Luoja varjelkoon

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, 18.10.2009)

Valtuutettu Simo Korpela (kd) avautui eläin- ja ympäristönsuojelua koskevista kannoistaan (SK 12.10.). Korpela surkuttelee ettei ihmispoloilla ole senkään vertaa oikeuksia kuin eläimillä. Ihmisellä ei totta tosiaan ole oikeutta tulla kohdelluksi koe-, tuotanto- ja turkiseläinten tavoin elottomana ja tunnottomana raaka-aineena, pää parteen  kytkettynä, verkkohäkissä kököttäen, kivuliaista eläinkokeista kärsien. Ihminen on osoittanut kykynsä ”varjella” myös luonnonvaraisia eläimiä: Puolet maapallon pinnasta on luomakunnan ”varjelijan” toiminnan voimakkaasti muokkaamaa, minkä seurauksena 12 % linnuista, 20 % matelijoista, 23 % nisäkkäistä ja 31 % sammakkoeläimistä on uhanalaisia.

Hylkeet pitäisi lahdata kalasaaliiden turvaamiseksi, vaikka 40 % kalalajeista uhkaa kuolla sukupuuttoon ylikalastuksen, siis ihmisen, vuoksi. Kalastajat tosin valittavat että merimetsot tyhjentävät kalavedet… Lähes yhtä käsittämätöntä on parku merimetson ulosteiden aiheuttamista maisema- ja kasvillisuushaitoista kun ”tuhon” suhteuttaa uhanalaisten lajien määrään, ilmaston lämpenemiseen, vesistöjen rehevöitymiseen ym. ihmisen aihettamiin ympäristötuhoihin.

Lajeista kehittyneimpänä ihmisen tulee käyttää viisauttaan muiden eläin- ja kasvilajien olemassaolon turvaamiseksi, myös omien selviytymismahdollisuuksiensa turvaamiseksi. Kuten pitkään politiikassa vaikuttaneen luulisi ymmärtävän, lainsäädäntöä ja –valvontaa ei tarvittaisi ollenkaan, jos kaikki kohtelisivat yhteistä planeettaamme, omaisuuttamme ja toisia ihmisiä kunnioittaen ja vaalien. Cree-intiaanien muotoilu on valitettavasti lähempänä totuutta kuin käsitys luomakuntaa viljelevästä ja varjelevasta hyväntekijästä: Vasta kun viimeinen puu on kaadettu, vasta kun viimeiset kalat on pyydetty, vasta kun viimeinen joki on myrkytetty, vasta sitten he huomaavat ettei rahaa voi syödä.

Tosiasioita turkistarhauksesta

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, 8.9.2009)

Suomalaisten turkiskasvattajien mainoskampanja yrittää epätoivon vimmalla parantaa alan mainetta leimaamalla turkisten vastustajat terroristeiksi. Omasta ja tuhansien muiden turkistarhausta vastustavien puolesta voin todeta että tarhauksen vastustaminen mielipidekirjoituksin tms. laillisin ja rauhanomaisin keinoin EI tarkoita turkistarhaiskujen tm. laittoman toiminnan hyväksymistä! Mutta toiminnan tai elinkeinon laillisuus ei automaattisesti oikeuta sitä moraalisesti. Kirjoitankin korjatakseni Turkistarhaajien kampanjassa listatut “tosiasiat turkiksista”.

Mainoksen mukaan “kotimainen turkis on ekologisesti kestävä tuote, jonka laatu on maailman huippuluokkaa”. Turkistarhat ovat ongelma pohjavesistöille ja tuhansien eläinten jätökset rehevöittävät vesistöjä ja aiheuttavat hajuhaittoja. Eläinten kasvatus, ruoanvalmistus ja nahkojen käsittely nielevät paljon uusiutumatonta energiaa, esim. kettuturkiksen valmistus kuluttaa 184 ja minkkiturkiksen 470 litraa öljyä (vrt. tekoturkiksen valmistus kuluttaa 10 litraa öljyä).

