Värillä on väliä

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 17.2.2014)

Jos sait aamukahvit väärään kurkkuun suvaitessani viime kolumnissani turbaanipäisiä vantaalaisbussikuskeja ja työhaastatteluun naisellisesti pukeutuvia miehiä, älä lue pidemmälle.

Sukupuolierot ja niiden ”merkitsemistavat” ovat olevinaan täysin luonnollisia. Pakonomainen tarpeemme luokitella ihmiset mieheksi tai naiseksi alkaa jo kohdussa, kun syntyvälle lapselle aletaan haalia sinisiä tai punaisia potkuhousuja. Äitiyspakkauksen vaaleankeltaiset ja beiget tekstiilit yrittävät olla sukupuolineutraaleja, mutta tulevat vahvistaneeksi että vaaleanpunaisissa ja -sinisissä vaatteissa on jotain ongelmallista. Vaikka tenavaikäisten lasten kasvoista ja äänestä voi useimmiten päätellä sukupuolen, heillekin tarvitaan tyttöjen ja poikien vaatteet virhearvioiden välttämiseksi. Viidenkympin villityksessään suomalainen mies saattaa jo luottaa miehiseen olemukseensa niin paljon, että uskaltaa pukea päälleen vaaleanpunaisen kauluspaidan.

Jos sukupuoli todella on hedelmöitymishetkellä määrittyvä pysyvä jokotai-ominaisuus, miksi meidän pitää joka aamu ”pukeutua” tytöksi tai pojaksi, mieheksi tai naiseksi? Miksei miesten ja naisten vaateosastoja voisi korvata käyttötarkoituksen mukaisilla urheilu-, juhla- ja arkivaateosastoilla tai tyylisuuntia mukaillen hipstereille, klassisille pukeutujille ja pintamuodista pitäville? Samoja vaatteita löytyisi naisten ja miesten mitoituksella. Kyllä miehen luultavasti mieheksi tunnistaisi vaikka hänellä olisi tunika ja legginsit – harva jakkupukuista naistakaan on mieheksi luullut.

Myös lelut ovat vahvasti sukupuolittuneita ja värikoodattuja: Lelukuvastoissa tytöt leikkivät vaaleanpunaisilla sivuilla somasti nukeilla ja kattiloilla ja pojat remuavat sinisillä sivuilla miekoilla ja autoilla. Lelujätti TopToy onnistui aikaansaamaan kohun julkaisemalla kuvaston, jossa tytöt leikkivät työkaluilla ja pojat nukkekodilla. Kun kerran miehetkin nykyään osallistuvat kotitöihin ja lastenhoitoon ja naiset luovat lunta ja uraa, miksi ihmeessä lapset pitää jakaa miesten ja naisten töihin?

Viihdekään ei säästy: Kotimaista Onneli ja Anneli -lastenelokuvaa arvioineen kriitikon mukaan ohjaaja ”on lisännyt aika reippaasti väriä päälle, varsinkin turkoosia ja pinkkiä”. Elokuvan ”korostettu tyttömäisyys” nostaa kriitikon arvion mukaan poikien (ja poikalasten vanhempien) kynnystä lähteä katsomaan elokuvaa. Iso joukko lapsia ei siis koskaan näe elokuvaa koska se on väärän värinen!

”Tyttöjen ja poikien värien” historiasta on useita tulkintoja. Poikien pukeminen siniseen liittyy joidenkin käsitysten mukaan uskoon sinisen suojaavasta ominaisuudesta aikana jolloin poikalapsia arvostettiin tyttöjä enemmän. Nykyään suojaamme ehkä enemmän itseämme kuin lapsiamme: tutkimuksissa on havaittu että ihmisten keskinäinen vuorovaikutus vaikeutuu, elleivät he pysty määrittelemään keskustelukumppanin sukupuolta.

