahden urheilevan pojan äiti

Viihteen ja urheilun (epä-)pyhä liitto

Kolumni / Satakunnan Kansa, 2.7.2008

Keskustelu Tiibetin tilanteesta ja Pekingin olympialaisten boikotoimisesta on jäänyt jalkapallon EM-kisojen jalkoihin. Politiikka ja urheilu on useimpien suomalaisten mielestä edelleen syytä pitää toisistaan mahdollisimman kaukana. Kärkipoliitikoista vain tuore ulkoministeri Stubb uskalsi olla eri mieltä. Huippu-urheilijoista puolestaan vain valtio-oppia opiskeleva Olli-Pekka Karjalainen mainitsi jonkinasteisista tunnontuskista kisaisännän ihmisoikeusrikkomuksiin liittyen.

Boikotin vastustajat ovat sikäli oikeassa, että on turha valittaa kun p-t ovat jo housussa: kisojen myöntämistä Kiinalle olisi aikanaan pitänyt tarkemmin harkita ja ainakin kytkeä valinta konkreettisiin ihmisoikeusvaateisiin. Olympialaisten kohdalla voi myös aiheellisesti kysyä, kenen – urheilijoiden, valtiomiesten vai suuren yleisön – boikotti tehokkaimmin tukisi Kiinan ihmisoikeustilannetta. On ymmärrettävää ettei arvokisamenestyksellä elantonsa hankkiva ja siihen vuosia tähdännyt urheilija hevin jätä kisoja väliin vain koska muutama tiibetiläinen on tyytymätön Kiinan miehitysvaltaan.

Totta sekin, ettei muutaman suomalaisurheilijan (sen enempää kuin poliitikon) poisjäänti kisoista heilauttaisi Kiinan johtoa suuntaan tai toiseen. Kisojen boikotointi näiden tahojen osalta olisikin lähinnä symbolinen ele, jolla suuren yleisön huomio saataisiin kiinnitettyä Kiinan ihmisoikeusrikkomuksiin. Sitä kautta olisi ehkä mahdollista aikaansaada esim. eurooppalaisten kuluttajien Kiinaan ja kiinalaisiin tuotteisiin kohdistama osto- ja matkustusboikotti.

Kaikin puolin kunnolliset ja lainkuuliaiset urheilijat eivät kuitenkaan moiseen ryhdy. Boheemeille musiikki- ja elokuvatähdille sen sijaan on sallitumpaa ottaa kantaa maailman menoon. Parin viikon takaiselle Jon Bon Jovin Helsingin keikalle virittäytyäkseni katsoin bändiä käsitelleen dokumentin, jossa Jon paljastui Al Goren presidentinvaalikampanjan avoimeksi tukijaksi. Goren kampanjassa kunnostautuivat monet muutkin viihdemaailman supertähdet. Arvokisaboikottia vastaava uhraus muusikolta olisi tosin esiintymisboikotti tai vähintäänkin sovitun keikan peruminen. Fanien suuttumus moisessa tapauksessa saattaisi kohdistua osin maansa johtoon, osin kuitenkin itse esiintyjään. Urheilukisatkaan eivät kaadu yhden tai kahden osallistujan boikottiin, tosin kirkkaimpien tähtien poisjäänti himmentäisi kisojen hohtoa.

Riippumatta boikottien tms. vaikutuksesta päättäjiin, faneihinsa tähdillä on paljon valtaa. Koska suuri osa idoleihinsa intohimoisesti suhtautuvista faneista ei suhtaudu yhtä intohimoisesti politiikkaan, idolien kannanotot voivat hyvinkin vaikuttaa äänestyspäätöksiin. Innokkaimmat republikaanifanit ehkä polttivat JBJ-levykokoelmansa Goren kampanjan aikaan, mutta 120 miljoonaa levyä myyneelle maailmantähdelle sillä ei liene suurtakaan merkitystä. Uraansa aloittelevan artistin kannattaa sen sijaan olla varovaisempi politiikkaan sekaantuessaan.

Tukiryhmään kuulumisesta ei ole pitkä matka politiikan ytimeen. Moni viihdeurallaan jäähdyttelevä (tai sille lisäpotkua hakeva) tähti innostuu testaamaan suosiotaan myös vaalikarjan keskuudessa. Urheilijalle yhteiskunnalliset mielipiteet ja ura politiikassa sallitaan vasta urheilu-uran jälkeen, mutta sitten tie Arkadianmäelle onkin apposen auki. Suorin tie eduskuntaan tuntuu ainakin Suomessa olevan panostus huippu-urheiluun! En tiedä paljonko maailma paranisi urheilijoiden ulostuloilla, mutta vasemmistokansanedustaja Paavo Arhinmäen mukaan ainakin suomalainen jalkapallo kasvattaisi yleisömääriään palaamalla voimakkaampaan vastakkainasetteluun, jossa seurat entisaikojen tapaan profiloituisivat oman kaupunkinsa, kaupunginosansa tai tietyn yhteiskuntaluokan joukkueeksi.