Turkistuottajien mukaan “turkisala työllistää suoraan ja välillisesti 22 000 suomalaista ja tuotannon arvo on noin 200 miljoonaa euroa”. Todellisuudessa turkisala työllistää 5 000-10 000 henkilöä, kiireaikoina myös aputyövoimaa. Suurelle osalle tarhaajista turkistarhaus on sivuelinkeino esim. maanviljelyn rinnalle. Suuri osa suomalaistarhaajista on jäämässä eläkkeelle eikä auringonlaskun alalle tulisikaan enää kannustaa uusia opiskelijoita. Vertailun vuoksi mainittakoon että mm. Kroatiassa turkistarhaus oli merkittävä elinkeino kunnes se kiellettiin lailla eläinten hyvinvointisyistä,

Kampanjan mukaan “kotimainen turkiskasvatus on eettisesti korkealla tasolla ja eläinten hyvinvointi ja terveys edustavat alan kansainvälistä kärkeä.” Turkistarhaukseen liittyy aina eläinten tarpetonta kärsimystä! Siksi yhä useammat Euroopan maat ovat lopettaneet tai rajoittaneet turkistarhausta: Toukokuun lopussa Tanska ilmoitti luopuvansa kettutarhauksesta 15 vuoden siirtymäajalla. Kesäkuussa Hollannin parlamentissa meni läpi ehdotus minkkitarhojen kieltämisestä, vaikka maa on maailman suurin minkinnahkojen tuottaja. Kettujen ja chinchillojen tarhaus Hollannissa on kielletty jo aiemmin. Kaikkiaan Euroopassa tarhauksen ovat tähän mennessä kieltäneet jo Iso-Britannia, Itävalta, Bulgaria, Sveitsi ja Kroatia. Euroopan ulkopuolisista maista Israel suunnittelee sekä turkistarhauksen että turkiskaupan kieltämistä.

Kunniakkaaksi lopuksi Turkistuottajat julistavat että “suomalainen turkis ei kilpaile hinnalla, vaan laadulla – kasvattajan menestys perustuu suoraan hänen eläintensä hyvinvointiin”. Vajaa vuosi sitten norjalainen eläinoikeusjärjestö Nettverk for Dyrs Frihet toi julkisuuteen yli 100 tarhalta kuvatun materiaalin, jossa näkyi loukkaantuneita, kuolleita ja stressaantuneita eläimiä, puuttuvia ruumiinosia ja hoitamattomia haavoja. Suomen Turkistuottajat kiiruhtivat vakuuttamaan että Norjan viranomaiset kyllä valvovat turkistuotantoa. Ihmekös tuo, sillä suomalainen turkisala tekee yhteistyötä norjalaisten tarhojen kanssa mm. yhteisen Saga furs –tuotemerkin alla. Saga furs korostaa markkinoinnissaan pohjoismaisten turkisten korkeaa eettistä laatua ja hyvää eläinten hoitoa. Hiljattain Nettverk for Dyrs Frihet toi julkisuuteen kuluneen kesän aikana norjalaisilta turkistarhoilta kuvattua materiaalia jossa näkyy vastaavia epäkohtia kuin vuotta aiemmin. Tällä kertaa suomalaistarhaajat yrittävät viedä huomiota alan ongelmista räväkällä mainoskampanjallaan.

Maailman hylkäämät lapset ja kestämätön auttamisen halu

Ylen Ulkolinja-dokumentti ”Manilan unohdetut lapset” (29.7.) aiheutti lohduttoman ja turhauttavan avuttomuuden tunteen: vauvoja jotka syntyvät, elävät ja kuolevat maailman suurimmalla avokaatopaikalla, seitsenlapsisia perheitä jotka nukkuvat monikaistaisen autotien pientareella pahvinpalan päällä, parikuukautisia korva- ja silmätulehduksesta kärsiviä vauvoja hoidotta meluisissa vastaanottokodeissa, siltojen rakenteisiin ja hautaholveihin kyhättyjä koteja, kurnivan nälän liimaa imppaamalla tukahduttavia teinejä. Perimmäinen päässäni pyörivä kysymys on miten ihmeessä voisin auttaa kaikkia niitä satojatuhansia kärsiviä vauvoja ja pikkulapsia jotka näkevät päivittäin nälkää, elävät jätekasoissa, eivät saa sairastuessaan hoitoa tai lääkitystä puhumattakaan koulutuksesta tai ammatista.