Länsinaapurissa ovat puhuttaneet pronominit. Mm. muutama päiväkoti on päättänyt korvata miehiin viittaavan han- ja naisiin viittaavan hon-pronominin sukupuolineutraalilla hen-pronominilla. ”Jotta lapset ymmärtäisivät että kaikki ovat samanarvoisia” perustelee päätöstä Nicolaigårdenin päiväkodin johtaja. Tätä perustelua vasten tarkoituksenmukaisemmalta tuntuisi opettaa lapsille, että han ja hon ovat samanarvoisia ja voivat tehdä samoja asioita. Eihän edellä kuvattua väriasetelmaakaan kannata ratkaista pukemalla kaikki lapset beigeen.

Nauttikaamme kaikista sateenkaaren väreistä!

Nimi miestä pahentaa

(kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 20.1.2014)

Jo vuonna 2005 eläkkeelle siirtyvien osuus oli Suomessa suurempi kuin työmarkkinoille tulleiden osuus. Vaikka Satakunnassa oli marraskuussa 600 työtöntä työnhakijaa enemmän kuin vuotta aiemmin, avoimia työpaikkoja oli maakunnan TE-toimistossa 100 edellisvuotta enemmän. 


Maahanmuuton lisääminen on välttämätöntä työvoiman saatavuuden varmistamiseksi. Satakunnassa ELY-keskuksen Työhön Satakuntaan -hanke edistää työperusteista maahanmuuttoa. Viime vuoden loppuun mennessä Satakuntaan oli saatu mm. sairaanhoitajia Espanjasta, mansikanpoimijaa Latviasta, elintarviketyöntekijöitä Puolasta ja kausityöntekijöitä Romaniasta. Samaan aikaan täällä jo asuvien maahanmuuttajien työllistymisen esteenä ovat todelliset ja kuvitellut kieliongelmat sekä työnantajien ennakkoluulot. Maahanmuuttajien työttömyysaste on yli kolminkertainen kantaväestöön verrattuna.

Muutaman vuoden takaisessa valtuustoaloitteessani esitin että Porin kaupunki pyrkisi aktiivisesti työllistämään maahanmuuttajataustaisia henkilöitä. Kysymys oli ennen kaikkea tasavertaisten mahdollisuuksien antamisesta. Ehdotin toimenpiteeksi anonyymia työnhakua, jossa työhakemukset jätetään nimettömänä. Nimi ja taustat paljastuvat haastattelussa. Näin toimimalla ehkäistään syrjintää mm. vieraskielisen nimen perusteella. Vastaanotto aloitteeseen oli oletetun nihkeä. Salissa peräänkuulutettiin työnantajan oikeutta valita työntekijänsä. Eikö kuitenkin ole työnantajankin etu, että hakijoita tarkastellaan mahdollisimman objektiivisesti? 


Espoossa vastaava valtuustoaloite meni läpi, ja Espoo rekrytoi viime syksynä kirjastopalvelujen johtajan anonyymisti. Kokeilulla haluttiin saada enemmän painoa hakijan meriiteille ja osaamiselle, vähemmän huomiota sukupuoleen, nimeen, ikään tai etniseen taustaan. Teknisistä haasteista huolimatta kokeilu uusitaan keväällä, minkä jälkeen päätetään muutetaanko rekrytointikäytäntöä laajemminkin.


Päinvastainen ongelma on ulkoiselta olemukseltaan valtavirrasta poikkeavilla henkilöillä. Voima-lehden (10/2013) nuori miestoimittaja lähetti koemielessä työhakemuksia koulutustaan ja työkokemustaan vastaaviin avoimiin paikkoihin. Hän pääsikin useaan työhaastatteluun. Yksikään ei kuitenkaan johtanut työsopimukseen, mihin lienee vaikuttanut perusolemukseltaan maskuliinisen työnhakijan kevyt päivämeikki ja sonnustautuminen naiselliseen neuleeseen ja hartiahuiviin. Pansion teollisuusalueella sijaitsevan tehtaan liukuhihnallakin habituksella on väliä. 

