Joka kymmenes poika vailla yhtään ystävää

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 2.11.2015)

Miesten viikko alkaa tänään ja herättelee tänä vuonna miettimään mikä on miehen mitta. Onko se 20 senttiä vai 500 hevosvoimaa? Tekeekö armeija pojista miehiä vai sittenkin isyys? Olen kirjoittanut miehiin kohdistuvista rooliodotuksista sen verran monta kolumnia, että haluan viikon johdosta kiinnittää huomiota poikien ja miesten yksinäisyyteen.

Leikkasin saman päivän lehdestä (HS 23.9.) talteen kaksi havahduttavaa artikkelia. Ensimmäinen oli otsikoitu: ”Joka kymmenes poika vailla yhtään ystävää”. Artikkeli pohjaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kouluterveyskyselyyn, johon vastasi yli 120 000 oppilasta keväällä 2015. Ne nuoret, joilla ei mielestään ole yhtään läheistä ystävää, kärsivät muita enemmän myös kiusaamisesta ja uupumuksesta. Ystävättömien osuus maahanmuuttajataustaisista nuorista on kantaväestön nuoriin verrattuna jopa kaksinkertainen. Ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajapojista 23–29 prosenttia ilmoitti, ettei heillä ole yhtään läheistä ystävää.

Ikään kuin edellisessä artikkelissa ei olisi ollut tarpeeksi sulateltavaa, samassa lehdessä uutisoitiin että Suomessa on asunnottomia yli 7 500 ja heistä yksinäisiä miehiä on 90 prosenttia.
Valokuvaaja Lauri Eriksson kuvasi heistä 22 osoittaakseen, että syrjäytyminen on lopulta aika pienestä kiinni. Eriksson ei halunnut vain ripustaa miesten anonyymejä kasvoja esille galleriaan, vaan miehet saivat halutessaan kirjoittaa perhesiteistään, harrastuksistaan ja haaveistaan. Erikssonin mukaan kirjoittaminen tuotti monelle ongelmia: ”Lomakkeita he ovat tottuneet täyttämään, mutta tuntui, että heiltä ei ole usein kysytty heistä itsestään.” Asunnottomissakin maahanmuuttajat ovat 10 prosentin osuudella yliedustettuina. Vaikka maahanmuuttajilla olisi rahaa vuokranmaksuun, heidän on vaikea löytää asuntoa vapailta markkinoilta.

Vaikka solidaarisuus ja empaattisuus eivät kuulu perinteiseen ”tosimiehen” ideaaliin, haastan eritoten miehet Miesten viikon kunniaksi pohtimaan löytyykö omasta elinpiiristä poika tai mies, jolta pitäisi useammin kysellä kuulumisia, jonka voisi joskus pyytää lenkkiseuraksi tai oman lapsen leikkikaveriksi. Jokainen vanhempi tietää kuinka pahalta tuntuu pelkkä ajatus omasta lapsesta välituntipihalla yksin muiden ulos sulkemana. Vielä pahemmalta se tuntuu kyseisestä lapsesta!

Kunnian kentillä

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 10.8.2015)

Onko perinteisen miehisyyden vaaliminen miesten edun mukaista?

Poleemisista kirjoituksistaan tunnettu Timo Hännikäinen julkaisi alkuvuonna esseekokoelman ”miehekkäästä kunniasta”. Kunnia: esseitä maskuliinisuudesta -kokoelman kantavana teemana on miehisyyden kriisi länsimaisessa yhteiskunnassa, jossa ”oikealle” maskuliinisuudelle on tilaa lähinnä armeijassa, nyrkkeilysalilla ja herrakerhoissa. Työelämässäkään ei ole enää sijaa ”tosimiehille”, koska Hännikäisen sanoin ”moderni maailma tarvitsee enemmän hienovaraisia sosiaalisia taitoja kuin suoraviivaisia maskuliinisia hyveitä.”

Hännikäisen syyttävä sormi osoittaa feministejä, jotka ”ihannoivat kotitöihin osallistuvia, tunteitaan avoimesti näyttäviä, väkivallattomia, naisten puolelle asettuvia miehiä ja haluavat kieltää aiemmat miehisyyden hyveet”. Feminismissä on kuitenkin kyse kaikkien ihmisten oikeuksista tehdä sukupuolesta huolimatta itselle omimpia valintoja. Hännikäisen ihannoima mieskuva ei ole ongelmallinen siksi että se olisi läpeensä paha, vaan siksi että se poissulkee aika monta poikaa ja miestä. Miehisyys on ohuen langan varassa jos sitä voi toteuttaa vain kaatamalla hirven tai nakkikioskijonossa vinoilijan, nostamalla 100 kg penkistä tai kuulumalla moottoripyöräjengiin. Machotempauksistaan tunnettu Putinkin ilmoitti hiljattain kokeilevansa joogaa.