Dokumentin jälkeen tuli kirjoittamisen lisäksi pakonomainen tarve alkaa pussittaa itselle tarpeetonta lastenvaatetta, -lelua ja muuta tarviketta ja lähettää Manilaan – mutta vastaanottajan osoite puuttuu ja tavaran kiikuttaminen hyväntekeväisyysjärjestöjen kirpputoreille tuntuu liian pitkältä tieltä. Sitä paitsi olen kuullut liian monelta taholta ”kirpparihyväntekeväisyyden” olevan sekä viherpesua että tappavan kehitysmaiden oman tekstiiliteollisuuden. Silti tuntuu kamalalta heittää kuopuksen puhki kuluneet, kierrätykseen kelpaamattomat ensiaskel-Eccot pois, kun on juuri nähnyt vauvojen toisella puolella maailmaa ottavan ensiaskeleitaan jätekasoissa, avojaloin.

Dokumentissa hämmentää katolisen kirkon rooli kärsivien ihmisten elämässä. Uskonto tuntuu tarjoavan siitä ammentaville jotain, jota me materiaalisessa hyvinvoinnissa kieriskelevät emme ymmärrä. Elämällä on tarkoitus ja uskovilla (perusteettomalta tuntuva) toivo paremmasta huomisesta. Me länsimaalaiset olemme oman onnemme seppiä, rakennamme vimmatusti Facebook-profiileja, vaihdamme asuntomme värimaailmaa, haemme extreme-elämyksiä benjihypystä tms.

Katolisen kirkon abortin vastustaminen on kuitenkin täysin vastuutonta ja kaksinaamaista. Ihmiset jotka hädin tuskin pystyvät elättämään itsensä, lisääntyvät kuin kanit, koska kirkko kieltää perhesuunnittelun. Ilman ehkäisyä köyhyys lisääntyy eksponentiaalisesti: sitä mukaa kun ravinnontuotanto tehostuu, lisääntyvät myös ruokittavat suut. Toisin kuin mm. Manilan ”köyhien puhdistusta kaduilta” ajavat virkamiehet kuvittelevat, darwinismi ei näissä hommissa päde: vahvimmat ja menestyvimmät eivät lisäänny ja peitä Maata, vaan juuri köyhimmät lisääntyvät kaikkein voimakkaimmin yrittäessään saattaa edes yhden jälkeläisen hengissä aikuisikään.

Kaikki vastuu holtittomasta väestönkasvusta ei toki ole kirkon: Etenkin täällä Suomessa, jossa ensisynnyttäjien ikä nousee nuorten halutessa varmistaa toimeentulonsa ennen perheenlisäystä, ihmetyttää miksi moisissa oloissa elävät ihmiset haluavat saattaa lapsia maailmaan. Toisaalta lasten tekeminen ja heidän kasvunsa seuraaminen ovat niitä harvoja ilmaisia huveja… Ja jos ainoa keino välttyä katraan kasvamiselta on täydellinen pidättäytyminen seksuaalisesta kanssakäymisestä, voi se olla vaikeaa jopa kaatopaikalla. Tässä kohtaa täytyy todeta, ettei Luoja miettinyt hommaa loppuun asti kehitellessään lisääntymisestä niin mukavan ilta-askareen.

Toki me länsimaalaiset liian helposti arvotamme ihmisten elinolosuhteita vain materiaalisen hyvinvoinnin vinkkelistä. Emme ymmärrä miten kaatopaikalla elävä kuuden lapsen äiti haluaa lisää lapsia tai jaksaa hymyillä. Vaikka kyseisen äidin lasten perustarpeet eivät tyydytykään, ainakin he saavat olla äitinsä sylissä – löyhkäävien jätekasojen keskellä – kunnes tulevat siihen ikään (lue: oppivat väistelemään roska-autoja) että siirtyvät elättämään pesuetta roskien lajittelulla. Myös lapset näyttävät huolehtivan toisistaan, isompi sisar kantaa pienempää ja ruoka-annokset jaetaan kristillisesti tasan. Länsimaissa vanhemmat luovat uraa ja lapset viedään päivähoitoon hyvin pieninä ja sisarukset tappelevat keskenään leluista joita on kaapit väärällään.