Pukeutumisongelmia voi tulla myös eri etnisiin ryhmiin tai uskontokuntiin kuuluville. Vantaalaisen bussinkuljettaja Gill Sukhdarshan Singhin ja Veolia Transportin kiista sikhiturbaanin käytöstä työaikana menee poliisin ratkaistavaksi. Työnantaja vetoaa siihen että kaikkia työntekijöitä on velvoitettu pukeutumaan samalla tavoin, ja että Singh siis vaatii erityiskohtelua. Etelä-Suomen aluehallintovirasto taas linjasi, että kuljettajien pukeutumissääntö syrjii välillisesti Singhiä. Jos kaikkia työntekijöitä velvoitettaisiin käyttämään sikhiturbaania yhden työntekijän vakaumuksen vuoksi, lähestyttäisiin suvivirsikeskustelua. Yhden kuskin turbaanin käyttö ei kuitenkaan häiritse kollegoiden työntekoa eikä vaaranna matkustajien turvallisuutta, toisin kuin vaikkapa kasvot peittävä burkha. Veolia taitaakin lähinnä pelätä matkustajien reaktioita, mutta matkustajana minä pelkäisin turbaania enemmän vaikkapa reilusti ylipainoista kuskia, joka voisi saada sydänkohtauksen kesken ajon!

Joulu joka päivä

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 23.12.2013)

Aattopäivän taittuessa huomenna iltaan lapset voivat viimein lakata olemasta kilttejä ja vanhemmat voivat lopettaa teeskentelemästä antamisen iloa ja sukurakkautta. Onneksi joulu on vain kerran vuodessa! Ajatella jos pitäisi aina olla kiltti tai viettää useampikin ilta sukulaisten kanssa.

Lukuun ottamatta joulunalusaikaa kiltteydestä on tullut kirosana. Kiltti on yhtä kuin naiivi ja heikko. Kiltti nainen on parisuhteessa kynnysmatto, eivätkä kiltit tytöt töissäkään johtoryhmissä istu. Kiltti mies on nössö heittopussi. Sosiaalisuudella ei suinkaan tarkoiteta toisten huomioon ottamista vaan aktiivista itsensä esiin tuomista. Vanhempien suurin haaste onkin kasvattaa lapsistaan elämässä eteenpäin porskuttavia selviytyjiä, ei niinkään vastuuntuntoisten aikuisia. Kilteistä julkisuuden henkilöistäkin käytetään pikemmin nimitystä hyvä ihminen, joka kalskahtaa komeammalta kuin kiltti.

Vuonna 2005 ilmestyneessä teoksessaan Konsten att vara snäll (suom. Aidosti kiltti, 2007) ruotsalainen lääkäri ja kirjailija Stefan Einhorn yrittää palauttaa kiltteyden kunniaan: Oikea kiltteys on rohkeutta, vahvuutta ja riippumattomuutta muiden mielipiteistä. Kiltti ihminen haluaa antaa ja auttaa toisia, alistumatta kuitenkaan hyväksi käytettäväksi. Kiltti ihminen on kiltti myös itselleen. Einhorn on vakuuttunut että hyvät teot ja toisten auttaminen koituvat tavalla tai toisella tekijänsä hyväksi. Anteliaisuutta Einhorn pitää erinomaisena tapana osoittaa kiltteyttä. Tutkimukset osoittavatkin että anteliaille annetaan ja heitä autetaan.

Myös Esa Saarisen manttelinperijäksi tituleerattu nuori onnellisuusfilosofi Frank Martela haluaa todistaa että epäitsekkyys ei ole tyhmyyttä. Hän mittaa tutkimushankkeessaan Yhdysvalloissa auttamisen vaikutusta auttajan hyvinvointiin. Martelaa nyppii että nykykulttuurissa järkevänä toimintana pidetään itsekästä toimintaa. Ihminen joka lähtökohtaisesti pyrkii olemaan järkevä, joutuu näin tukahduttamaan luontaista auttamishaluaan. Pohjoismaissa kiltteyttä hillitsee tehokkaasti myös pohjoinen kansanluonne: pitää selvitä omillaan.