Hännikäinen kirjoittaa kuitenkin osuvasti miehisestä kunnian ja arvostuksen tavoittelusta peräänkuuluttaen miehisten hyveiden palauttamista. Pientä ongelmaa hänellä tuntuu tosin omalla kohdallaan olevan agendan toimeenpanossa. Juhannusyön tuiskeessa hän päätti ”vastata samalla mitalla häntä solvanneille järjestöille” kirjoittamalla natsitervehdyksiä ja muita törkyviestejä Naisasialiitto Unionin sekä väkivallan uhreja auttavan Naisten linjan sosiaalisen median sivuille. Kunnian kukko ei laulanut Hännikäiselle, kuten ei muillekaan viimeaikaisille ”tosimies-somettajille” (Immonen, Kankaanniemi). Kustantamo irtisanoutui Hännikäisestä joka, vastoin (kunniakkaita?) periaatteitaan, lopulta taipui pyytämään anteeksi Naisten linjalta.

Kaikesta huolimatta kirjaa voi suositella  pimeneviin iltoihin kunniakoodien sparraajaksi, riippumatta siitä pitääkö lukija kunnia-asianaan perinteisten sukupuoliroolien vaalimista vai niiden haastamista. Siinä missä siisti koti ja täyteen leivottu pakastin oli kunnia-asia ainakin osalle äitini sukupolven naisia, jäin miettimään mikä meille X-sukupolven naisille on kunnia-asia. Näyttää nelikymppisenä kaksikymppiseltä?

Kuinka paljon poikien täytyy sietää?

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 22.4.2015)

Pitääkö miehisyys saavuttaa hiellä ja verellä?

Olen kirjoittanut naisiin kohdistuvista tasa-arvo-ongelmista, mm. suuremmasta kotityötaakasta, hitaammasta urakehityksestä, naisia ja tyttöjä vähättelevistä sukupuolinormeista jne. Kahden pojan äitinä (ja feministinä) olen kuitenkin vähintään yhtä huolissani poikiin ja miehiin kohdistuvista paineista. Enkä tarkoita sitä että ”feministien alistamien” nykymiesten pitää perheen elättämisen ohella hoitaa kotityöt, huoltaa kuontaloaan ja pitää nainen tyytyväisenä sängyssä. Olen huolissani siitä että poikien yhä edelleen pitää karaistua sietämään väkivaltaa.

”Kirveen kanssa kännissä perhe pihalle pakkaseen” oli perinteisen suomalaisen miehen kuva vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten. Onneksi tällaista ”maskuliinisuutta” ei enää hyväksytä edes miesten keskuudessa. Ei sanota että ”miehet ovat miehiä”. Työpaikoilla työkaveria ei taklata päin seinää eriävästä mielipiteestä tai naljailusta kahvihuoneessa. Laki kieltää vanhempia kurittamasta lapsiaan. Tyttöjen fyysiseen välien selvittelyyn puututaan välittömästi. Poikalasten sen sijaan pitää sietää tönimistä ja vääntöä päiväkodin pihassa ja välitunnilla, koska ”pojat ovat poikia”. Kaikkien poikien pitää siis karaistua sietämään väkivaltaa, koska osaa pojista ei laiteta ojennukseen. Välitunneilta ja poikien keskinäisestä touhuilusta töniminen hiipii salakavalasti luonnolliseksi osaksi myöhempiäkin ihmissuhteita. Jos kumppani on ”väärää” mieltä, hänet voi aina hiljentää tönäisemällä tai lyömällä.

Poikiin kohdistuvan väkivallan katsominen läpi sormien johtunee osittain siitä että poikien kasvatusta varjostaa edelleen merkillinen ääneen lausumattomasta pelko siitä, että ellei ”miehisyyttä” erikseen iskosteta poikiin, heistä tulee pehmoja ja naisellisia. Ikään kuin miehisyys ei olisi luonnollista vaan hiellä ja verellä saavutettu tila, joka pitää jatkuvasti lunastaa uudelleen.

Pojat oppivat hyvin nuorena myös sen, että raportoimalla väkivaltaisuuksista saa entistä pahemmin nenilleen ja kaupan päälle reetupekan maineen. Kaverien ohella vanhempien reaktioilla on merkittävä rooli. Väkivaltatutkija Arto Jokinen kiteytti asian hyvin Yle Puheen Miesten tunnilla (23.3.): Jos poika tulee kotiin nenä lyttyyn lyötynä, mutta myötätunnon ja lohdutuksen sijaan hänen käsketäänkin pyyhkiä nokkansa ja lopettaa ruikutus, ei ole ihme jos sama kaveri myöhemmin elämässään turvautuu väkivaltaan parisuhteessa tai nakkikioskijonossa. Pienet pojat ansaitsevat yhtä lailla myötätuntoa ja huolenpitoa kuin pienet tytötkin!

Yle Puheen Miesten tunnit ovat muuten kuunneltavissa Yle Areenalla – suosittelen lämpimästi sekä feministeille, sovinisteille että kaikille poikalasten vanhemmille!