Mutta miten ihmeessä voisin auttaa esim. juuri sitä korvatulehduksen kourissa itkevää, huumeäidin kadulle hylkäämää vastasyntynyttä, jota dokumentti kuvasi. Vaatepussin kiikuttaminen Fidaan tuntuu turhalta, lantin tiputtaminen keräyslippaaseen yhtälailla. Jos lähtisin vapaaehtoiseksi, mitä voisin tehdä: antaa hellyyttä ja huolenpitoa vai opettaa lukemaan? Se ehkä auttaisi juuri kyseistä lasta, muttei ehkäisisi satojatuhansia vauvoja kokemasta samaa kohtaloa. Olisi kiinnostava tietää minkä yhden konkreettisen asian dokumentin ihmiset itse elämässään muuttaisivat niin voidessaan.

Mietin myös miksi ihmeessä kidutan itseäni katsomalla näitä horror-dokumentteja, joista tulee kuristavan paha olo, yöunet menevät, eikä dokumentoitavienkaan elämä moisesta masokismista sanottavasti parane? Kaikesta huolimatta olen vankasti sitä mieltä että jokainen hyvinvointivaltion asukas pitäisi tavalla tai toisella pakottaa katsomaan pari vastaavaa dokumenttia. Ehkä sivutuotteena tekstaripalstojen olematon ruikutus suomalaisten tuulipukumuodista, meluavista naapureista ja vääränvärisestä vessapaperista vähenisi.

Kasvisruoka jäi kotien harteille

Mielipidekirjoitus (Porin Sanomat 1.7.2009)

Ruoka, suoraan tai välillisesti, aiheuttaa maailmassa enemmän kasvihuonekaasupäästöjä kuin liikenne! Hallitus tekikin huhtikuussa päätöksen kestävien valintojen edistämisestä julkisissa hankinnoissa, edellyttäen mm. luonnonmukaisesti tuotettua, kasvisruokaa tai sesonginmukaista ruokaa valtionhallinnon keittiöissä ja ruokapalveluissa vähintään kerran viikossa ensi vuoteen mennessä. Valtioneuvosto suosittelee, että myös kuntien ja paikallishallinnon hankinnoissa ympäristönäkökulma otetaan ensi vuonna huomioon.

Kasvisten käytön lisääminen on sikälikin perusteltua että me suomalaiset käytämme kasviksia huomattavasti alle WHO:n 400 g päivätavoitteen. Vuosittainen lihankulutuksemme on sen sijaan lähes kaksinkertaistunut 1970-luvun alusta. Ennakkoluulot kasvisruokaa kohtaan johtuvat pitkälti siitä että sen kuvitellaan olevan joko eksoottista itu-tofu-pöperöä tai koostuvan kurkusta, tomaatista ja salaatinlehdistä. Lapsillekin maistuvia, sangen tavallisia kasvisherkkuja ovat esim. kasvislasagne, pinaattiletut ja spagetti tomaattikastikkeella.

Ateriapalvelut kaupunkikonsernille tuottavassa Palveluliikelaitoksessa olisi ollut tuhannen taalan paikka edistää kasvisten syöntiä sitoutumalla aloitteeseeni viikoittaisesta kasvisruokapäivästä kaupungin kouluissa, päiväkodeissa, työpaikka- ja laitosruokaloissa. Koska näin ei tapahtunut, äänestytin asian 15.6. kaupunginvaltuustossa. Vaikka äänestystä edeltäneet puheenvuorot olivat voittopuolisesti myönteisiä ja kannustavia, aloite meni nurin äänin 40-19. Puolesta äänestivät vihreiden ja perussuomalaisten valtuustoryhmät sekä yksittäisiä valtuutettuja muista ryhmistä.