Viime vuosina otsikkoihin nousseiden työpaikkakiusaamisten, koulu- ja perhesurmien sekä räjähdysmäisesti kasvaneen masennuslääkkeiden käytön myötä Pohjoismaissakin on alettu puhua pahoinvointiyhteiskunnasta. Samat maat ovat kuitenkin aktiivisia kehitysavun antajia. Olisiko autettavilla tässä tapauksessa jotain annettavaa auttajille?

Nepal on yksi maista joita Suomi auttaa köyhyyden ja epävakauden kitkemisessä. Suomen Nepalin suurlähetystössä kehitysyhteistyön neuvonantajana työskennellyt Bhola Dahal on todennut että suomalaiset ovat hyviä julkisessa elämässä, mutta eivät yksityisessä. Nepalissa asia on päinvastoin. Dahal antaakin suomalaisille ”kehitysapuvinkkejä”: ”Tärkeää on yhteisön harmonia, jakaminen ja välittäminen perheessä, sukupolvien tuki ja isovanhemmat. Isoäitien hoitamista lapsista tulee hyviä ihmisiä.”

Etiopialainen Tibebu Bogale kehottaa suomalaisia syömään ja ulkoilemaan enemmän yhdessä, sillä sisällä ihminen on ongelmineen yksin. Vaikka yhteiskunta auttaisikin taloudellisesti, kaikki ongelmat eivät ole taloudellisia.

Joulupyhinä ehtii pohtia miten omassa elämässään voisi soveltaa afrikkalaista sanontaa: Jos haluat kulkea kovaa, mene yksin. Jos haluat kulkea kauas, mene yhdessä. Jos aikaa on enemmän ja uudenvuoden lupaukset vielä pohdinnassa, kannattaa googlata ”random acts of kindness”.

Parempaa Eurooppaa

Kolumni (julkaistu Satakunnan Kansassa 25.11.2013)

Eurovaalien lähestyminen on alkanut näkyä mielipidepalstoilla ja lehtien pääkirjoituksissa. Moni ottaa kantaa EU-jäsenyyden Suomelle tuomiin etuihin ja ongelmiin. Unionin puolustajat muistuttavat miten EU on onnistunut takaamaan rauhan ja vakauden Eurooppaan ja yhteisvaluutta helpottanut kaupankäyntiä.

Vaikka rauhanprojekti onkin aina ajankohtainen, ”mennet ansiot” eivät enää riitä EU-kansalaisille kalliin ja byrokraattisen järjestelmän perusteluksi. Epäluottamus unionia kohtaan on ennätyksellisen korkealla. EU-kriittiset puolueet ovat kasvattaneet suosiotaan. Niistä osa vaatii EU:n lakkauttamista, osa päätöksenteon palauttamista kansallisvaltioille, osa ajaa maansa irrottautumista unionista.
Suomessa Perussuomalaiset ovat puheenjohtajansa mukaan ennemmin ongelmien korjaamisen (fix it) kuin EU:sta vetäytymisen (exit) kannalla. Perussuomalaisten porilainen eurovaaliehdokas Laura Huhtasaari vaati kampanja-avauksessaan päätösvaltaa takaisin EU:n jäsenvaltioille. Huhtasaaren mielestä EU-kriittisyys on oikea asenne vaaleihin ja europarlamenttiin.

Tiettyyn pisteeseen asti on viisasta väitellä, saavutetaanko hallinnollisilla rakenteilla tai niiden uudistuksilla kuten kuntaliitoksilla tai sote-alueilla lisäarvoa vai pitäisikö hanke haudata. Jo vakiintuneiden rakenteiden osaltakin pitää aika ajoin varmistaa, että asioista päätetään mahdollisimman lähellä asianosaisia ihmisiä. EU:ssa tämä ns. läheisyysperiaate ei toimi, tai siltä ainakin tuntuu kun kurkkudirektiiviä pukkaa. EU on silti ainutlaatuinen hanke, vapaiden kansojen vapaaehtoinen liitto joka on selvinnyt 1990-luvun demokratiavajeesta ja toivottavasti pian selviämässä 2010-luvun talouskriisistä. Näköpiirissä ei siis ole unionin lakkauttaminen.