Lausunnossaan Palveluliikelaitos perustelee kantaansa mm. sillä että ”Pikaruokakulttuuri, hampurilaiset, kaupan pakastealtaan tuotteet, lättypitsat jne. ovat voimissaan” ja ”koululounaalla juuresten kulutus on minimaalista.” Itse näen kasvisten heikon menekin nimenomaan syynä lisätä maukasta kasvisruokaa! Toisekseen koulujen tehtäviin kuuluu ympäristö- ja ravitsemuskasvatus. Koska ruualla on merkittäviä ympäristövaikutuksia, kuuluu ruoka siinä missä lämmitys tai liikkuminenkin osaksi ympäristöohjelmia. Jos lapsille syötetään koulussa vain sitä mistä he pitävät ja/tai ovat tottuneet kotona, ruokalistalle voidaan laittaa vuoropäivinä pitsaa ja hampurilaisia.

Koska Palveluliikelaitos ja kaupunginvaltuusto eivät olleet valmiita edistämään kansanterveydellisiä, ravitsemuksellisia, kasvatuksellisia, ja ilmastonsuojelullisia tavoitteita viikoittaisen kasvisruuan muodossa, vetoan koteihin ja yksityisiin ravitsemuslaitoksiin kasvisruuan osuuden lisäämiseksi. Onneksi tienraivaajia kaupungista jo löytyykin; mm. oma ”työpaikkaruokalani” yliopistokeskuksen ravintola Sofia tarjoilee päivittäin herkullisen kasvisruokavaihtoehdon.

Adoptio-oikeus askel oikeaan suuntaan

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, mielipidekirjoitus 25.5.2009)

Eduskunta hyväksyi 15.5. perheen sisäisen adoptio-oikeuden homo- ja lesbopareille äänin 108-29 (poissa 61).  Vaikka lain keskeisenä tavoitteena on parantaa rekisteröityjen parien perheissä elävien lasten oikeudellista asemaa, taisi moni kansanedustaja äänestäessään ottaa kantaa homo- ja lesboparien asemaan.

Lakia vastustaneet kansanedustajat vetosivat mm. siihen, että homo- ja lesboparien lapset joutuvat ”normaalien” perheiden lapsia herkemmin kiusatuksi. Ensinnäkään näin ei tutkimusten mukaan ole, ja vaikka olisikin, lapsen asema tuskin heikentyisi sen myötä että hänen oikeudellista asemaansa vahvistetaan. Ottaen toisekseen huomioon, että nykypäivän ”normaaliperhe” on mitä todennäköisimmin eroperhe, voi olla lähinnä tyytyväinen, etteivät kaikki perheet ole ”normaaleja”. Lakiuudistusta vastaan äänesti mm. Merikukka Forsius (kok), joka ehti erota nuorimman lapsensa isästä jo ennen lapsen syntymää…

On vaikea ymmärtää, miten joku voi arvottaa vanhemmuutta tai kumppanuutta sen mukaan onko kyseessä samaa vai eri sukupuolta olevat puolisot. Niin kauan kuin lapsi saa osakseen rakkautta, turvaa ja huolenpitoa, ei kenelläkään luulisi olevan huomautettavaa. Ja niin kauan kuin makuuhuoneessa toimii kaksi täysi-ikäistä, toisistaan välittävää ihmistä vapaasta tahdostaan, ei kellään pitäisi olla siihen nokan koputtamista!

Hyväksymällä perheen sisäisen adoption eduskunta otti tärkeän askelen kohti muita Pohjoismaita, joissa samaa sukupuolta olevien parien oikeudet ovat huomattavasti meitä edellä. Lainsäädännön tasa-arvoistaminen ei kuitenkaan saa pysähtyä tähän: samaa sukupuolta olevilla pariskunnilla tulee olla mahdollisuus adoptoida myös lapsia, jotka eivät ole kummankaan biologisia jälkeläisiä. Muuten ollaan tilanteessa, jossa samaa sukupuolta olevan parin pitää ensin erota, toisen adoptoida, sitten rekisteröidä parisuhde ja sitten adoptoida perheen sisäisesti.

Maria Väkiparta, PJ
Esa Rintala, VPJ
Porin seudun vihreät ry

Onnenpotku Torniolle, kohtalonisku lehmille

Mielipidekirjoitus (Satakunnan Kansa, mielipidekirjoitus 19.5.2009)

SK (15.5.) uutisoi Tornioon suunniteltavasta tuhannen lehmän jättinavetasta, jota pidetään työllistämisvaikutuksensa vuoksi onnenpotkuna Torniolle. Vireillä on pari muutakin saman suuruusluokan navettahanketta. Kuvaavaa on että yksi Tornion navettahankkeen puuhamiehistä puhuu lehmistä kuin mistä tahansa raaka-aineesta: ”Tekeehän Rautaruukkikin rautaa tehtaissa eikä kahden hengen pikkupajoissa.” Samainen Janne Kujala puhuu siitä miten ”yksikkökustannukset on saatava alas ja työ rationaaliseksi”. Kunniakkaaksi lopuksi hän ihmettelee miksi lehmät jäisivät ”kehityksen” ulkopuolelle, kun siat ja kanatkin jo pääsevät osallisiksi suurtuotannon autuudesta.

Karjatilallinen Kujala ei tunne ”raaka-ainettaan” sen vertaa, että tietäisi lehmänkin olevan kipua, pelkoa ja mielihyvää tunteva elävä olento. Tehoeläintuotannossa eläinten yksilöllinen hoito on mahdotonta. Vaikka ruokailu ja siivous toimivatkin automatiikan avulla, kone ei tunnista sairasta eläintä. Tehotuotannossa eläimet kärsivät liikunnan ja virikkeiden puutteesta, stressistä ja jalostusongelmista. Tehotuotanto ei mahdollista lajityypillistä laumanmuodostusta, kehonpuhdistusta saatikka liikuntaa (naudat vaeltavat päivässä luontaisesti noin 4 km).
Istuvan hallituksen hallitusohjelmassa elintarvikealan tuottavuutta ja kilpailukykyä haetaan ympäristön- ja eläinsuojelun korkeasta tasosta. Virallisesti hyväksytyn tuotantoeläinten hyvinvointistrategian mukaisesti eläinten hyvinvoinnin tulisi olla kuluttajille yhtä tärkeä laatuvaatimus kuin elintarvikkeiden puhtauden. Eläinkunnan tuotteisiin tulisikin selkeästi merkitä, minkälaisissa eläintenpito-olosuhteissa ne on tuotettu, jotta kuluttaja voisi ostoskäyttäytymisellään äänestää eettisen eläinten kohtelun puolesta.

Kuluttajien lisäksi mm. Euroopan parlamentilla on merkittävät vaikutusmahdollisuudet eläinsuojelun tasoon koko EU:n alueella. Jokaisen eläinten hyvinvoinnista kiinnostuneen kannattaakin äänestyspäätöksensä tueksi tentata ehdokkailta heidän näkemyksiään mm. elävien teuraseläinten kuljetusten maksimikestosta, eläintuotannolle jaettavien maataloustukien suuntaamisesta eläinten hyvinvointia parantavaan tuotantoon sekä kasvispainotteisen ruokavalion edistämisestä.

Hyvästi jää

Kolumni / Satakunnan Kansa, 31.12.2008

Joskus sitä miettii, miksi taistella sellaisen planeetan puolesta, jolla tuhansia lapsia kuolee päivittäin aliravitsemuksen, pommi-iskujen, vanhempien pahoinpitelyn tms. uhrina. Kärsimys ei lopu maailmasta ennen maailmanloppua! Toisinaan sitä taas miettii, mitä järkeä on yrittää parantaa lasten asemaa maailmassa, jonka päivät ovat luetut kun ilmaston lämpenemistä ei haluta tai onnistuta pysäyttämään.