Tosiasia on myös se, etteivät ylikansalliset ongelmat kuten terrorismi, huume-, ase- ja ihmiskauppa tai yritysten verokeinottelu muutu kansallisiksi. Siksi ratkaisujakin pitää hakea yli valtiorajojen. On rikollisten ja keinottelijoiden etu jos EU-maiden välillä on suuria lainsäädännöllisiä tai elintasoeroja. Siksi tarvitaan pilkattuja direktiivejä ja kirottuja tukipaketteja.

EU-keskustelua ja kevään eurovaaleja hallitsevat ”vaaliteemat” ovat melko todennäköisesti EU-kriittisyys ja EU-myönteisyys. EU-kriittisten on helppo löytää lyömäaseekseen naurettavia direktiivejä ja ehdoiltaan epäselviä tukipaketteja asiansa sössineille jäsenmaille. EU-myönteiset vetoavat yhteistyön tärkeyteen globalisoituneessa maailmassa. Kuten europarlamentaarikko Mitro Repo asian kauniisti muotoilee: ”Maailman mitassa Eurooppa on pieni niemi ja pari saarta. Meidän on pidettävä yhtä. EU on vakuutus pahan päivän varalta."

EU-kriittisyys on sallittua ja tervettä. Vielä terveempää olisi keskustella siitä mitä unionilta halutaan: Millaisesta unionista Suomi ja Eurooppa hyötyisivät? Millaisissa asioissa Suomen pitäisi ottaa nykyistä suurempi rooli nyt kun Suomi on EU:n talouskriisin myötä vaivihkaa kasvanut kokoaan suuremmaksi vaikuttajaksi? Millaiset direktiivit olisivat Suomen kilpailukyvylle edullisia?

Entä miten EU:n päätöksentekomenettelyä voisi tehostaa siten, että EU pystyisi aidosti pureutumaan kansalaisia huolestuttaviin sosiaalisiin, taloudellisiin ja ympäristönsuojelullisiin ongelmiin? Lissabonin sopimuksen myötä kasvanut Euroopan parlamentin valta on tervetullut askel kohti eurooppalaista parlamentarismia, joka kehittyessään saattaisi kasvattaa myös kansalaisten kiinnostusta eurovaaleihin.

Etiikka loppuu siihen mistä työllisyys alkaa

(Kolumni, Satakunnan Kansa 28.10., julkaistu otsikolla "Työllisyys syrjäyttää etiikan")

Milloin työllisyys- ja taloustilanne on riittävän hyvä ympäristönäkökulman priorisoimiseen?

Ympäristö- ja vihreän liikkeen vastustajilla on riittänyt riemua viime viikkoina: ensin suomalainen Greenpeace-aktivisti joutui Venäjällä tutkintavankeuteen, sitten Heidi Hautalasta tehtiin entinen ministeri. On hämmästyttävää miten syvästi elinkeinoelämän intressejä sympatisoivat tahot vihaavat ympäristöväkeä. Ellette tiedä mistä puhun, lukekaa Erkki Teikarin kirjoitus tällä palstalla (22.10.).

Hankausta vihreillä ei ole vain oikealle. Demarit ja vasemmisto käyvät sisäistä kamppailua työllisyyden ja ympäristön arvottamisesta. Vihreitä aatteellisesti lähimpänä on usein vasemmiston punavihreä siipi kun taas ay-vasemmisto tuntuu joskus olevan kaikkein kauimpana. Hautalan eron masinoineiden merimies-Unionin aktiivien mukaan vihreä politiikka on syönyt satoja merenkulkijoiden työpaikkoja.

Demarien Miapetra Kumpula-Natri kommentoi Hautala-jupakkaa toteamalla että arktista luontoa pitää suojella ja öljyvahinkoja torjua, mutta heikkojen suhdanteiden aikana työllisyys on etusijalla. Pääministerin mielestä luontoa pitää suojella ja öljyvahinkoja torjua, mutta ei suomalaisen arktisen osaamisen kustannuksella. Huoli merimiesten työpaikoista on siis yksiselitteisesti oikeutetumpi kuin huoli arktisen öljynporauksen riskeistä.

Koskipa asia ympäristönsuojelua, pakolaisten vastaanottamista, Tobinin veroa tai kaivoslainsäädäntöä, Suomessa puntaroidaan mikä on ”järkevää”, ei sitä mikä on oikein tai väärin. Yhtäältä kärsimme alemmuuskompleksista, jonka johdosta emme ”pienenä ja köyhänä kansakuntana” voi asettaa ”kohtuuttomia” vaatimuksia itsellemme mitä tulee esim. päästövähennyksiin. Toisaalta olemme merkittävästi muita parempia: Suomi hoitaa eettisesti kyseenalaisetkin bisnekset vähemmän epäeettisesti kuin muut: turkiselämillä on Kiinassa vielä huonommat oltavat, venäläinen ydinvoima on vielä riskialttiimpaa ja ”me jos ketkä pystymme tuottamaan turvallisia ratkaisuja arktiseen öljynporaukseen”. Suomalaiset osaisivat varmasti hyödyntää lapsityövoimaakin eettisesti kestävällä tavalla…

Keskusteltaessa elinkeinojen epäkohdista etiikka loppuu siihen mistä työllisyys alkaa, vaikka pitäisi pohtia aiheuttaako esim. tupakkateollisuus enemmän hyvin- vai pahoinvointia. Pitäisi laskea tupakkateollisuuden aiheuttamia ruumiita tiukentuvan tupakkadirektiivin myötä menetettävien työpaikkojen sijaan!

Greenpeace-aktivistit yrittävät herättää keskustelua. He myöntävät rikkovansa tarvittaessa ympäristörikoksia edistäviä lakeja, muistuttaen että mm. orjuus loppui vasta kun ”aktivistit” olivat valmiita rikkomaan lakia. Tällä hetkellä lait suojaavatkin heikommin merta kuin meren alta öljyä poraavaa lauttaa, joka on jonkun omaisuutta. Kaikella kunnioituksella lakeja kohtaan, onko enemmän väärin kiivetä köyttä pitkin laivan kannelle vai vaarantaa herkät merialueet öljytulojen toivossa?

Kun vaakakupeissa ovat riski ympäristön tuhoutumisesta ja melko varma välitön taloudellinen hyöty, moni on valmis sietämään riskiä siinä toivossa että voi saada molemmat: tuloja ja työpaikkoja sekä puhtaan ympäristön. Ympäristö- ja vihreän liikkeen tavoitteena on jättää murusia tulevillekin sukupolville: meillä ei ole oikeutta maksimoida hyvinvointiamme tulevien sukupolvien elinehtojen kustannuksella. Siinä missä mielekäs työ on yksilön hyvinvoinnin ja taloudellisen toimeentulon perusta, elinkelpoinen planeetta on ihmiskunnan olemassaolon perusta.

Riittääkö rakkaus?

Kolumni (julkaistu Satakunnan Kansassa 30.9.2013)

Naistenlehdessä oli juttu lievästi kehitysvammaisesta nuoresta pariskunnasta jolla on kolme alle kouluikäistä lasta. Isä on työtön, äiti hoitovapaalla. Vanhemmilla on vaikeuksia pitää kiinni rutiineista, säännöistä ja aikatauluista. Ongelmat tuskin vähenevät lasten kasvaessa ja siirtyessä kouluun.

Perhetyöntekijä käy säännöllisesti ja jääkapin ovessa on lukujärjestys ja muistilistaa, jotta vanhemmat muistavat pestä lapset, laittaa pipon päähän pakkasella ja imuroida kerran viikossa. Perheen neljä- ja viisivuotiaat ovat päiväkodissa vanhempien hoitaessa kotona alle vuoden ikäistä kuopusta. Osana hallituksen rakenneuudistuspakettia halutaan rajoittaa subjektiivista päivähoito-oikeutta ”sosiaaliset perusteet huomioivalla tavalla”. Tarkennusta sovelletaan toivottavasti juuri esimerkkiperheen kaltaisiin tapauksiin.