Jos ilmaston lämpenemistä halutaan edes hidastaa, tarvitaan järeitä toimia, nopeasti. Siksi onkin valitettavaa että ilmastotaistelun johtotähdeksi pyrkivä EU vesitti taannoisessa huippukokouksessa kunnianhimoisen ilmastopakettinsa. Eurokansanedustaja Satu Hassi (vihr.) totesi kokouksen jälleen osoittaneen, että EU-johtajat pelkäävät päästövähennyksiä (ja teollisuuslobbareita) enemmän kuin ilmastomuutosta. Obamalla onkin nyt kaikki edellytykset kuroa Euroopan etumatka umpeen.

27 maata tyydyttävien kompromissien etsiminen tuntuu EU:ssa varsin usein johtavan laihoihin loppulauselmiin sekä äänekkäimpien jäsenmaiden ja teollisuuden intressien priorisointiin ohi pitkän aikavälin sosiaalisten ja ympäristönsuojelullisten päämäärien. Ilmastohuippukokouksessa ”pieni Suomi saavutti suuren voiton”, kun se yhtenä kovaäänisistä vaati teollisuudelleen ilmaisia päästöoikeuksia..

Elinkeinoelämä joka puhuu markkinatalouden vaatimuksista sopeutua toimintaympäristön muutokseen, marisee kilpailukyvyn kärsivän päästökaupan seurauksena. Lainatakseni jälleen Hassia, ilmastonsuojelu voisi kuitenkin muodostaa 2000-luvun New Dealin: investoinnit puhtaisiin energia- ja kulkumuotoihin saattaisivat talouden jaloilleen, miljoonia uusia työpaikkoja luotaisiin ja rakennettaisiin taloutta, joka ei tuhoa olemassaolomme perustaa. Esimerkiksi Saksassa uusiutuva energia työllistää jo satojatuhansia. Vuosituhannen vaihteessa myös Suomen osuus tuulivoimatekniikan maailmanmarkkinoista oli yhtä suuri kuin osuutemme paperin maailmanmarkkinoista. Se oli silloin se.

Valitettavasti ongelmat kaatuvat päälle sitä pahempina, mitä kauemmin niiden annetaan muhia. Vitkastelun aiheuttamia vaihtoehtoiskustannuksia analysoineen ekonomisti Nicholas Sternin mukaan ilmastonmuutos voi maksaa maailmalle 11-14 % bruttokansantuotteesta. Merkillistä kyllä, pankkikriisin osalta tämä lainalaisuus ymmärrettiin ja EU-maat myönsivät enempiä empimättä pankeille tukea ja takauksia noin 1300 miljardia euroa – enemmän kuin ”kalliiksi ja hankaliksi” parjattujen EU:n ilmastotoimien hinta vuoteen 2020 mennessä.

Siinä missä päättäjät haaskaavat ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta kallisarvoisia vuosia puolustamalla kansallista ja elinkeinoelämän etua, kadunmiehen tasollakin törmää asenteisiin jotka eivät tätä Maata pelasta. Kun mm. WWF:n tuoreimmassa raportissa ilmastonmuutoksen tahdin kerrotaan entisestään kiihtyneen, tuntuu turhalta kinastella, onko vai eikö ole turhaa suosia energialamppuja, tuulisähköä tai joukkoliikennettä. Niin pientä tekoa ei olekaan, ettei sillä olisi merkitystä kun riittävän moni ryhdistäytyy. Näin uuden vuoden kynnyksellä itse kukin voisikin laihduttamisen sijaan luvata esim. lajitella jätteensä (erityisesti biojätteensä), alentaa huonelämpötilaa asteella tai korvata pihvi viikossa kasvisruualla. Ilmastotalkoissa omat tavoitteet kannattaa asettaa haastavasti mutta realistisesti; laihduttaminenkin on tuhoon tuomittu, jos yrittää kertarykäyksellä vaihtaa roskaruoan sosekeittoihin.

Otsikolla viittaan ilmastonmuutoksen ikävien seurauksien ohella siihen ikävään tosiseikkaan, että joudun kaupunginvaltuustopaikan myötä jättämään hyvästit kolumnipalstalle. Maailmanparannus jatkukoon valtuuston lehtereillä. Kiitos lukijoilleni.