Lajityypilliseen tapaan sokerikuorrutettu naistenlehtijuttu antoi kaikesta huolimatta vaikutelman aidosti lapsistaan välittävistä vanhemmista. Hoidon satunnainen laiminlyönti ei perheessä ilmeisemminkään johdu välinpitämättömyydestä vaan kehityshäiriön aiheuttamasta kyvyttömyydestä huolehtia kaikista arjen asioista. Siitä huolimatta juttua lukiessa heräsi huoli lapsista.

Reaktio pakotti pohtimaan, mitä oikeastaan ajattelin lapsilta puuttuvan. Virikkeitä? Harrastuksia? Älyllistä stimulaatiota? Vaikka Suomen koulujärjestelmä tasoittaa tietä ja antaa heikommistakin henkisistä ja fyysisistä lähtökohdista tuleville lapsille eväitä elämään, osalla vain on muita kivisempi tie ysin oppilaiksi, ylioppilaiksi ja toimitusjohtajiksi.

Mutta ei ole aina helppoa niissäkään perheissä, joissa kaksi koulutettua vanhempaa yrittävät ylläpitää ja edistää uraa, perhettä, parisuhdetta ynnä muuta sosiaalista elämää sekä lasten harrastuksia. Ennen muutettiin työn tai rakkauden perässä, ja muut palikat rakennettiin sen mukaan. Nyt pitää selvittää sekin löytyykö uudelta paikkakunnalta lapsen harrastusta tukevaa lajivalmennusta. Lasten vapaa-aikaankin pitää panostaa, niin epäkiitollista kuin se onkin: uimahallikäynnin, lautapelituokion ja metsäretken jälkeen alkaa heti kuulua lisävaatimuksia ”ohjelmanjärjestäjälle”.

Tähän ansaan me vanhemmat emme saisi langeta, mutta kovin helposti lankeamme. Vielä sata vuotta sitten Suomessakin vanhempien keskeinen huolenaihe ja tavoite oli pitää jälkikasvu hengissä. Ajat ovat muuttuneet eikä köyhimmänkään kansanosan enää tarvitse pelätä lastensa kuolevan nälkään tai epidemiaan. Olemmekin ryhtyneet panostamaan lastemme viihtymiseen. Järjestämme harrastuksia ja huvipuistosynttäreitä, hankimme vempeleitä ja virikkeitä. Ikävä kyllä, lapset eivät osaa (eikä heidän pidäkään) olla kiitollisia tästä vaivannäöstä. Niinpä me vanhemmat kiroamme kiittämättömiä lapsiamme – ja järjestämme lisää ohjelmaa. Lapsilla pitäisi kuitenkin joskus olla tylsää, jotta heille tarjoutuisi mahdollisuus käyttää mielikuvitustaan.

Lasten viihdyttämisen ohella koulutetut nuoret aikuiset keskittyvät ”itsensä toteuttamiseen”. Lasten kasvatus ei varsinkaan korkeasti koulutetuilla aina palvele tätä tarkoitusta. Onko siis lopulta pahempi syntyä vähävirikkeiseen kotiin vai turboahdettuun virikehäkkiin, jossa lapset ovat lähinnä urakehityksen tiellä?

Mu Pori o kansainvälinen

Kolumni (julkaistu Satakunnan Kansassa 2.9.2013)

Viime viikolla Porin yliopistokeskukseen saapuivat ensimmäiset vaihto-opiskelijat, osa syyslukukaudeksi, osa koko lukuvuodeksi. He tulevat Saksasta, Etelä-Koreasta ja Sloveniasta. Keväällä tulee toinen tusina. Koko tutkinnon suorittavia ulkomaalaisia on toki yliopistokeskuksessa jo ollutkin. Tänä vuonnakin opintonsa aloitti Aalto-yliopiston Porin yksikössä seitsemän ulkomaalaista opiskelijaa.

Ennen varsinaisten opintojen alkua 16 vaihto-opiskelijaa 11 eri maasta osallistui Porissa intensiiviselle Suomen kielen ja kulttuurin kurssille. Porilaisia järjestäjiä tietenkin jännitti miten vaihtarit kokisivat Porin ja miten Pori vastaanottaisi vaihtarit. Radio Eazyn haastattelussa vieraat mainitsivat suurimmaksi shokiksi puut, joita he näkivät määrättömästi saapuessaan junalla Poriin – ei paha. Kurssilaiset eivät kuulemma olleet kahden viikon aikana erityisen ihastuneita tai pettyneitä mistään yksittäisestä asiasta: he olivat kertakaikkisen innoissaan aivan kaikesta! He leipoivat karjalanpiirakoita Marttojen kanssa, tutustuivat partiolaisten johdolla jokamiehenoikeuksiin, seurasivat pesäpallo- ja jääkiekko-otteluita. He meloivat Kokemäenjoella, surffasivat Yyterissä, kahvittelivat Vanhassa Raumassa ja halusivat tietää lisää Puuvillan, oluttehtaan ja jokirannan kehittämissuunnitelmista.

Vain harvakseltaan kulkevat paikallisbussit harmittivat. Joku olikin yrittänyt turvautua illanvieton päätteeksi taksiin, mutta keskuksesta oli lyöty luuria korvaan englantia puhuvalle. Toivottavasti palveluammateissa olevien kielitaito ei rajoitu Pori Jazz -viikkoon. Kannustamme toki vaihtareita kulkemaan fillarilla, joka on nopein kulkupeli Porin kaupunkiliikenteessä. Jos törmäät hoippuvaan pyöräilijään, kyseessä saattaa olla tankojuopon sijaan opiskelija, joka on elämässään toista kertaa pyörän selässä. Hämmennystä voi syntyä myös kaupan vihannesosastolla. Hedelmien punnitseminen on mahdotonta, kun ei osaa lukea hyllynreunasta tuotteiden suomenkielisiä nimiä ja vastaavia vaakanumeroita.

Onneksi kielikurssilaiset kehuivat porilaisia reippaiksi turistioppaiksi: eksynyt löytää nopeasti auttajia. Jatketaan samaan malliin! Kokeneen porilaisen tapahtumajärjestäjän mukaan porilaiset (ja suomalaiset ylipäätään) auttavat mielellään eksynyttä tai lompakkonsa kadottanutta, mutta kotiin vierasta ei mielellään kutsuta. Ystävyys pidetään erillään yhteistyöstä ja avunannosta. Yhteistyöstä kävisi muuten vaihtarien työllistäminen: harvan EU-maan opiskelijat lähtevät valloittamaan maailmaa yhtä hyvien opintotukien varassa kuin suomalaisnuoret. Moni etsiikin osa-aikatöitä opiskelun ohella, ja osa jäisi varmasti mielellään Satakuntaan kesätöihin. Vientiyritykset, nyt olisi mm. saksalaisia kansainvälisen liiketoiminnan opiskelijoita hopeatarjottimella!

Kun porilaiset päättivät vuosi sitten osoittaa Anu Saagimille, ettei Pori ole ollenkaan ruma eikä kamala, syntyi Mu Pori o kaunis -facebooksivusto, joka kyllä hiljentää Saagimin ja muutkin epäilijät. Tarvitaanko C-luokan julkkis väittämään, että Pori on sisäänpäin kääntynyt, kielitaidoton ja umpimielinen takapajula? Vai voidaanko vain päättää, ettei Pori o yksi kaunis, vaa myös kansainväline? Facebookin ohella kansainvälistymisen pitäisi tapahtua käytävillä ja kuppiloissa, kaupan kassalla ja uimahallin pukuhuoneessa. Huolehditaan että muualta tulleet viihtyvät ja luovat elinikäisiä siteitä Satakuntaan - ja kutsuvat kaverinsakin tänne!